Varvun taipuisa maailma

posted in: Yleinen | 0

Olin ymmälläni, että miten olenkaan näin hulluun porukkaan eksynyt. Kokeilimme ryhmässä varvun taipumista. Kymmenen vuotta sitten. Ei kun risu käteen ja avoimin mielin koettamaan, löytyykö vesisuoni. Minun käsissäni varpu ei liikahtanutkaan. Kun varputaitajista joku otti kyynärvarresta kiinni, varpu taipui rutisemalla. Jokin muuri sisälläni kertakaikkiaan tipahti. Harjoittelun jälkeen sain varvun toimimaan omalla kohdallani ja siitä alkoikin kiehtova tutkimusretki kansanparannusperinteessämme tutun maasäteilyn ja muiden näkymättömien asioiden tutkimiseen. Varvun käytössä on samat periaatteet kuin perinteisessäkin selvänäössä: henkilökohtaiset toiveet ja pelot vaikuttavat siihen, mitä saat vastaukseksi. Tiedon saaminen ja oikean tiedon tunnistaminen vaatii emotionaalista kuria. Se oli minulle tärkeää harjoittelua.

Eräänä päivänä kuparilangasta tehty varpuni magnetisoitui. Se ei enää taipunut, vaan tarttui kiinni tiskipöytään. Luovuin siitä. Olin alkanut tuntea vapauteni uhatuksi kaiken sen tiedon ulottuvilla. Tiedonjano voi alkaa hallita näkijää. Se voi tuoda virheellisen vallan- tai turvallisuuden tunteen. En halunnut enää tietää niin paljoa. En tulevasta, en menneestä; en halunnut enää mitään muuta kuin sen tiedonjyväsen, minkä juuri sillä hetkellä tarvitsin. Tunsin, kuinka oma henkilökohtainen voimani sai mahdollisuuden tiivistyä ympärilleni ja osoittaa tarkemmin kasvutehtäviäni ja elämäni ydinteemoja. Ja ennenkaikkea sain vapauden tarpeesta tietää ja ymmärtää– maailma on turvallinen paikka olla, vaikka emme tiedä kaikkea, varsinkaan etukäteen.

Sirpaleita ja suurten voimien liikehdintää

posted in: Yleinen | 0

Istuin eräänä iltana työpäivän päätteeksi antamaan jälkihoitoa vaikeimmille tapauksille sille viikkoa. Minulla on tapana hetken verran pitää hellästi mielessä heitä, jotka ankarimmin ovat jonkin kamppailun alaisina. Muu perhe ahersi omiaan yläkerrassa kaikessa rauhassa ja vaivuin vielä hetkeksi ns. iltakierrokselleni. Kiikkustuoli piti ihanasti sylissä ja henkeni oli valmis palaamaan tähän maailmaan, kun yhtäkkiä silmieni eteen valahti tummanvioletti verho ja tilanne sähköistyi. Yläkerrassa touhu hiljeni. Pullollinen ystäväni valmistamaa vuohenmaitoviiniä räjähti itsekseen hyllyssä vasten hirsiseinää. Mieheni totesi, että nyt liikkui suuret voimat ja jatkoi lasten kanssa touhuamista. Minulla meni vielä hetki nieleskellessä ennen kuin ryhdyin siivoamaan tämän suuren voiman jälkeensä jättämää sotkua.

Sen koommin asiasta ei puhuttu. Puolisoni on täydellinen parantajan kumppani. Vaikka pullot räjähtelisivät, en muutu kelpo vaimosta sen jumalaisemmaksi kuin hullummaksikaan. Minua ei nosteta jalustalle, eikä osaani tässä elämässä myöskään vähätellä. Kotona minun ei tarvitse olla mitään ihmeellistä– kukaan ei odota jatkuvaa salaperäisyyden värinää tai viisaita sanoja, jotka yltävät valaisemaan tilanteen kuin tilanteen. Saan motkottaa, jos joku tulee likaisilla ulkokengillä sisälle ja suorastaan hikeentyä, jos joku on käyttänyt sytykkeenä sen päivän sanomalehden. Miten tärkeää on saada elää tavallista hyvää arkea jalat maan vetovoimasta tiukasti lankkulattialla.