Asuimme ensikodiksi rakentamassamme saunatuvassa, kun rakensimme varsinaista suurempaa puista kammaria tänne Livonsaarelle. Kaikki tuli pystymetsästä, lattialankkuja ja huonekaluja myöten. Mieheni uurasti veri nokassa. Autoin minkä pystyin ja luovin pienessä mökissä vastasyntyneen ja vuoden ikäisen isoveljen kanssa, tulisijat ja sadevesi ainoina fasiliteetteina.

Aina kun tunsin itseni väsyneeksi ja yksinäiseksi, pienimmäinen oli levoton ja itki herkästi. Pieni tupamme oli mitä suloisin ja kodikkain. Elämämme siinä tuntui antoisalta, mutta mikään ei rauhoittanut lapsen itkua paremmin kuin metsä. Eikun vauva lämpimään kääröön ja kohti sammalmättäitä, joilla makoilimme kaikki kolme. Kuuntelimme vasaran pauketta ja lintujen laulua yhtä aikaa.

Kerran siellä kölliessämme mieleeni tuli ajatus siitä, onkohan metsä itsessään hyväksynyt

meidän touhumme, tontinraivauksemme ja rakentamisen paukkeen. Kenen luvalla olemme mylläämässä sammalia ja asettumassa tähän paikkaan?

Seuraavana päivänä löysin tontiltamme suuren pöllönsulan. Kuin vastauksena siihen, saammeko asettua tähän. Riemu läikähti sydämmessä, olimme tervetulleita!

Nuorena tunsin hätää siitä, miten pärjäisin maailmassa, jossa piti olla enemmän kuin oli, osata paremmin kuin mihin pystyi. Meinasin uupua, enkä jaksanut nauttia hyvistäkään suorituksista, pärjäämisestä. Luulin, että minun kuului jatkuvasti sovittaa itseäni aina vain suurempiin saappaisiin. Ajattelin, että sillä tavalla ihminen kasvaa, olemalla jatkuvasti äärirajoilla.

Vähitellen aloin uskoa toisin. Kohtasin ihmisiä, jotka osoittivat, että on myös muita tapoja kasvaa. Kohtasin oman Parantajani. Istuimme iltapalapöydässä vastakkain. Huomasin hänen katsovan minuun yhtäkkiä eri tavalla, syvemmin ja suuresta hiljaisuudesta käsin. Hän laittoi silmänsä kiinni. Laitoin omani myös. Tunsin oloni raskaaksi. Ihan kuin olisin olemassa samaan aikaan lyijynraskaana ja höyhenenkevyenä. Tietoisuuteni muuttui unta muistuttavaksi, mutta terävöityi. Kiitin häntä sammaleisten ajatusteni läpi. En tiedä kuinka kauan poikkeava tietoisuuden tila välillämme kesti. Tuntui kuin olisin ollut pumpulisessa akkulaturissa, syvänsävyinen värikylpy ympärilläni.

Kun palasimme mutustelemaan iltapalaa, keskustelu ympärillämme jatkui leppoisana. Hän totesi hymyillen: ”Kuule tyttö, pian kohdallasi kaikki muuttuu.” Karvalakki-kansanparantajien tyyliin tapahtuneeseen ei palattu eikä sitä altistettu älylliselle spekuloinnille. Siten tapahtuma sai suurimman mahdollisen hyväksynnän sellaisenaan. Ajatusteni suunnan muuttanutta Parantajaa kohtaan tunnen edelleen kiitollisuutta. Ei ole olemassa muutosta, johon hän ei suhtautuisi rauhallisesti, kuin innolla odottaen. Ei ole tilannetta, jossa ei näkyisi jotain hyvää ja kallisarvoista. Vielä joku päivä jaksan pidätellä itsessäni yhtä suurta läsnäolon voimaa kuin hän. Ehkä silloin voin omalta kohdaltani aloittaa tiedon ja taidon jakamisen seuraaville.