Näkymätön portailla istuja

posted in: Yleinen | 0

Joskus ihminen kasvaa valtavin harppauksin juuri sellaisina ajanjaksoina, jolloin elämä maistuu alakulolle, kehossa on vaikeita kiputiloja, on yksinäistä ja kaikki tuntuu pysähtyneelle. Voin vakuuttaa teille, että pysähtyneisyys ja voimattomuus on näennäistä. Sen takana tapahtuu aina suuria.

Elämän murrosvuosina päästämme irti menneisyydestä ja syyllisyydestä. Alamme rakentaa uutta suhdetta itseemme, jotta uusi elämänvaihe ja uudella tavalla ravitsevat ihmissuhteet voivat alkaa. Siihen voi mennä vuosia, sillä meille ei ole helppoa hyväksyä omaa osallisuutta vaikeissa elämäntapahtumissa. Syyllisyys siitä, ettei ole osannut toimia aina täydellisesti kaivertaa kolon johonkin osaa kehoamme ja jää pitämään sinne kotia. Nämä pienet majat on syytä purkaa, kun sen aika on.

Tällä kertaa vaikeassa elämänvaiheessa oleva ihminen sai kaikkeudelta yhden kauneimmista lahjoista, mitä saada voi. Akupunktioneulat olivat paikoillaan, oli hiljaista ja keho rentoutui hiljalleen, muutaman vavahduksen kera. Tavoitteena oli saada kehon kivut hallintaan. Kun molemmat olimme asettuneet hiljaisen olemisen tilaan, alkoi yläkertaan johtavissa portaissa olla elämää. Kun kolmannen kerran sama porrasaskelma päästi nasahduksen, totesin vain, että meillä taitaa olla joku vieras. Kuittasin vielä kevyesti, että ehkä joku kiltti tonttu, etten vain pelästyttäisi. Samassa tunsin hahmon hieman loukkaantuvan, sillä näin, että se oli hänen edesmennyt isänsä. Kysyin häneltä tovin kuluttua, millainen hänen isänsä oli. Hämillään kysymyksestä hän muisteli jotain kaunista suuresta ja komeasta isästään, jonka hän menetti toiseen maailmaan jo pienenä tyttönä.

Sain seurata tätä ihanaa kohtaamista, onnen kyyneleitä ja niistä nousevaa luottamusta siihen, että selviän sittenkin, elämä kantaa. Tämä vahvahahmoinen isä aikoi olla mukana tyttärensä elämässä jonkin aikaa ja ilahduttaa monilla pienillä asioilla arjessa. Kipuja ei enää ollut ja olin vakuuttunut siitä, että elämänilo seuraisi hänen kantapäillään tiiviimmin tästä eteenpäin. Halasimme ja kiitimme yhdessä meille annetusta pienestä ihmeestä.

Kunnioittava kuunteleminen

posted in: Yleinen | 0

Istun vastapäätä ihmistä, joka kertoo raastavaa tarinaa. Se on täynnä vaikeita tunteita ja silkkaa vääryyttä. Jossain vaiheessa tunnen, kuinka tuska on omalla ihollani. Olen eläytynyt uhritarinaan, joka on toisen. Jotain on tehtävä, jotta pystyn jatkamaan. Muutoin päädyn tilanteeseen, jossa ryhdyn kiirehtimään ratkaisua toisen puolesta, jakelemaan neuvoja oman hankalan oloni vuoksi. Lausunko hospotihospoti, suitsuttaisinko salviaa, vai toisiko jokin maaginen rituaali suojan? Miltä minun pitää suojautua?

Kenenkään tarina ei voi minua vahingoittaa. Sen sijaan tarvitsen suojan omille hätääntyneille ajatuksilleni, jotka synnyttävät lisää vaikeita tunteita. Oloni helpottuu, kun siirryn hänen vierellensä. Katselemme yhdessä eteemme piirtyvää tarinaa. Emme katso toisiamme silmiin. Ihan kuin tarina lakkaisi piirtymästä minuun, kun emme istu vastakkain.

Näen selkeämmin, sillä en kavahda omia ajatuksiani. Kuulen paremmin, sillä olen sivussa tuskaisten tunteiden loimusta. Tarinan voima pyörii edessämme, emmekä kumpikaan ole vietävänä. Hätääntyneet ajatukset etsiytyvät turvaan rinnan alueelle, jossa henkilökohtainen rumpusoittimemme sykkii taukoamatta. Omien ajatusten vartijana oleminen ja hyväksyvä läsnäolo toisen rinnalla onkin paras suoja, minkä tiedän.