Isokokoinen ja lempeän oloinen mies kaappaa kainaloon. Hän alkaa omintakeisen sanailunsa tuntureista ja siitä kuinka ne juttelevat hänelle. Liikutun syvästi, rauhoitun siihen hetkeen ja annan kokonaisen tunturin pidellä kainalossa. Lämmin aalto kulkee lävitseni. ”En se minä ollut, tunturi vain.”

Olin kohdannut ihmisen, joka kulki omintakeista polkuaan. Hänellä oli ilmiselvästi poikkeuksellisen paljon henkilökohtaista voimaa ja aistiherkkyyttä. Heidän kaltaisensa kohtaavat sekä kunnioitusta että oudoksuvia katseita, sekä ihailua että kateutta. Mitä vaatii se, että antaa itsensä kulkea ominta polkua – ei sitä, mitä muut arvostaisivat tai pitäisivät soveliaana?

Usein kartamme juuri niitä ihmisiä, jotka näkevät meidät sellaisina kuin me olemme. Siitäkin huolimatta, että he lähestyvät meitä mitä vilpittömin sydämin ja lempeästi. Joudumme hämmennyksiin, kun joku vetää meidät omista tarinoistamme kohti sitä, mikä oikeasti on olemassa.

Kun kohtaat kummallisen oman polkunsa kulkijan, avaa sydämesi. Se kuulee ja ymmärtää, vaikka järki menisi hämmennyksiin oudoista sanoista. Mitä lempeämmin kohtelemme oman polkunsa kulkijoita, sitä lähempänä me ihmiset voimme elää toisiamme – eikä kenenkään tarvitse vetäytyä ”yksinäisyyden tuolle puolen”.

Kaksi hyväksi todettua keinoa, jos haluat pienen ihmeen varovasti hipaisevan sinua:

Jos olet alakuloinen ja voimaton, mene metsään ja pyydä helpotusta – varmasti metsä vastaa. Kerran minua vaivasi selittämätön alakulo. Olin ymmälläni ja toivoin, että jokin tulisi ja irrottaisi mieleni seisahtuneesta tunnelmasta. Västäräkki pyrähti eteeni metrin päähän ja räpytteli sirkuttaen paikallaan kuin sillä olisi ollut asiaa. Se teki sen vielä toisenkin kerran varmistaakseen, että hoksaisin – etten kuittaisi lintua vain hassuksi sattumaksi. Siinä samassa tunsin painetta päälaellani ja ymmärsin, että hetkellinen järkytys eräästä tapahtumasta oli sulkenut minut. Kipu päälaella hellitti ja lämmin virtaus valui alas vartaloani pitkin. Ihan kuin himmeä lasikupu olisi poistunut ympäriltäni. Luonto ravitsee meitä, kun muistamme olla avoimia. Pelko ja huolet sulkevat tämän ravintokanavan. Nyt saatoin hengittää metsää, tulla ravituksi, eikä mikään asia tuntunut sittenkään liian ylivoimaiselta tai raskaalta kestää.

Päätä, että ihminen, jonka kanssa keskustelet, on oikeassa. Anna hänen tuntea, että hän on täydellinen ja että hän itse tietää vastaukset ongelmiinsa. Katso, kuinka hän alkaa pikkuhiljaa hehkua. Keskustelu alkaa ravita teitä molempia ihan eri tavoin. Tällä päätöksellä voit pelastaa syvällekin suohon ajautuneen keskustelun. Kanssakäyminen ottaa niin kovin herkästi syvälle uppoavan raiteen. Siihen riittää pieni epäluottamuksen häivähdys kasvoilla, hieman liian uhmakas todistelu omasta oikeassaolemisesta tai toisen neuvominen ylemmältä portaalta katsellen. Tämä päätös on tärkeä etenkin, kun kohtaat vaikeassa elämäntilanteessa olevan. Hän saa mahdollisuuden huomata sisäisen hehkunsa. Sääli ja viisaat neuvot riisuvat ihmisen omasta voimasta.

Puhelimessa kuuluu hieman vaivautunut, mutta huolestunut suomalaisen miehen ääni. Hänen afrikkalaista syntyperää oleva vaimonsa on sairas – tavalla, joka hämmentää lääkärit. Mitään vikaa ei löydy. Vaimo itse on sitä mieltä, että hänet on kirottu. Mies on skeptinen, mutta nöyrin mielin: jos tästä olisi apua. Nainen kertoo ranskan kielellä, kuinka kivut kiertävät ja kiristävät ympäri kehoa liikkuen. Hän on todella peloissaan.

Meistä tavallisista ihmisistä tuntuu hämmentävälle, että jonkun toisen pahoilla ajatuksilla olisi niin suurta valtaa meihin ja terveyteemme. Meille ajanjakso, jolloin naapuritalojen välillä liikkui mitteleviä voimia: pahoja silmiä kateita ja kirouksia, tuntuu kaukaiselta historialta. Sitä se ei välttämättä ole. Kuvailemme tuntemuksiamme vain eri tavoin tässä ajassa. Voimme olla kohtaamisen jäljiltä vallan nääntyneitä, ajatuksiamme kalvaa epäluottamus ja jopa pelko. Toisinaan taas koemme voimaantuneemme jonkun ihmisen seurassa. Säteilemme hyväksyvää, tyyntä voimaa elämän juonenkäänteiden edessä – päivä jatkuu sulavana onnistuneiden tapahtumien norona. Meillä on valta ravita kanssakulkijaa tai syödä häneltä. Suhtaudumme vain tähän kanssakäymisessä tapahtuvaan voimien mittelöön nykyaikana vähemmän dramaattisesti kuin entisaikoina.

Rajun ristiriidan keskellä harvoin tunnemme itsemme täysin syyttömäksi. Olemme omalta osaltamme aina vastuussa tilanteen kehittymisestä. Voi olla, että joka kerta riitatilanteessa syvällä sisimmässämme itse tuomitsemme itsemme. Syyllisyys tekee joka kerta pienen kolon kehoomme ja asettuu sinne kipuna, joka kalvaa kunnes kohtaamme oman keskeneräisyytemme. Voisi siis sanoa, että kiroamme itse itsemme. Paranemme, kun annamme itsellemme anteeksi.

Joku parantaja varoitti minua hoitamasta naisen kirousta. Saattaisin saada sen kuulemma itselleni, jos yksin toimisin. Pelko huutelee itsestään usein kovaäänisesti – kuiskaukseen on kuitenkin helpompi luottaa. Nainen parani – ei heti, mutta ajallaan. Toisten epäonnentoivotuksilla ei ole meidän psyykeeseemme vaikutusta, mikäli toimimme itse moitteettomasti – myös syvältä sisimmästä käsin tunnusteltuna.