Hoitotupaa tutkaili valppain silmin kolme hieman jännittynyttä lasta – he olivat tulleet ensimmäistä kertaa hierottavaksi. Olimme sopineet, että vanhin heistä tulisi ensimmäisenä hoitopöydälle. Siten toiset saisivat rohkaisua ja voisivat lopulta päättää, uskaltautuvatko hoidettavaksi.

Uteliaat katseet seurasivat rentoutumista. Tuvassa ei juuri juteltu. Silmät täytti raukeus ja oman vuoron odottamisen jännitys tuntui hälvenneen tuvan tunnelmaan. Kun keskimmäinen lapsi, pieni tyttönen tipahti syvään rentoutumisen tilaan, valpastuivat toiset. He kuulivat hengityksen rytmin muutoksen ja aistivat eri tietoisuuden tilan. Pidin käsiäni ohimoilla. Odotin pitkään. Lapset sulkivat silmänsä, kuin vaistonvaraisesti osallistuen. Virtaukset sykkivät kiivaina ja tyttönen otti vastaan kaiken rauhallisesti.

Yhtäkkiä vasen käteni muuttui kuin toisen kädeksi. Se ikään kuin magnetisoitui, enkä saattanut sitä itse liikuttaa. Vasen kämmen lähti hitaasti irtaantumaan ohimolta. Käsi tuntui raskaalta ja jähmeältä. Käsi päätyi lopulta roikkumaan alaspäin. Tunsin, kuinka jotain raskasta valui maahan. Käteni ikään kuin tyhjeni. Hetken kuluttua se vapautui ja tuntui taas omalta. Herättelin tyttöstä hiljaa jutellen. Pyysin valpastumaan hitaasti, kuin yön jäljiltä.

Kolmatta lasta ei tarvinnut hoitopöydälle enää houkutella. Olin kiitollinen siitä, että lapset luottivat kehonsa käsiini. Nyt heidän on tästä edespäin helppo tulla aina kun on tarvis. Kuulin jälkikäteen, että tyttö oli kärsinyt paljon päänsäryistä.