Jokaisen meidän keho toimii samojen lainalaisuuksien mukaan. Kun asetumme hoitopöydälle ja päätämme antautua rentoutettavaksi, keho ryhtyy tekemään omaa työtänsä paranemisemme eteen. Ilman eri pyyntöä. Kehomme on mitä luotettavin ystävämme, joka tietää mikä on meidän parhaaksi.

Aina kehon antamat hoitoreaktiot eivät ole miellyttäviä. Tällä kerralla hoidettavan alavatsassa oli niin suuri kuorma, että sen purkautuessa jalkaan se meni kokonaan tunnottomaksi. Sitä voisi kuvailla kuin ruuhkautuneeksi liikenteeksi. Silloin jokin osa minussa tietää aina, mitä tehdä – vaikka toinen puoli minusta huokaa täydellistä neuvottomuutta. Ehkä se on hoidettavan kehon ja käsieni välistä salaista vuoropuhelua. Ehkä pienet näkymättömät ystävät kuiskaavat neuvojansa. Jalkaan palautui kuitenkin tunto muutamalla nopealla ja voimakkaalla kädenliikkeellä.

Päätin vaiherikkaan hoidon päätteeksi rummuttaa hieman, jotta kaikkien läsnäolevien olo tasaantuisi. Heti ensimmäisen lyönnin kumahtaessa kaminassa leimahti voimallisesti lieskat. Syttymättömät puut pienen pienen hiilloksen päällä olivat pitkään odottaneet oikeaa hetkeä. Tulen humistessa ihmetys muuttui pian silkaksi iloksi. Tulen huminan ja rummun kuminan syleilyssä päätimme sen päivän illan. Kiitollisina kaikesta, kaikelle.

Usein tunnemme, että kätemme ovat sidotut. Arjen velvollisuuksia, vastuuta lähellä olevien käytännön tarpeista, ehkä sairastuneesta kumppanista. Olemme kuin puristuksissa omaa vuoroaan odottavien työtehtävien välissä. Vastuisiin sekoittuvat erilaiset taloudelliset sitoumukset ja riippuvuus yhteisestä omaisuudesta. Kun olemme äärirajoilla, kaikki vastuu ja riippuvuus voi alkaa tuntua uhkaavalta.

Riippuvuus läheisistä ja vastuu eri tehtävistä ovat kuitenkin niitä asioita, jotka sitovat meidät turvalliseen verkkoon. Sitä sanotaan elämäksi. Vaikka kätemme olisivat sidotut monin eri tavoin, meillä on aina vapaus valita, millä tavalla suhtaudumme tehtäviimme ja miten syvästi kunnioitamme sitä, millaisena elämä näyttäytyy.

Siivous väsyttää vähemmän, kun sen tekee hyväksyen ja pieni hymynkare suupielessä. Oikutteleva puoliso tuntuu rakkaalle, kun ei käy jatkuvaa sisäistä taistelua siitä, pitäisikö lähteä vai jäädä. Sairastuneen kumppanin kanssa ei olekaan ahdistavaa, kun ei enää toivo, että asiat olisivat toisin.

Sinä olet vapaa kunnioittamaan, tekemään paremmaksi sen, mitä on. Joka päivä olemme vapaita valitsemaan hymyn sen sijaan, ettäöykkäröisimme elämää vastaan. Tee arjestasi ihmeellisempi. Kun sinun tekee mieli suuttua, puolustautua, taistella niitä asioita vastaan, jotka elämässäsi ovat kuin kivipylväät, kokeile naurahtaa – vaikka väkisin. Huomaat, että ovi sisäiseen vapauteen raottuu.

Tapasin kerran ihmisen, jonka keho oli kuin nujerrettu. Kumara, laiha, toispuoleinen ja monin tavoin vaivainen. Mutta silmissä loisti harvinaislaatuinen kirkkaus, kuin terävä poranterä. Kun katsot tällaista ihmistä silmiin, alatkin nähdä hänet ihan toisenlaisena. Hetken kuluttua et enää näe vaillinaista kehoa, et pyörätuolia. Unohdat sen mitä olet silmilläsi nähnyt, sillä sinut täyttää se mitä näet sydämelläsi.

Kukaties poikkeuksellisen suurella voimalla on välillä tarve piiloutua vaillinaisuuksien taakse. Se näyttäytyy vain harkitusti tärkeinä hetkinä.

Olen myös tavannut ihmisen, jolla keho on kuin äärimmilleen viritetty voimanpesä, mutta katseesta ei virtaa lehmänhenkäystäkään. Katsot tällaista ihmistä ensin ihaillen hänen täydellisyyttään, mutta kun katsot silmiin, joudut etsimään sitä kenelle puhut. Hämmennyn. Kaikki ei ole aina sitä, miltä näyttää.

Kukaties kehomme on joskus ainoa turvapaikka, jonne linnoittautua, jota hallita täydellisesti silloin kun olemme sisäisesti eksyksissä. Kun oma polku kotiin löytyy, voimme vapauttaa kehon vaatimuksista täydellisyyteen. Polun selkeys ja kirkkaus loistaa jälleen silmistämme. Polun löydettyämme, löydämme itsemme lisäksi myös syvemmän yhteyden muihin ihmisiin.