Kupparin parantola – joutsenen sulan läpi

Kansanparantajan työpäivä on tyypillisesti visaisten terveyspulmien ratkomista. Keinojen etsimistä. Onkimista ilman todellista varmuutta saaliista. Ryhdyn toimeen, vaikka monet erikoisilta tuntuvat vaivat ja niiden syyt eivät minulle aukeaisikaan.

Luokseni tuli nainen, joka käveli huonosti kipeän kantapään vuoksi. Kaikki vaivat, jotka lääketiede voi tunnistaa ja hoitaa, oli suljettu pois. Lähdin seuraamaan kipureittiä kantapäästä. Reitti jatkui selän puoliväliin saakka. Totesin vain, että minullakaan ei ole sen koommin lääkäriä parempaa ymmärrystä vaivalle. Laitoin akupunktioneulat vaistonvaraisesti ja lähdimme yhdessä kuuntelemaan, miten keho reagoi. Rupattelimme niitä näitä.

Kipu lähti kiertämään eri puolille kehoa. Jostain syystä pelkät akupunktioneulat eivät riitä. Otan aina kosketuksen ihmiseen. Painelen eri paikoista. Kuuntelen. Lopulta kipu tykytti kantapäässä, josta painoin hellästi. Tunsin kovan sykkeen omassa sormenpäässänikin. Pian kipu oli poissa. Keho hoiti vaivansa itse siinä rupatellessamme. Hän pystyi taas astumaan jalallansa.

Tapahtui hoito millä tavalla hyvänsä, pysyttelemme siellä, missä ihmisen on mukava ja turvallinen olla. Paraneminen ei vaadi välttämättä poikkeuksellista tietoisuuden tilaa sen koommin hoitajalta kuin vastaanottajaltakaan. Voimme vain levätä siinä, mitä ympärillämme on. Ymmärryksemme sen sijaan ei aina saa sitä, mitä haluaa – selityksiä. Tilalle saamme kuitenkin luottamuksen siihen, että kehomme osaa parantaa itsensä, kun hieman raivaamme pois paranemisen esteitä.