Juuri kun tunnen kehon läpi kulkevan sävähdyksen, hänen silmänsä aukeavat levälleen. Hän kysyy innosta hihkuen: ”Mikä se oli?”.

Juuri kun huomaan kasvojen rentoutuvan ja hengityksen syvenevän, hän pinnistelee pinnalle rupattelemaan: ”Onko sinulla lapsia?”

Juuri kun kuolleelta tuntuvassa raajassa tuntuu viimein pientä sykettä, lausutaan ääneen toivoton huokaus: ”Ei tälle vaivalle taida kukaan mahtaa mitään.”

Ihme säikähtää uteliasta ajatusta, joka yrittää napata kiinni. Se piileskelee, tulee mieluummin varkain ajatuksiltamme, omassa rauhassa.

Syvempi tietoisuuden tila odottaa kärsivällisesti vuoroaan taukoamattomalta höpötykseltä.

Paranemisemme suorastaan kärkkyy solujemme sopukoissa odottaen lupaa sinulta tulla.

Ihmeen äärellä varo suuria tunteita. Pidättele kiihtymystäsi. Ole kuin se kaikki olisi itsestäänselvää. Älä yritä juosta kiinni mitään, mikä tulee näkyväksi vain silloin kun olet pysähdyksissä. Anna kaiken tulla luoksesi kuin usva suolle. Ole ihan hiljaa ja liikkumatta – kuin mitään erikoista ei olisi meneillään. Se, mitä etsit saa sinut kiinni, kun seisahdut.

Joinko liikaa kahvia? Ehkä se on nämä kaikki tekniset laitteet ympärilläni. Vai aiheuttiko äskeinen ihminen sanomisillaan sisälleni epävakaisen sään? Ei, se on varmaan tämä rakennus, ehkä täällä on jotain terveydelle haitallista. Päässä on sumea olo, ajatukset katkeilevat ja hieman pyörryttää. Olemme tuntosarvet korostetun höröllään joka suuntaan. Haalimamme informaatio ympäristöstä ja toisista ihmisistä meinaa tuperruttaa meidät.

Mikään ei uhkaa meitä siten, kuin oma jalostunut taitomme sabotoida itseämme jatkuvalla epäluulolla ympäristöämme ja toisia ihmisiä kohtaan. Rakennamme itsellemme uhkakuvia luokittelemalla asiat ja ihmiset tietäväisinä vahingollisiin ja tervehdyttäviin. Luulemme, että toisilla ihmisillä on meihin suurempi voima kuin itsellämme. Olemme ehkä menettäneet luottamuksen myös kehoomme. Emme luota sen kestävyyteen vaan pelkäämme romahtamista ja kehon reaktioita.

Tänään voit lakata vilkuilemasta taakse ja sivuillesi. Älä eksytä itseäsi tärkeisiin selityksiin tai ylenmääräiseen kehon reaktioiden tarkkailuun. Älä takerru kenenkään moitteisiin saati kehuihin. Jokin sisälläsi oleva voima kantaa paljon vakaammin. Palaa kotiin itseesi ja luota kehosi biologiaan. Se löytää kyllä keinot luovia tässä ajassa. Sisäinen tärinä vakautetaan hakeutumalla keskelle – ei ääripäihin.

Pienet pojat tulevat koulun jälkeen Parantolalle hengähtämään. Siivoan ja laitan kuppaustarvikkeita paikalleen. Tuvasta kuuluu vain hykertelyä ja hihittelyä. Kun olen valmis ja puhdistanut työpöydän vielä pirtulla, löydän tuvasta kaksi pellavapäätä kääriytyneenä peurantaljaan. He ovat siellä kuin ketunpoikaset pesässä. Poissa ovat koulureput, laskutoimitukset, kotitehtävät ja kiristävät vaatteet. Mikä käsinkosketeltava vapaus.

Muistammeko me aikuiset kunnioittaa sitä osaa meissä, joka on nisäkäseläimen omaa? Sitä, jolla on vaistoja, erilaisia tarpeita ja rajoituksia. Jos elämä on keskittynyt ajatteluun, erilaisten johtopäätösten vetämiseen, emme kuule sitä osaa, joka haluaisi ehkä antaa tärkeää opastusta. Voimme aina jyrätä sen ylivertaisella järjen äänellä. Silloin se jokin meissä alkaa pelätä. Se voi haluta vaikka karjua. Säikähdämme ja ilman muuta päättelemme sisällämme olevan jotain vaarallista.

Meissä on toisinaan selittämätöntä levottomuutta, jolle ei löydy järkevää syytä. Se rauhoittuu kuuntelemalla ikiaikaista itseämme – sitä joka ei ole eksynyt ajatuksiin. Voimme olla sille ystävällinen. Kunnioittaa sen tarjoamia tuntemuksia ja sen toivomia rajoja. Tarvitsetko pesän rauhaa vai lauman seuraa? Haluatko aistia ympärilläsi sivistyksen ja edistyksellisen tekniikan vai ravitsisiko pihkan tuoksu ja tuulen humina juuri nyt paremmin. Eläin meissä auttaa huolehtimaan kehostamme ja rajoistamme. Ystävyys villieläimen kanssa tuo turvaa ja sisäistä rauhaa – emme jää tuntemattomaksi itsellemme.