Kuppari-Hanna

Sydän hakkaa. Hengitys on kiivas ja aistit terävöityvät. Käsivarret ovat hartioita myöten kuin tulessa. Mikä nautinnollinen hetki. On aika muuttaa jotain. Viimeinkin aukeaa mahdollisuus toimia ja tehdä asioita ajattelemisen sijaan. Vai oliko se sittenkin niin, että viisaat ihmiset ovat tyyniä ja rauhallisia, tekevät aina hitaasti ja mietiskellen?

Ehkä sinäkin olet yksi niistä, joille slowlife on vastenmielinen muoti-ilmiö ja hyvä tekosyy olla tekemättä asioita valmiiksi, kun niiden aika on. Et kai sinäkin ole joskus hairahtunut meditoimaan levottomuutta pois sen sijaan, että laittaisit pari asiaa elämässäsi kerta kaikkiaan kuntoon?

Ei ole helppoa olla hyvä ihminen. Joskus hyville ihmisille käy niin, että mitä enemmän elämä huutaa vanhan polttamista ja siltojen rikkomista maailmoihin, jotka eivät enää tee hyvää, sitä enemmän ihminen yrittää piilotella pimeitä voimiansa, joilla on hyvä tarkoitus. Jos tällainen muutokseen tarkoitettu voima jää käyttämättä, ohjautuu agressio pois siitä hyvästä, mihin se on tarkoitettu. Ehkä lähdet vahingossa muuttamaan itsesi sijaan läheisiäsi. Tai lastaat painetta jonkin itsesi ulkopuolisen tahon harteille.

Slowlife on toisinaan tarpeellinen ilmiö heille, ketkä sokeasti suorittavat materiaalisen maailman loputtomia askareita. Rauhoittuminen on hieno asia, kun on sen aika. Mutta yritätkö vain olla hiljaa läsnä silloin, kun on aika toimia? Hidastatko, kun on tilaisuus kiihdyttää ja saada asioita muutokseen? Punainen lanka, joka juoksee elämäsi läpi, ei ole tasapaksu. Hyvän elämän ei ole tarkoitus olla samanlaista koko ajan. Elämä sinussa kuulee ympärillä soivan rytmin. Se tietää, milloin on aika millekin.

Tapaan sattumalta ihmisen, jolla on vaikea krooninen sairaus. Muistan hänen käyneen luonani kerran tai kaksi. Hän toteaa, ettei käynnistä ollut yhtään apua. Pahoittelen hänelle vilpittömästi tilannetta, ainahan ei voi onnistua. ”Huomasitko, oliko edes seuraava yö yhtään helpompi, pääsimmekö lainkaan kärryille asiasta?” ”Juu, kyllä monta päivää oli aivan hyvä, mutta sitten vaiva oli taas kuin ennenkin, ei mitään apua. Ei taida kannattaa varata uutta aikaa.”

Tuomio on ankara. Myötäilen ystävällisesti hänen johtopäätöstään – niin vakaasti se näyttää jo tehdyn.

Lähden lapsi selkärepussa metsään. Kävelen kallioille katselemaan merta ja käppyräisiä mäntyjä. Pienet kädet silittävät selkääni. Pian pää painautuu selkääni vasten. Matkalaiseni nukahtaa. Mietin itseäni ja ammatinvalintaani. Voisin ihan hyvin lypsää lehmiä töikseni. Olisin aivan yhtä tyytyväinen. Ymmärrän, etten valinnut tätä ammattia saadakseni olla karismaattisen kaikkivoipa.

Kävelen suopursujen läpi, nappaan yhden oksan mukaani. Hengitän suopursua kädessäni. Kurkkaan paikan, jossa hirvet usein makaavat – ei tuoreita painaumia. Yhtäkkiä huomaan, että vihreä ympärilläni välähtää tavanomaista heleämpänä. Olen kuusikossa, jossa on aluskasvillisuutena vain sammalta. Ympärilläni on laajalla säteellä paljon linnunsulkia. Joku pesii, haudontalaikusta irtoaa alushöyheniä. Rohkenen kerätä kourallisen itselleni. Juuri tämänkaltaiset höyhenet ovat pikkulinnuille mieluisinta pesävärkkiä.

Metsä on minun pesäni, jota höyhenet pehmustavat. Siellä kasvan rauhassa, opettelen lentämään. Enkä takerru mihinkään.