Saalis vai saalistaja

saalis vai saalistaja eTein tavallista hierontaa, kun asiakkaani yhtäkkiä kysyi, kummalla puolen häntä seison. Hänen mielestään joku hieroi myös toiselta puolelta kehoa. Hän oli vakuuttunut siitä, että jakaannuin kahtia ja hieroin molempia puolia. Tunsin oloni ihan tavanomaiseksi – hyväksi kuten yleensä ihmisiä käsitellessäni. Myötäilin pöydällä makaavaa ihmistä: se mitä hän kokee, on hänen pyhää omaisuuttansa, ei minun.

Kun mietin unimaailmaani ja sen syvyyttä. Aloin kuitenkin itsekseni uskoa siihen, että me voimme olla monta. Kohtaankohan koskaan niitä hahmoja, ketkä käyvät hoitopöydälläni unimaailmassa? Olen usein silloinkin ikään kuin töissä tai oppimassa. Ihmiset siellä tuntuvat aidoilta persoonilta, joihin minulla ei ole mitään arjen yhteyttä – he eivät edes muistuta ketään tuntemaani ihmistä. Mitä mahtaisin tuntea jos päivä- ja unimaailmani joskus yhdistyisivät? Kestäisinkö sen?

Unestani: ”Jahtasin peuralaumaa kumpuilevalla peltoaukealla. peurat juoksivat vastaan. Lähdin heitä päin. Joku ääni varoitti sudesta, sekin jahtasi peuroja. Susi ottikin minut kohteekseen. Ensin pakenin sitä, kiipesin kauhu kurkussa seinämää ylöspäin. Lopulta antauduin saalistajalle, se oli väistämätöntä. Olin peura. Antauduin kiinniotettavaksi.”

Antautumisen hetkessä oli jotain suunnattoman arvokasta, siinä tapahtui yhdistyminen. Olin sekä saalis että saalistaja. Jokin täyttyi, jokin muuttui merkityksellisellä tavalla. Saalis ja saalistettava voivat olla yhtä. Päivä- ja unimaailma voivat sulautua.

Kevyet kantamukset

siiven sipaisu Kuppari-HannaTulin kotiin Parantolalta. Joku kysyi, millainen työpäiväni oli. En yhtäkkiä muistanut mitään. Tiesin, että olin ottanut vastaan kolme ihmistä. Yksi kuppaus ja kaksi muuta hoitosessiota. Muistin etäisesti kasvot ja tervehdykset. Kädenpuristukset ja halaukset. Verenhajun ja ihmisten erilaisuuden. En muuta.

Tunsin oloni virkeäksi ja vointini oli hyvä. Muistamattomuuteni aiheutti huolen sijaan uteliaisuuden sekä itsessäni että muissa.

Usein uudet tuttavuudet ja toimittajat haluavat tietää, mitä olen menneisyydessäni tehnyt, millä tavalla elänyt. Joka kerta minusta tuntuu kuin kertoisin jostakusta vieraasta ihmisestä. Ihan kuin en aivan ulottaisi polkuun, joka kulkee selkäni takana. Muistan nuoruuden ystävieni kasvoja, asioita joista pidin, paikkoja joissa elin. Muistan työpaikat ja ihanat kodit, joita asutin. Periaatteessa kaiken, mutta ilman henkilökohtaista yhteyttä niihin.

Joku sanoi, että silmieni värikin on muuttunut. On ehkä myönnettävä, että olen eri. Ehkä meillä on mahdollisuus olla uusi ihminen joka päivä. Tämä hetki on samaan aikaan sekä tyhjä että täysi. Oletko sinäkin kokenut jotain samankaltaista?