Pieni ryhmä ystäviä tuli yhdessä käymään luonani. Lupasin hoitaa jokaisen heistä. Kun oli aika käydä tupaan, sattui niin ettei yksi heistä pystynyt astumaan sisälle. Hän tunsi kohtaavansa kuin läpitunkemattoman, näkymättömän seinän. Joka kerta kun hän yritti  tulla ovesta sisään, hänen sydämensä reagoi voimakkaasti ja jokin vastusti niin ankarasti ettei sisään voinut kerta kaikkiaan tulla väkisin. Oviaukolla uhkasi suoranainen lyhistymisen tunne. Edessä oli vankan tuntuinen seinämä, jota me muut emme havainneet.

Olin täydellisen neuvoton. Ohjasin muut sisälle. Ilmoitin estyneelle, että odotamme rauhassa. Katsomme mitä tapahtuu. Hoidin muut ryhmän jäsenet ajan kanssa. Osanen minusta askaroi kuitenkin taukoamatta erikoisen ilmiön parissa. Voiko ihminen pelätä niin paljon, että estää itseään ihan fyysisesti astumatta johonkin tilaan? Onko ilmiössä kyse jostain, jota en näe mutta minun kuuluisi nähdä?

Vanhat kansanparantajat puhuvat ”näkijän omista lapsista”. Näetkö ympärilläsi uhkaavia hahmoja tai tuntuuko maailma näyttävän jatkuvasti nurjaa puoltansa? Erotatko Sinä, mitä informaatiota saat itsesi ulkopuolelta ja mikä taas on omaa luomustasi?

Lunta pyryttää. Maa saa kerroksen uutta koskematonta pintaa, joka paljastaa meille mitä tässä ajassa liikkuu. Näemme vain tämänpäiväisen – ei eilisen askelia, viime viikkoisia jäniksenjälkiä tai toissapäiväisiä hiirenpolkuja. Ne ovat mennyttä.

Onko sinulle joskus käynyt niin, että olet kätkenyt itsesi suojaan nauttien siitä kuinka onnekkaasti oma elämäsi sujuu? Minulle on. Neljän edellämme ajavan auton raju kolari suoraan edessämme repi meidät väkisin pois turvallisesta untuvasta, jonne olisi ollut helppo unohtua elelemään. Siellä untuvassa saatamme tulla sokeiksi. Luulemme, ettei kenellekään satu, kenelläkään ei ole paha olla.

Jokainen solumme uudistuu, osa solukosta nopeammin kuin esimerkiksi luukudokset. Emme ole fyysesti sama ihminen ajan kuluessa. Puhdas uusi lumi on peitteenämme säännöllisin väliajoin. Sisin meissä lienee jotain pysyvämpää. Se on perhettä ikuisesti heidän kanssa, joille se on rohjennut näyttäytyä ilman naamioita. Tämän kirjoituksen myötä muistelen vanhaa nuoruuden ystävää, jonka askelten päälle uusi lumi on satanut. Hän päätti lähteä tästä maailmasta omasta päätöksestänsä.

Kaikki tämä ja muutama muu lähipiirissä sattunut kipeä asia toivat valtavan paineen sisälleni. Vuosin lopulta itsekin verta, tosin luonnollista kautta ilman vaaraa, pelkästä emotionaalisesta kuormasta. Nyt katselen ympärilläni olevaa elämää arvellen, että näen maailman taas hieman totuudenmukaisemmin kuin ennen.