Kadonneet kilometrit

Kuppari-Hanna

Kuppari-Hanna

Tein matkaa ystäväni kanssa. Mieleemme juolahti pysähtyä erään laakean suon laitaan. Lähdimme kävelemään toiveikkaina siitä, että suolla tapahtuisi jotain hienoa. Paikka tuntui erityiselle. Kuljimme polkuja, ihailimme kihokkeja ja keräsimme linnunsulkia. Mitään ihmeellistä ei kuitenkaan tuntunut tapahtuvan. Kaikki oli vain pysähtynyttä ja rauhallista. Vietimme suolla pitkän tovin. Lopulta lähdimme pois hieman pettyneinä: ei upeita pöllöjä, ei hirvieläimiä, ei mitään erityistä. Palasimme autolle ja jatkoimme matkaa. Pian olimmekin perillä.

Paluumatkalla etsimme suota etsimällä. Missä ihmeessä se on? Pysähdyimme suolla hieman ennen saapumistamme määränpäähän. Yksikään aukea tien varressa ei kuitenkaan näyttänyt samalta. Mietin niin ankarasti suon sijaintia, että aloin jo tuntea painetta päässäni. Huvittavalta tuntuva hämmennys alkoi kääntyä tukalaksi ahdistukseksi.

Lopulta suo löytyi. Se oli parinsadan kilometrin päässä siitä, missä luulimme. Kumpikaan meistä ei muista suollakäynnin jälkeisestä ajoajasta mitään. Nuo parisataa kilometriä olivat kadonneet molempien muistista tyystin. Se, mitä suo meille lauloi, jää paksun usvan suojiin.

Kun etsit ainutlaatuista kokemusta, ole valpas ja vapaa. Luonto puhuu usein vain kun ajatuksesi ovat sammuneet.

Ilma siipien alla ei katoa

Parantolan puinen lintu

Parantolan puinen lintu

Istuin haalimassa kokoon erilaisia tutkimuksia kuppauksesta – sekä ulkomailta että Suomesta. Olin aavistuksen verran kiihtyneessä mielentilassa. Varpushaukka istahti haapapuun oksalle. Tuijotimme toisiamme silmiin ikkunan lasi välissämme. Hetken päästä haukka jatkoi matkaa katseeni ulottomattomiin.

Havahtuminen luonnossa tapahtuvaan liikehdintään pysäyttää usein ajatusten kulun oikealla hetkellä. Voimme kutsua sitä vaikkapa sattumaksi. Viime viikkojen uutisointi on puhututtanut Parantolalla kävijöitä. Joku koki, että hänen kokemuksiaan vaivojen helpottumisesta vähätellään. Toinen ajatteli pettyneenä, että tieteen tekemisen kuuluisi olla viileän uteliasta, olemassa olevia ilmiöitä tutkivaa. Sen ei tarvitsisi keskittyä ilmiöiden tuomitsemiseen ja kiistämiseen. Kolmannen sisimmässä läikähti suoranainen raivo siitä, että ohjelmassa puhuttiin ohi asian keskittyen kraanaveteen ja hemmotteluhoitoihin. Perehdyin lopulta uutisointiin itsekin.

YLE:n uutisoinnin luoma todellisuus vastakkainasettelusta ja epäasiallisesta dialogista ei ole minulle totta. Minulla on sellainen kokemus, että lääkäri osaa iloita ihmisen paremmasta voinnista vaikka se ei olisikaan hänen määräämänsä lääkkeen ansiota. Iso osa lääkäreistä suhtautuu myönteisesti jäsenkorjaukseen, kuppaukseen tai akupunktioon. Tunnen monia viileän analyyttisesti ajattelevia, uteliaita tieteentekijöitä, joiden kriittiseen arvioon pystyn luottamaan. Kaikki toimivat hoitomenetelmät läpäisevät kriittisen katseen ennemmin tai myöhemmin. Saatoin kuitenkin hetkeksi samaistua loukkaantuneiden ihmisten ajatuksiin. Sen johdosta osa minusta tunsi halua osoittaa jotain toteen, puolustautua, suojella ammatti-identiteettiäni. Onneksi pysähdyin.

Ilma siipieni alla ei ole kadonnut mihinkään. Tuulen suunnat ja sää vain vaihtelevat. Sekä lääkäri että kansanparantaja toimivat täsmalleen samojen luonnonlakien alaisuudessa. Ei ole muita lakeja. Kaikki mikä on totta, aukeaa meidän ymmärryksellemme aikanaan. Ei ole mitään, mitä puolustaa, miltä puolustautua. Voimme kaikki edelleen jatkaa elämäämme ja toimia aina juuri siten kuin parhaaksi katsomme omalla kohdallamme.