Hiljainen hetki menneen äärellä

Ajoin vuosia sitten yhden pienen pohjoisessa sijaitsevan paikkakunnan läpi ohikulkumatkallani. Eräässä paikassa siellä minulle tuli kummallinen kokemus. Koin jotain toista todellisuutta, toista aikaa päällekkäin. Minun oli pakko keskeyttää ajaminen, olin niin hämmästynyt. Ilmaa olisi voinut leikata veitsellä. Istuin pitkän tovin. Jonkin ajan kuluttua päällekkäisyys raukesi ja jatkoin matkaani mietteliäänä.

Jotkut kutsuvat sitä dejavu-ilmiöksi. Se on verrattain yleinen. Minulle niitä on läpi elämän tullut milloin voimakkaampana ja milloin vain nopeina välähdyksinä. Joskus lapsena tunsin monet paikat jo valmiiksi tutuksi. Saatoin tietää mitä missäkin on, vaikka takuuvarmasti perheeni ei ollut paikassa aiemmin käynyt. Ajattelin lapsena, että olin nähnyt paikan unessa ja dejavu-ilmiö on voimakas muisto siitä. Ilmiötä on tutkittu myös tieteellisesti, mutta tyhjentävää selitystä sille ei ole löydetty. En itsekään voi väittää täysin ymmärtäväni, mikä ilmiön tarkoitus on.

Hiljattain sain tietää, että siinä paikassa oli 1600-luvulla elänyt ”itsellisnainen”, kansanparantaja, joka hirtti itsensä noin 40-vuotiaana jättiläismäntyyn saadessaan moitteettomista parantajantoimistaan noituussyytteen. Tarinan kuullessani koin päällekkäistodellisuuden uudelleen. Jokin osa minusta koki selvästi voimakasta yhteyttä tähän tapahtumaan. Ihan kuin kaikki aika, mennyt ja nykyisyys olisivat tässä ja nyt.

Monet ihmettelevät, miksi kansanparannus tapahtuu edelleen kuin piilossa eikä vanhempien taitajien oppiin meinaa päästä. Joskus olen sitä itsekin ihmetellyt – olen itse harjoittanut ammattia avoimin ovin, vilpittömin mielin ilman turhanpäiväistä salamyhkäisyyden tai erityislaatuisuuden varjoa ylläni. Vanhemman kansanparantajapolven osalta syy pidättyväisyyteen voi löytyä menneisyyden historiallisista taakoista. Herkkyys on maalaiskylissäkin usein piilotettu ja ihmisten arvostelevia puheita on pelätty. Moni ei vieläkään halua paljastaa kokevansa ihmisille niin tavallisia tietoisuudentilan muutoksia tai arjesta poikkeavia aistimuksia. Uskon, että asiat ovat muuttumassa ja ihminen hyväksytään yhä paremmin kokonaisena itsenään.

Olen nyt suurinpiirtein samanikäinen kuin tuo nainen. Kuinka onnekasta aikaa saankaan elää, kun ammattinharjoittamistani ei käytännössä uhkaa mikään eikä kukaan. Omistan tämän kirjoituksen niille vielä elossa oleville kansanparantajille, jotka ovat ylläpitäneet taitojansa myös silloin kuin se ei ole ollut muodissa.

Kuppari-Hanna ITE-taide

Rauha ja sen vartija

Onko sinulla ihmistä, jonka lähelle hakeudut, kun tarvitset ympärillesi turvallisen tyhjän tilan? Ihmistä, joka ei täytä tyhjyyttä harhailevalla ajatuksenjuoksulla tai pyri voimakkaasti vaikuttamaan sinun tärkeisiin päätöksiisi? Jos on, voit huokaista hiljaa onnesta – tai kiljahtaa kiitollisuudesta.

Liika puhuminen ja ajattelu eksyttävät tehden asioista monimutkaisia lankavyyhtejä. Jalat sotkeutuneena vyyhtiin on vaikea ottaa yhtään selvälinjaista askelta. Minulle tällaiset ihmiset, jotka kuuntelevat ennenkaikkea sen mitä et sano ääneen, ovat kuin hiljaisia kiviluolia, joiden sisälle pääsen tarvittaessa turvaan. Se, miltä nimittäin haemme suojaa on oma ristiriitainen itsemme ja levottomat ajatuksemme.

Sisällämme on toisinaan käynnissä ankarat neuvottelut asioiden puolesta ja vastaan. Etsimme joko suojaa tai taistelemme. Jos taistelemme, dramatiikka ottaa väkisin ulkoisia muotoja arkielämässämme. Suojassa sen sijaan sinulla on mahdollisuus totuudenmukaisesti katsella itseäsi ja sitä mitä sinussa on meneillään. Kaikki katseltava ei aina näytä kauniille. Totuus on kuitenkin aina arvokkaampi kuin sepitelty tarina, joka väistää tosiasioita.

Olin jo jonkin aikaa tuntenut pientä pirstaloitumista sisimmässäni. Olin keskittynyt toissijaisiin asioihin, vaikka tiesin että jotain tärkeämpää on meneillään. Ellei lähellä olisi ollut sopivaa ihmistä, olisin hakenut suojaa metsästä. Se on aina takuuvarmasti tarjonnut suojapaikan. Tällä kertaa pääsin ihmisen luokse. Hän käsitteli kehoani tuntitolkulla, kuten kansanparannusperinteessämme on usein tapana. Laskeuduin kuin varkain syvälle jonnekin raskaaseen ja hiljaiseen. Jäsenet olivat täysin rauenneet enkä pystynyt liikahtamaankaan.

Tietoisuuden tilani muuttui ja löysin itseni kodasta keskellä ei mitään. Olin tullut kotiin. Kodassa istui mieshahmo. Istui vain eikä juuri kiinnittänyt huomiota minuun. En sitä kaivannutkaan. Halusin vain olla olemassa niin että joku vartioi. Kuuloaistini heräsi; mieshän lauloi hiljaa. Sain rauhani. En puhumalla, en järjestelemällä ajatuksiani, en suorittamalla mitään ”oikein”. Ymmärsin vain, että tällä erää oli jälleen aika palata uskolliseksi sille jollekin näkymättömälle ja ajattomalle, joka tuntuu kodilta. Muihin asioihin ei ole tarvetta laittaa suorittamisen painetta.

Me emme aina tarvitse seuraa sen tähden, että saisimme vaikutteita, ideoita tai impulsseja päätöksentekoomme. Joissain tilanteissa yksinkertaisesti tarvitsemme vain rauhaa ja sen vartijaa. Koin olevani jotain samaa kuin mies kodassa. Me parantajat emme kuulu kenellekään, emme edes itsellemme. Kuulumme sille perinteelle, jota kannamme eteenpäin elämämme verran.