Varovaisia henkäyksiä henkimaailmasta

Kupparin tupaan astuu jännittynyt asiakas. Hän on tullut saamaan apua niska- ja hartiasärkyihinsä. Valmistelen hoitopöydän ja aloitamme rauhallisesti. Tunnen kuinka keho ei luota, ei houkuttelusta huolimatta rentoudu käsiini. Hieronta ei satu, keho ei anna mitään tuntemuksia. Vitsailen vanhan kansan muurahaisvoiteestani, jota käytän hieronnassa. Juttelu auttaa hieman. Teen parhaani. Hän on tullut todistamaan itsellensä, että se mitä emme näe, ei ole olemassa. Häntä pelottaa, että hoitoni todistaa toisin. Joku osa hänessä silti salaa toivoo, että saisi kokea jotain erityistä.

Pyydän saada laittaa muutaman akupunktioneulan, ehkä hänen viisas kehonsa auttaisi myös mieltä päästämään irti rentoutumisen esteistä. Siirryn käsittelemään jalkateriä ja annan neulojen tehdä työnsä kehossa syvemmällä. Kupparin tuvassa on hiljaista. Pieni tuuli puhaltaa yläkerran portaita alaspäin pyyhkien hoidettavan yli, aina minun kasvoihini saakka. On pyhä hetki. Saamme nauttia siitä pitkään. Vapautuneemmat ja kirkkaammat kasvot lähtevät kupparin tuvasta takaisin suureen maailmaan. Lähtiessään sanoo vain ”Kiitos”. Se, mitä hän koki, jäi täysin hänen salaisuudeksensa. Kokemuksen suuruus ja erityisyys oli juuri hänen kehollensa ja mielellensä sopiva. Ei lenteleviä esineitä, ilmestyviä henkiolentoja tai suurta yliluonnollista draamaa. Hiljaisuutta, varovaisia henkäyksiä, ihmisen mieltä kunnioittavia.

Verenseisautuskokemus

Hiki virtaa ja viikatteet sivaltavat heinää. Olen haravanaisena. Tietysti avojaloin, nauttien kansallisromanttisesta tunnelmasta. Yhtäkkiä astun johonkin terävään. Verta tulee julmasti. Kinkkaan lähellä olevaan harmaaseen karjalaistaloon hädissäni. Alkaa kuhina, on haavansitojaa, putsaajaa ja toisia hätääntyneitä. Makaan lattialla jalka nostettuna seinää vasten. Pian tulee eräs nainen, joka laittaa kätensä jalkapohjani päälle. Käsi nyrkissä, ihan hiljaa. Tunnen kuinka sähkövirta kulkeutuu jalkapohjasta aina polveen asti. Jännite kulkee syvällä säären sisällä, ikään kuin luussa. Verenvuoto lakkaa ja palkeenkieltä raottaessa näkyy vain veresliha.

Osa seurueesta on hiljaa kiitollisena tapahtuneesta. Haava desinfioidaan, teipataan ja nousen ylös. Osa on vielä hämmennyksen vallassa ja miettii edelleen lähintä sairaalaa, onhan nyt mätäkuu. Joku toteaa, ettei tarvitse lähteä, kaikki on hyvin. Ilmassa leijailee ristiriitaisia tunteita. Nöyrtyykö järjen ääni sisällämme? Se ääni johon olemme arkielämässä niin tiukasti ripustautuneet. Onko kaikki sittenkään niin kuin näen? Entä jos tämä on hulluutta? Sisäinen kamppailu saa monia muotoja. Joskus se ilmenee suuttumuksena. Joskus taistelunhaluna järjen puolesta. Ehkä todellisuuden näennäinen kahtiajakoisuus myös ahdistaa. Voimme sallia itsellemme kaikki reaktiot ihmeen edessä. Aika asettaa kokemuksen oikealle paikalleen, ellemme aktiivisesti torju sitä.

Tämä tapahtui minulle itselleni ollessani n. 20 vuotias. Kaikista siihen asti tapahtuneista voiman hetkistä tämä on painunut erityisenä mieleeni. Päätin vaalia ja kunnioittaa tuota kokemusta jakamalla sen teille. Kiitos kaikille olemassaoleville verenseisauttajille. Teille on annettu ihmeellinen lahja, jolle varmasti osoitetaan tilaisuuksia käyttää.