Hän, joka kuuntelee tuntureita

Isokokoinen ja lempeän oloinen mies kaappaa kainaloon. Hän alkaa omintakeisen sanailunsa tuntureista ja siitä kuinka ne juttelevat hänelle. Liikutun syvästi, rauhoitun siihen hetkeen ja annan kokonaisen tunturin pidellä kainalossa. Lämmin aalto kulkee lävitseni. ”En se minä ollut, tunturi vain.”

Olin kohdannut ihmisen, joka kulki omintakeista polkuaan. Hänellä oli ilmiselvästi poikkeuksellisen paljon henkilökohtaista voimaa ja aistiherkkyyttä. Heidän kaltaisensa kohtaavat sekä kunnioitusta että oudoksuvia katseita, sekä ihailua että kateutta. Mitä vaatii se, että antaa itsensä kulkea ominta polkua – ei sitä, mitä muut arvostaisivat tai pitäisivät soveliaana?

Usein kartamme juuri niitä ihmisiä, jotka näkevät meidät sellaisina kuin me olemme. Siitäkin huolimatta, että he lähestyvät meitä mitä vilpittömin sydämin ja lempeästi. Joudumme hämmennyksiin, kun joku vetää meidät omista tarinoistamme kohti sitä, mikä oikeasti on olemassa.

Kun kohtaat kummallisen oman polkunsa kulkijan, avaa sydämesi. Se kuulee ja ymmärtää, vaikka järki menisi hämmennyksiin oudoista sanoista. Mitä lempeämmin kohtelemme oman polkunsa kulkijoita, sitä lähempänä me ihmiset voimme elää toisiamme – eikä kenenkään tarvitse vetäytyä ”yksinäisyyden tuolle puolen”.