Kevyet kantamukset

posted in: Yleinen | 0

siiven sipaisu Kuppari-HannaTulin kotiin Parantolalta. Joku kysyi, millainen työpäiväni oli. En yhtäkkiä muistanut mitään. Tiesin, että olin ottanut vastaan kolme ihmistä. Yksi kuppaus ja kaksi muuta hoitosessiota. Muistin etäisesti kasvot ja tervehdykset. Kädenpuristukset ja halaukset. Verenhajun ja ihmisten erilaisuuden. En muuta.

Tunsin oloni virkeäksi ja vointini oli hyvä. Muistamattomuuteni aiheutti huolen sijaan uteliaisuuden sekä itsessäni että muissa.

Usein uudet tuttavuudet ja toimittajat haluavat tietää, mitä olen menneisyydessäni tehnyt, millä tavalla elänyt. Joka kerta minusta tuntuu kuin kertoisin jostakusta vieraasta ihmisestä. Ihan kuin en aivan ulottaisi polkuun, joka kulkee selkäni takana. Muistan nuoruuden ystävieni kasvoja, asioita joista pidin, paikkoja joissa elin. Muistan työpaikat ja ihanat kodit, joita asutin. Periaatteessa kaiken, mutta ilman henkilökohtaista yhteyttä niihin.

Joku sanoi, että silmieni värikin on muuttunut. On ehkä myönnettävä, että olen eri. Ehkä meillä on mahdollisuus olla uusi ihminen joka päivä. Tämä hetki on samaan aikaan sekä tyhjä että täysi. Oletko sinäkin kokenut jotain samankaltaista?