kuppaus, kansanparannus, shamamisni, perinnehoidot, kansanlääkintä, finnishfolklore, scandinavian folklore, nordic shamanism

Kuin metsäsuomalaisen mieli

Syysaurinko antaa lämpimän säteitään työtilani ikkunoista. Parantolalla lepää ihminen hierottavana. Hän kertoo verkalleen kuulumisiaan. Elettyä elämää. Arjen kiemuroita. Jatkan vaistonvaraista hieromista, mutta katseeni etsiytyy kohti valonsäteitä ja ikkunoista avartuvia maisemia. Ikään kuin katseellani etsisin kanssaihmiselle ulospääsyä tukalasta olotilasta.

Katseeni vaelsi ikkunalta toiselle, kunnes yhtäkkiä näin tuvan ikkunasta varpushaukan lentävän pellolla. Se liiteli ilmavirtausten saattelemana vaivattoman näköisesti, kunnes teki syöksyn kohti peltonurmea. Saalistaja. Tarkkanäköinen ja keskittynyt. Käteni pysähtyivät hetkeksi.

Minulle se, mitä näen luonnossa, tuntuu dialogilta johonkin, mitä siinä hetkessä on käsillä. Se on kuin ajatuksia avartava tuulahdus johonkin, minkä parissa tietoisuuteni työskentelee. Miksi?

Tietoisuuksien rihmasto

Luontohavaintoihin ja villieläinkontakteihin voi myös suhtautua kuin sattumaan. Niiden tuoma ilo ja ainutlaatuisuus toki pysyy silti – ja se on jo valtavan arvokasta. Analyyttinen ja kriittinen mieli antaa arjen valinnoille tukevan rungon ja turvan. Elämä ja kokemukset ovat kuitenkin muovanneet mieltäni laajenevasti myös toiseen suuntaan.  Joskus näitä sattumia tulee määrällisesti niin paljon, että mieleni joutuu kertakaikkiaan harkitsemaan avarampaa suhtautumista. Ajattelen toisinaan kuin sivistyksen ulottumattomissa elävä metsäsuomalainen. Kuin vaistonvarainen eläin, joka kokee olevansa yhteydessä erilaisten tietoisuuksien rihmastoon. Kuin sisälläni olisi jonkinlainen kompassintapainen aistielin, jota minun on välttämätöntä kuunnella. En voi muuta. Suunnistan elämässäni ja ihmisiä kohdatessa kuin muuttolinnut ikään. Ilman todennettavissa olevaa näkyvää kompassia.

Millaisten tapahtumakulkujen myötä tällainen metsäsuomalaisen mieli saa sijaa?

Minä kerron sinulle. Se on silloin, kun…

Kun autoni ikkunaan lentää haukka.

Kun kotini ikkunoihin kuolee parin päivän sisään kolme lintua ja kotipolulle neljäs.

Kun hiiripöllö on vaeltanut Lapista ja istua nököttää parin päivän ajan Parantolan haapapuussa, samalla oksalla, missä erilaiset haukat ja helmi-sekä varpuspöllö ovat istuneet aiemminkin.

Kun 500 km automatkalla pohjoiseen tuulilasini lähellä käy pyrähtämässä 7 haukkaa.

Kun aamuviiden lypsyllä ystäväni navetalla jaloittelutarhaan ilmestyy vitivalkoinen kyyhkynen.

On päiviä, kun istut sisäisessä ahdingossa kotiportailla ja pikkulinnut pyrähtelevät kasvoillesi 30 cm päästä niin moneen otteeseen, että havahdut katselemaan jotain kiehtovampaa kuin omat tukalat ajatukset.

On se hetki, kun puoliso ajaa jännittyneenä autoa kilometritolkulla reilusti alinopeutta havahtuakseen siihen, että yhtäkkiä vastaantulevan auton keula nappaa ison naarashirven suoraan meidän edessämme.

On se hetki, kun hirvinaaras vaeltaa vesijättömaalla kahden vasansa kanssa ja havaitsee minut kalliolla. Örähtää vain vasoillensa ja jatkavat rauhassa matkaansa.

On se hetki, kun urospeura tuijottaa silmästä silmään, eikä lähde minut havaittuaan pois ja saan sen eräksi.

Haukan viesti

Elämässä on mahdollista muuttua saaliista itse saalistajaksi. Joskus se on ainoa tie kohti omaa henkilökohtaista hyvinvointia ja omannäköistä elämää. Ehkä siihen astinen elämä on ollut ulkoaohjautuvaa, toisten tarpeita liian huolestuvalla korvalla kuuntelevaa. Ehkä juuri voimakkaimmat ihmiset ovat eniten vaarassa joutua sellaisten ihmisten saaliiksi, jotka eivät itse halua ottaa vastuuta elämästänsä. Koska hyvyys. Koska velvollisuus. Vastuu. Koska niin kuuluu.

Kuinka selvältä jotkin asiat tuntuvat ulkopuolisin silmin. Tämän vuoksi pyrin itse reflektoimaan itseäni luotettavien ihmisten seurassa. Kaikilla meillä on sokeat pisteemme, joiden näyttäminen on läheisten tärkein ja vastuullisin tehtävä.

Oletko sinä vaarassa jäädä jonkun ideologian, uskonnon tai asenteen saaliiksi? Kai tiedät, että maailmalla on saalistava luonne? Erilaiset agendat etsivät jatkuvasti laumatoimijoita. Kai tiedät, että kaikki tyhjiö tässä maailmassa täyttyy? Mikäli sinä et osaa haluta mitään, joku muu kyllä haluaa. Sinä täytyt jollain agendalla tai toisten ihmisten toiveilla jo ennen kuin huomaatkaan.

Ole rohkea. Ole mieluummin saalistaja kuin saalis. Symbolisesti. Mieti asiaa. Missä asioissa voisit hyödyntää voimakkaampaa ja päättäväisempää otetta? Milloin voisit antaa vain tuulen tulla siipiesi alle, leijailla ja tarkkailla aikasi, kunnes isket. Kunnes teet jotain, mitä olet itse päättänyt.

Asiasanat: suomalainen shamanismi, luontoyhteys, voimaeläimet, kansanparannus, vaistot, intuitio, luonnonmukainen elämä, voimaantuminen

kuppaus, kansanparannus, perinnehoito, selkounet, lucid dream

Hirviperhe pihallani – Selkounet öissäni

Unimaailma otti minut huomaansa, samalla tavoin kuin muinakin iltoina. Koti, luonto tai hahmoton värien ja aistien maailma ovat tyypillisimmät uniympäristöni. Havahdun selkouneen usein vasta kun unessa tapahtuu jotain niin outoa, että ymmärrän sen olevan mahdotonta arkiympäristössä.

Olin kotona, pihapiirissämme olevassa saunarakennuksessa, joka toimi muinoin hoitotilanani – aikana ennen Parantolaa. Katsoin terassilta pihalle ja huomasin siellä makoilevan lauman hirviä. Kuinka ilahduttavalta ja kotoisalta tuntuikaan nähdä suurten villieläinten rauhassa loikoilevan elinpiirissäni. Yksi hirvistä makasi märehtien jykevässä pihakeinussamme.

Kuinka tunnistaa selkouni?

Keinussa makaavasta hirvestä havahduin, että tämä kaikki oli unimaailmaa. Silloin tunnen aina hetken kiihtymystä. Sykkeeni nousee. On vaarana, että menetän selkouneni. Sain rauhoitettua itseni. Valveunet (lucid dreams) ovat minulle tärkeitä matkoja alitajuntaani. Silloin tiedän, että nyt käsitellään elämän suuria linjavetoja sen sijaan, että aivoni järjestelevät mekaanisesti päivän tapahtumia ja tunnelmia.

Metsäneläinten symboliikka

Hirvet havahtuivat läsnäolooni. Lauma lähti levottomasti liikehtimään ympäri pihaa. Mietin kuumeisesti, voisiko lauma jäädä elinpiiriimme? Kaipuu kaihersi. Sen tuntui kuin fyysisenä pakotuksena. Samalla tunnistin monen monia käytännön esteitä yhteiseloon metsäneläinten kanssa. Joukossa oli valkoinen hirvenvasa. Se tuli saunamökin terassille ja alkoi imeä kättäni kuin vasikka.

Koitin työntää valkoista vasaa kauemmas, emänsä luokse, jotta emä ei hylkäisi. Villi metsän elämä tuli niin hellyttävän lähelle. Mitä jos sittenkin eläisin näiden kanssa? Vai aiheuttaisinko heille harmia ja häiriinnyttäisin koko lauman. Entä mitä tapahtuisi yhteydelleni ihmisiin? Mitä hirvivasikalle, jos kesytän sen?

Valveuneni kertoo siitä, että etsin edelleenkin omaa heimoani. Etsin keinoa elää siten, ettei elämä olisi näyttelemistä, paikkansa ansaitsemista,  täynnä ”hyvän ihmisen” velvollisuuksia, joita ei olisi todellisuudessa tervettä suorittaa.

Hirvilauma vaelsi uniini Pohjois-Pohjanmaan soilta. Niiltä soilta, joilla vaeltelin 20 vuotta sitten neljäkin tuntia kerrallaan ajattelematta mitään. Tuo aika ei voi olla minulle täysin merkityksetöntä, vaikka mielestäni silloin ei mitään erityistä tapahtunutkaan. Suo on ennenkin tehnyt minulle tepposia.

Mihin heimoon kuulun?

New age- ja jooga-kenttä tuntuu vieraalta. Saan nykyään allergia-reaktioita jo pelkästään sanoista jooga ja chakra. Myönnän. Allergiani on päässyt kroonistumaan. Ei sillä, että Aasian filosofioissa ja menetelmissä olisi jotain väärää. Ehkä kriittisyyteni johtuu enemmänkin siitä, kuinka niitä traditioita sovelletaan täällä länsimaissa ja millaisin motiivein. Pyrin lieventämään tätä allergiaani jatkuvalla työskentelyllä. Pahoittelen allergiaani, en halua sillä ketään loukata. Onneksi olen saanut oireilleni ymmärrystä konkareilta, jotka ovat myös havahtuneet kentän lieveilmiöihin.

Vaihtoehtohoitajien sokea usko hoitojensa tehoon ja vastustus tiedeyhteisön tuottamaa dataa kohtaan saa minut ottamaan pari askelta taaksepäin. Ja kovan tieteen piiri ei myöskään, tiedättehän, ole minun kotikenttäni.

Mikään uskontojärjestelmä ei minua kiehdo. Enemmänkin olen työssäni nähnyt niiden vahingollisuuden. Uskonnot, mukaan lukien new age:n piiriin lukeutuvat uskonnollissävytteiset filosofiat, ovat saaneet minut vierastamaan laumoja.

Minulle tärkeimmät kansanparantajat ovat vetäytyneet omaan rauhaansa, joko kuoleman, sairauden tai ikänsä puolesta. Osa on myös kasvanut ns. ”Parantaja”-identiteetistänsä ulos.  Heidän mielestään elämästä ei tarvitse kenenkään parantua. Ainakaan uusien sepitettyjen tarinoiden avulla.

Etsikkoaika

Vietän siis etsikkoaikaani ihmisenä. Kansanparantajana. Kupparina ja perinteen kantajana. En vietä etsikkoaikaa ensimmäistä kertaa. Enkä varmasti viimeistä. Sen takia tämä onkin antoisa seikkailu, vaikka se vaatiikin sitä, että huolehdin aika ajoin mahdollisuudesta yksinoloon. Meidän kuuluu kasvaa ja muuttua.

Mikäli tunnet erillisyyttä ja kaipaat silti lauman tuomaa turvaa, toivon lämpimästi, että löydät omasi ja saat nauttia kotvan verran matkaseurasta. Kunnes irtaannut hetkeksi taas omille poluillesi. Mikäli laumat ahdistavat, vetäydy levollisin mielin omaan rauhaasi katselemaan ja kuuntelemaan kuiskauksia iäisyydestä.

Unimaailmasta mielestäni kiinnostavaa luettavaa löytyy Olavi Moilaselta.

 

Finnish Folklore, Scandinavian folklore, nordic shamanism, Pagan, Kuppaus, kuppari. kansanperinne, kuppaus

Kuppauskokemus, joka kurkottaa sukupolvien yli

Me emme kulje tässä maailmassa irrallisina umpipulloina. Kuljemme valtavan perinnöllisen tarina-arsenaalin keralla kohti ympäristön, kulttuurin ja itsemme luomia tavoitteita ja olettamuksia. Siihen ei auta pakeneminen erämaahan. Ne ovat meissä silti. Elämä on kaukana yksilösuorituksesta tunturien kupeessakin. Sielläkin saattaa joutua kamppailemaan oikeanlaisesta suhtautumisesta ihmisiin ja elämään. On todella vaikeaa nähdä maailma sellaisena kuin se oikeasti on. Näemme sen vain osittain, kuin suodattimien lävitse. Kuinka kurkottaa kohti tämän elämän ajattomia tosiasioita näistä kaikkia meitä koskevista inhimillisistä lähtökohdista käsin?

Luokseni tuli ihminen, joka koki ahdistusta ja musertavaa tunnekuormaa ilman, että sille oli löytynyt ratkaisukeskeisessä terapiassa tai psykoterapiassa mitään järjellistä syytä. Hän tunsi lisäksi voimakasta ahdistusta siitä, että syyt pahaan oloon jäivät hänelle lopulta tuntemattomaksi kaikesta yrityksestä huolimatta. En kysynyt, kuinka hän päätyi tulemaan luokseni. En ole laillistettu terapeutti. En tee agressiivista markkinointia enkä lupaa maita ja mantuja hoidoistani. Olen täällä kaukana Lounais-Suomen saariston sylissä, Livonsaarella. Tänne täytyy päättää tulla. Tänne ikään kuin eksyy mutkien kautta. Hetken mielijohteen pika-aikoja ei ole tarjolla. Etäisyys on kuin pehmeä havuinen kammi, kuin metsänpeitto, jonne olen pystynyt vetäytymään.

Vieraallani oli silminnähden tuskainen ja paha olo. Meille molemmille hiipi kuin vaivihkaa jonkinlainen sanaton ymmärrys siitä, että kyse on jostain korvamerkitsemättömästä tuskasta, jolle ei enää kannata etsiä selityksiä. Tämän hyväksyminen vaatii ihmismieleltä nöyryyttä ja antautumista. Aloitin hoidot jo tuvan puolella hoitamalla pään alueen tai jalkapohjat. Pyrin lievittämään myös joitain akuutimpia vaivoja, jotka hidastivat asettumista ja rauhoittumista.

Saunan ja selänpesun jälkeen olimme molemmat varmoja, että vapautamme tätä sanatonta ahdistuksen painetta kuppauksella, vaikka fysiologisesti se ei välttämättä olisi ollut niin tärkeää. Se oli hieno yhteinen päätös. Jo hoidon aikana tuntui sille, että kuppaus hoitotoimenpiteenä ulotti otteensa jonnekin, minne mielemme ei saata kurottaa. Lopulta hykertelimme ja pitelimme naurua, sillä niin kauniisti keho soi. Hyvä olo hiipi hiljalleen ja ahdistus väistyi. Sanaton vapauden ja yhteyden tunne, joka ulottui jonnekin laajemmalle. Tunsin itsekin poikkeuksellisen voimakasta yhteyttä iät ja ajat saunan hämärässä pysyttelevään parannusperinteeseen ylisukupolvisesti.

Koen merkityksellisyyden tunnetta aina, kun saan katsella ihmistä ikään kuin alkuperäisenä. En tarkoita tällä alastomuutta, usein peittelen etenkin viluisen asiakkaan pyyhkeillä kuppaushoidonkin ajaksi. Kuvailisinko sitä jonkinlaiseksi alkutilaksi? Sellaiseksi kuin mitä ihminen olisi ilman kulttuurisia, kohtalon tuomia ja sukutraumojen sälyttämiä painolasteja. Koen kohtaavani ihmisen sisällä asuvan lapsen.

Muistatko sinä, kuinka katsoit maailmaa lapsena?

Elämämme anatomia muodostuu toisten ihmisten, nykyisten ja menneiden polvien muodostamasta tunne,-tieto-ja taitoperimästä. Sen päälle vasta rakentuvat omat tarinamme ja kokemuksemme. Silloin, kun elämässä tapahtuu jotain mielestäsi kohtalonomaista ja merkityksellistä, mutta sinulle selittämätöntä, kannattaa hakeutua yhteyteen oman sukulinjansa kanssa. Tiedätkö sukusi tarinat? Ne vaijetutkin? Tunnetko kipeimmät draamat ja kohtalot, jotka ovat aikanaan koskettaneet yllättävän laajaa joukkoa? Voitko ymmärtää, että kannat informaatiota kaikesta tästä, vaikka jäljellä ei olisi enää yhtään tarinankertojaa?

Uskollisena jollekin ajattomalle, selittämättömälle ja heille, jotka ovat täällä kulkeneet meitä ennen, kohtaan sinut ja tarinasi. Joskus tarina liittyy tiiviisti tämän hetken konkreettisiin haasteisiin – toisinaan ne ulottavat kauemmaksi. On tärkeää olla totta sekä itsellensä että toisille, jos haluaa parannusta asioihin. Meissä kaikissa on se lapsi, joka tunnistaa ilman selittelyjä sen, mikä on totta ja oleellista – mikä ei.

Totuudella en tarkoita jonkin auktorisoidun tahon todistelemaa tahi opettajaksi ja parantajaksi ryhtyneen julistamaa agendaa, saati ihmisten keksimiä uskomusjärjestelmiä. Totuudella tarkoitan jotain syvempää. Sellaista, jonka lapsikin ymmärtää. Sen edellytyksenä on usein hetkellinen nöyryys ja antautuminen sille, että jotain tapahtuu ikään kuin oman tietämyksen ohi. Ohituskaistalla. Sivupolulla. Tietämättömien taipalien takana. Unessa. Näkymättömissä. Silloin ei aina ole kyse pelkästään meistä itsestämme henkilöinä. On kyse meistä ihmisinä yhdessä.

Luonani käy ihmisiä, joiden maailmankuva saattaa olla hyvin materialistinen tai ylitsevuotavan henkinen. Molemmat ovat täysin hyväksyttäviä kuvaelmia todellisuudesta, mutta eivät välttämättä tosia. Anteeksi, jos olen teille joskus hieman ankara. Sisälläni asuva lapsi vaatii toisinaan tinkimättömyyttä. Olen tehnyt tätä työtä jo niin pitkään, että uuvun kaikesta näyttelemisestä. Vaikken ole vielä kovin vanha, niin siihen olen liian vanha.

 

Avainsanat: terve henkisyys, kuppaus, kansanperinne, kansanparannus, perinnehoidot, ylisukupolvinen trauma, eettinen luontaishoito, saunaterapia, suomalainen saunakulttuuri, parantaminen, shamanismi, sukujuuret

 

Aineeton kulttuuriperintö

Miksi kansanparantajan ja kupparin oppiin on vaikea päästä?

Kovin moni tässä ajassa kulkee viikonloppukurssilta toiselle etsien omaa parantajan polkuaan. Moni kaipaa syvällistä ihmissuhdetta, perinteistä ”jonkun opissa olemista”. Vanhemman polven edustaja saattaa kuitenkin yllättäen kääntää selkänsä kyselijöille. Mitä uteliaampi, kärsimättömämpi ja vakuuttuneempi on omasta lahjakkuudestaan, sitä enemmän saattaa kohdata vähättelyä, koettelevia kysymyksiä tai silkkaa torjuntaa. Eivätkö vanhat ryppyiset kansanparantajat olekaan itse lempeyksiä? Ovat, mutta eivät sillä tavalla kuin luulet. Tiedän, mistä puhun.

On olemassa vanha sanonta siitä, että kuppariksi pääsee vain, kun on synnyttänyt ja saattanut jonkun rajan taakse. Tiedän monta kupparia, jotka ovat vallan päteviä ilman näitä nimenomaisia elämänkokemuksia. Sanonta tarkoittaa mielestäni enemmänkin ihmisen elämänkaaren kokonaisvaltaista hyväksymistä niiden varjopuolineen. Syntymän ja kuoleman kohtaaminen ovat tärkeitä virstanpylväitä ihmiseksi kasvettaessa. Ilman tätä ymmärrystä voi olla vaikea löytää todellista yhteyttä ikääntyvien perinteenkantajien kanssa.

Tutustuminen kansanparantajiin ei juuri eroa työhaastatteluista. Ajankohdan pitää olla oikea molemmille osapuolille. On kyse ihmissuhteesta, joka noudattaa normaaleja lainalaisuuksia. Suhteessa on oltava positiivinen vire, veto ja inspiraatio. Omia motiiveja etsiytyä alalle kannattaa miettiä useampaankin kertaan, mieluiten vaikkapa joka päivä hamaan loppuun saakka.

Suullinen perinne vs. koulutusjärjestelmä

Polku kansanparantajan ja kupparin ammattiin kulkee tuskin koskaan pitkin tavanomaista reittiä – koulun penkkiä kuluttaen. Virallista, asialliset opintoviikkomäärät sisältävää koulua kuppareille ja kansanparantajille ei ole. Monenlaisia kursseja ja kokoontumisia kylläkin.

Ajatus massojen kouluttamisesta on saanut aikaan jupinaa monessa vanhemmassa kansanparantajassa. Kun kumartaa tämän päivän vaatimuksille, saattaakin pyllistää jollekin, mikä on olennaisinta ja herkintä suullisen perimätiedon siirtämisessä sukupolvelta toiselle. Osaamisen standardisointi ja tehokas koulutus tuovat luotettavuutta ja tietoisuutta perinnehoidoista laajemmalle piirille. Se on erinomainen asia. Henkilökohtaisen ohjauksen määrä valitettavasti jää väkisinkin pienempään rooliin. Silloin innokkaasta opiskelijasta saattaa tulla teknisiltä taidoiltaan varsin osaava, mutta ihmisten kohtaajana hän saattaa olla varsin epäkypsä. Usealle on suuri pettymys huomata, että kovalla vaivalla ja rahalla hankitusta diplomista ja taidoista huolimatta asiakkaita ei tule. Voisikin olla tärkeää yhdistää nämä kaksi.

Syvälliset ihmissuhteet hyvänä kasvualustana

Terve henkilökohtainen suhde vanhempaan taitajaan saattaa toimia mitä parhaimpana kasvualustana ihmisten kohtaamistyöhön. Silloin siirtyy kuin vaivihkaa myös se sanojen tuolla puolen oleva ymmärrys siitä, mitä kaikkea paranemisen kulttuuriin perinteemme mukaan liittyy. Tärkeää on myös ymmärtää, missä menevät oman toiminnan rajat: kansanparantajan ei tarvitse leikkiä lääkäriä, psykiatria saati jumalasta seuraavaa. Me saamme olla ihminen ihmiselle, koskettaa, kuunnella, tehdä voitavamme ja toivoa parasta itse kullekin.

Minun kohdallani ystävyyssuhteet arvostamieni kansanparantajien kanssa ovat käytännössä tuoneet ammatin. Se on poikkeuksellinen tie ammatinharjoittajaksi tässä ajassa. Fysiologian, psykologian ja aseptiikan opinnot ovat seuranneet vasta perässä. Molempia tarvitaan. Helpolla en kuitenkaan löydä korvaavaa koulutusta sille, mitä vanhemman polven kansanparantajat ovat minulle antaneet. Se ei ole puristettavissa opetussuunnitelmaksi johtuen sen maailmankuvallisista ulottuvuuksista.

Kansanparannusperinteessä kohdataan luonto ja kaikki olemassaoleva sellaisenaan – oli se sitten näkyvää tai ei. Voisi sanoa, että pyrimme kohtaamaan ihmisenä olemisen ilmiöitä sellaisina kuin ne ovat. Elämä tuntuu olevan kuin sikermä meidän tietoisuutemme ja ulkopuolellamme olevan elämän välistä vuorovaikutusta. Onko maailma sellainen kuin se on, vai sellainen kuin mitä itse olemme?

Miksi kansanparannuskulttuurin opettaminen on haastavaa?

Vaikka järki ja kriittinen ajattelu ovat tärkeimpiä työkalujamme arjessa, monet tunnepuolen asiat, normaalista poikkeavat kokemukset sekä elämän ja kuoleman kysymykset pysyvät mysteereinä. Niissä on kuitenkin osattava olla läsnä. Siihen ei ole suomalaisessa perinnehoitajien koulutuksessa kirjallista oppimäärää. Se imetään kuin äidinmaidosta. Kuin tähtitaivasta katsoen. Kuin veden virtausta seuraten.

Joskus on tärkeämpää pystyä ja suostua oikeasti olemaan läsnä ihmisen pahan olon ja kivun äärellä kuin tehdä teknisesti oikeat selänkynkkäysliikkeet tai hierontaotteet. Tämä hyväksyvä hiljaisuus, hitaus ja läsnäolon taito tulee, jos on tullakseen. Sitä voi harjaannuttaa opiskelemalla psykologiaa, opettelemalla tuntemaan itsensä ja suhtautumalla ihmisten kohtaamiseen uteliaasti. Se ei aina tarkoita sitä, että ihmiset saisivat kansanparantajalta juuri sitä, mitä he janoavat – toisinaan ihmisille on myös laitettava rajoja, kysyttävä vaikeita kysymyksiä. Se saatetaan kokea voimakkaasti.

Moni paranemistapahtuma on tässä ajassa edelleen vailla järkiselityksiä – jos on sairastuminenkin. Olemme ammattikunta, joka arkitasolla luovii näkyväisen ja näkymättömän rajapinnassa ja nappaa kopin heistä, joiden sairaus ei ole järkiperäistä syntyselitystä löytänyt.

Aika kasvattaa ihmisten kohtaajaa

Näen sekä onnistumisia että epäonnistumisia paranemisen polulla. On ilman muuta minullekin usvan peitossa se, miksi joku voimaantuu ja paranee käsittämättömistä olosuhteista huolimatta ja toiset menehtyvät yllättäen pieneenkin terveyden horjahtamiseen. Mietin usein, johtuiko paraneminen hyvistä hoitomenetelmistä vai emotionaalisesta turvasta, jonka hoitotapahtuma toi. Entä sattuma ja ne tapaukset, jotka eivät saaneet apua?

Kanssakulkijoita tarvitaan sekä sairauden- että tervehtymisen poluilla. Kyky kulkea rinnalla voidaan lukea kansalaistaidoksi, jota ei voida rajata Valviran rekisteriin. Meillä kaikilla on velvollisuus kehittyä näissä taidoissa. Siihen ei ole valmista opintopolkua, jonka pituus tunnetaan ennalta. Vaikka sinulla olisi kova halu kasvaa ihmisten auttajaksi, saattaa olla, että joudut odottamaan urasi alkamista hyvin pitkään. Sille voi olla monia syitä. Monella kansanparannuskulttuuristamme kiinnostuneella on valtava kiire. Joskus minullakin oli. Tämänkaltaiset kiireet ovat onneksi ohi. Ei sen vuoksi, että olisin jo valmis ja pätevä, vaan siksi, että tiedän oikeasti matkan olevan tärkeämpi.

Aika tuo esiin todellisen potentiaalin ja realistisen näkökulman siihen, mikä on oma tehtävä ihmisiä kohdatessa. Mikään ei tuo enempää turvaa ja vakautta kuin se, että katsoo omaa itseään rehellisesti ja etsiytyy kohti tosiasioita.

Ihmisten kohtaaminen omana itsenään vaatii elämänkokemusta, itsekritiikkiä sekä itsetuntemusta. Vaatii myös tuhansia hoitokertoja, että löytää oman tapansa koskettaa tervehdyttävästi. Lämpimät ajatukset teille, jotka olette päättäneet etsiytyä aineettoman kulttuuriperintömme pariin. Täällä on paljon löydettävää. Tervetuloa.

 

Asiasanat: kuppaus, kuppari, folklore, kansanparannus, UNESCOn aineeton kulttuuriperintö, perinnehoidot, kuppauskoulutus, kansanparantajakoulutus, CAM-hoitojen etiikka

Kuinka autat kupparia antamaan sinulle syvällisemmän hoitokokemuksen?

Olet päättänyt toteuttaa pitkäaikaisen haaveesi. Haluat kokeilla jotain ihan uutta, mutta todella vanhaa. Perinteinen suomalainen verikuppaus. Ajatus on saattanut vaatia vuosien harkinta-aikaa. Sinulle tulee tunne, että nyt on tullut sen aika.

Kuppaus kuuluu vanhimpaan kerrostumaan parannusperinteessämme. Ehkä se kiehtoo juuri sen vuoksi. Ehkä sinua kiehtoo ajatus puhdistautumisesta samoin menetelmin kuin alkukantaiset suomalaiset saunakulttuurimme hämärässä, asumattomien taipaleiden takana. Joka tapauksessa haluat rentoutua, keventää oloa ja tasoittaa yläkanttiin hiipivää verenpainetta. Myös ajatus saunasta ja selänpesusta tuntuu lämpimältä. Mikäpä olisi meille suomalaisille vilpittömämpi tapa osoittaa välittämistä.

Kuppaukseen tullaan monin eri toivein, eri odotuksin

Haluaisitko sinä, että kerron, mitä kuppauksen fysiologisista vaikutuksista tiedetään tällä hetkellä? Entä mitä suullinen perimätieto arvelee asioista, joita ei ole vielä tutkittu lainkaan? Kuppauksen aikana juttelen mielelläni. Voimme yhdessä tuumailla, millaista verta miltäkin alueelta tulee. Onko veri tummaa? Mistä ei heru ollenkaan tai tuleeko jostain kohdasta ”kalanmaitia” eli valkoista sakkaa? Se kaikki on hyvin kiehtovaa.

Onko sinulla jokin vaikea elämänvaihe meneillään? Ehkä olet päättänyt jutella itsellesi kauniita sielusi syvyydessä, rauhoittaa mieltäsi ja kehoasi koettelemuksien keskellä. Silloin kuppaus tapahtuu kuin luonnostaan verkkaisessa hiljaisuudessa. Minun ei tarvitse yksityiskohtaisesti tietää, mitä elämässäsi on meneillään. Saat kertoa sen verran kuin sinusta hyvälle tuntuu. Jos itket, lohdutan. Selkäsi itkee verenä ne kyyneleet, joita silmäsi ei enää jaksa. Jo ajatus siitä keventää oloa. ”Jospa sittenkin selviän tästä!” -toivon sinun ajattelevan.

Tuletko kuppaukseen löytääksesi itsestäsi voimaa ja rohkeutta? Haluat kokeilla jotain, missä joudut voittamaan pelkosi. Juttelen kanssasi ennen kuppausta. Saat kertoa, mikä kuppauksessa kiehtoo ja mikä pelottaa. Voimme kokeilla käsivarteen, miltä haavojen teko tuntuu. Saat asettua ihan rauhassa, jotta meillä on hyvä ja luottavainen yhteys ennen lauteille istahtamista.

Välineet hyvään kohtaamiseen

Vain harvoin pöydälleni asettuu ihminen, joka ei tarjoa minulle välineitä hyvään ja välittävään hoitohetkeen. Jos näin käy, sille löytyy yleensä inhimilliset syyt. Joillakin meistä on ongelmia luottaa toiseen ihmiseen. Tuntuu vaikealta olla tuntemattoman ihmisen kosketeltavana. On myös mahdollista, että juuri sinun uskomusmaailmasi ei haluaisi antaa kuppaukselle mahdollisuutta. Ymmärrän hyvin, että hoitomuodot, jotka eivät ole virallista terveydenhuoltoa, epäilyttävät. Voit kertoa tästä avoimesti – olethan kuitenkin jossain syvimmässäsi päättänyt rohkeasti tulla. Voimme asettaa kohtaamisellemme tarkoituksenmukaiset tavoitteet sekä realistiset odotukset.

Olen vakaasti panostanut siihen, että teen työtäni eettisin periaattein. On tärkeää, että tarjoat minulle perustietoja lääkityksistä ja terveyteen liittyvistä rajoitteista. Luotan sinuun ja siihen, että haluat tarjota minulle mahdollisuuden turvalliseen kansanparannushoitoon.

Mitä enemmän avaat itseäsi, sitä paremmin löydän luottamuksellisen yhteyden sinuun. Mitä paremmin ymmärrän sinua ja tavoitteitasi kuppauksen suhteen, sitä valppaammin osaan vastata tarpeisiisi. Lupaan, että kuppauksen jälkeen tunnet itsesi ja kehosi paremmin. Uskon, että näin tapahtuu muidenkin perinnehoitojen osalta.

Asiasanat: kuppaus, kansanparannus, perinnehoidot, folklore, verikuppaus, eettisyys

Matka äidiksi – salaisuus jota kannat

Äitiys määrittelee meitä naisia monella eri tavoin. Edustamme kaikki äitiyttä oli meillä sitten biologisia lapsia tai ei. Olen saanut kulkea monen naisen kanssa palan matkaa kohti äidiksi syntymistä. Osa teistä kantaa uutta elämää vielä salaisuutena, osalla on jo vastasyntynyt sylissä. Muutamat teistä ovat surupolkua tyhjin sylin pitkään kuljettuaan lopulta päättäneet olla Täydellisiä Naisia ja Äitejä myös ilman biologista lasta. Kiitos teille ihan jokaiselle.

Asuinsijan valmistelu ihmeelliselle elämänalulle

Matka äidiksi on jokaisella omanlaisensa. Toisilla siihen on liittynyt pitkällisiä lapsettomuushoitoja, keskenmenoja ja turhautumista. Olet ehkä ollut tuen tarpeessa, jotta jaksat rentoutua sairaalahuoneessa kerta toisensa jälkeen ja kestät epämiellyttävät hoitotoimenpiteet. Olen ehkä saanut valmistella kehoasi luonnonmukaisin keinoin, jotta se ottaisi raskauden vastaan. Se voi tarkoittaa jäsenkorjausta lantion alueelle, kuppausta seisahtuneeseen hormonitoimintaan, kalanruototekniikkaa eli suomalaista akupunktiota tärkeisiin pisteisiin tai syvärentoutusta, jotta hyvän olon hormonit pääsisivät huuhtelemaan jokaista soluasi. Jotta veri kiertäisi kohdussasi kohisten. Jotta uusi elämä kiinnittyisi kasvualustallensa.

Helpotusta raskausajan kuormituksiin

Jos olet jo raskaana, olen ehkä hoitanut raskauteen liittyviä vaivojasi: pahoinvointia, migreeniä, turvotusta, selkävaivoja, liitoskipuja ja levottomia jalkoja. Olen hiljentynyt kanssasi myös synnytyksen lähestyessä, piirrellyt tussilla selkään ja nilkkoihin hyviä hieronta- ja painelupisteitä. Olen auttanut sinua kaivamaan jostain sopukasta mielenrauhan raskauden pitkittyessä yliajalle. Olen nauranut kanssasi, kun ensimmäinen supistus tulee hoitopöydällä. On tärkeää houkutella kehoa luonnonmukaisin keinoin ryhtymään tositoimiin. Kauneinta on nähdä äidin olevan lopulta valpas ja valmis kaikkeen. Silloin tunnen suurta kunnioitusta viisasta biologiaamme kohtaan.

Eheytyminen synnytyksen jälkeen

On myös äitejä, jotka haluavat karistaa traumaattisen synnytyskokemuksen pois kehostansa ja vielä kerran kertoa jollekulle tapahtumien kulun. Hoidan arpikudoksiasi, myös sellaisia näkymättömiä, mielen sisäisiä. Hoidan ja hellin ne osaksi sinua ja synnytystarinaasi. Voit katsella kaikkea tapahtunutta ennenpitkää tyynesti. Välillä tapahtuu sellaistakin, että nainen on valmis päästämään irti ikävästä synnytyskokemuksesta vasta vuosikymmenien kuluttua. Silloinkaan ei ole myöhäistä.

Kuppareiden perimätieto – lahja menneiltä vuosisadoilta

Kupparit olivat aikanaan lapsenpäästäjän asemassa, kun koulutettuja kätilöitä ei vielä ollut saatavilla. He hoitivat erilaisia naistenvaivoja lapsettomuudesta kuukautiskipuihin. Monet näistä menetelmistä yksinkertaisuudessaan ovat kovaa valuuttaa edelleenkin, sillä naisen biologia toimii tismalleen samalla tavalla kuin menneinä vuosisatoina. Vanhat kansanparantajat puhuvat usein ns. kylmästä kohdusta ja lantiopohjan lukosta. Näitä on hoidettu kuppauksella, sisäelinhieronnalla, jäsenkorjauksella, painelulla ja vaikutusta on tehostettu vielä yrteillä.

Onneksi lääketieteelliset lapsettomuushoidot sekä raskauden ja synnytyksen seuranta ovat kehittyneet valtavasti, eikä kupparin tarvitse juosta pitkin kyliä synnytyssaunoissa. Oma paikkansa perimätiedolla kuitenkin on. Hedelmöittymiseen ja synnytyksen käynnistymiseen liittyy edelleen paljon selittämätöntä. Myös henkinen tuki synnytyksen lähestyessä on kallisarvoista ja lievittää synnytykseen liittyviä pelkoja ja vähentää siten lääketieteellisten toimenpiteiden tarvetta.

Doula matkakumppaniksi synnytykseesi

Voit aina tulla voimaantumaan ja hakemaan lievitystä vaivoihisi Parantolalta, mutta synnytyksen tullessa mikään ei korvaa hyvää synnytystukihenkilöä. Mikäli kaipaat kanssakulkijaa synnytysmatkallesi, suosittelen lähestymään ammattimaista sertifioitua doulaa joka on valmis päivystämään ja on vanhempien tukena koko synnytyksen ajan. Olen saanut tutustua vallan ihastuttavaan ja lämpimän persoonallisuuden omaavaan doulaan, Saija Kiviniemeen. Kaksi omaa synnytysmatkaa kulkeneena ja hyvin koulutettuna Saija saattaa olla sinun paras kivunlievityksesi ja oksitosiinitippasi, kunnes uusi elämä on sylissäsi. Jos aikoisin synnyttää, varaisin doulapalvelun jo alkumetreillä. Kolme poikaa lienee kuitenkin minulle riittävän runsas lahja. Lisätietoja doula-palveluista voit katsoa Saijan sivuilta www.douline.fi.

Tämä on yksi kauneimmista vuodenajoista kasvatella pientä salaisuutta vatsassa. Pienet varpaat ja sormet ottavat solu solulta muotonsa. Jokainen tekstiviesti onnistumisesta, ”plussaamisesta” sykähdyttää. Tuntuu kuin olisin saanut olla osallisena jossain, mihin tänä päivänäkin liittyy salaperäisiä elämänvoimia. Ihanaa raskautta ja voimaannuttavaa synnytysmatkaa!

Kuolleen miehen hiukset

Makaan saunan lauteilla ja siristän silmiäni siten, että kaikki näkyy hieman sumeana. Hetkessä kolmesta pojasta lähtevä äänimaailma vaimenee, on kuin kaikki ympärillä hidastuisi. Saan olla rauhassa. Kukaan ei tarvitse minua juuri nyt. Ainakaan hetkeen. Se saa luvan riittää.

Toisin kuin jotkut ehkä ajattelevat parantajista, minulla ei ole aikaa jatkuvaan herkistelyyn tai oman sisäavaruuteni herkeämättömään tarkkailuun. Taon arkielämässäni usein silkkaa rautaa. Ratkon arjen haasteita ja silloin kun sitä ei ole mahdollista tehdä, harjoittelen ankarasti asiaintilan yksinkertaista hyväksymistä.

Aion pitää taukoa säännöllisestä blogin kirjoittamisesta. Kirjoituksia on kertynyt kosolti. Moni tarina jää kertomatta, mutta tärkeimpiä meille jokaiselle ovat omat tarinamme. Niiden eläminen ja niiden syvä ymmärtäminen on arvokasta. Tee oma tarinasi. Jaa se harkiten. Viritä omat elämänlankasi sinne, missä arvelet pystyväsi kutomaan jotain sinulle tärkeää ja kaunista. Keskeneräisestä kudelmasta ei ole syytä vilkuilla sivuille. Onko joku muu kierroksen edellä, onko toisella parempaa lankaa, tai vain eriväristä?

Koen jakaneeni tarinoistani kansanparannuksen maailmasta varsin kattavan kerrostuman. Kiitos heille, jotka ovat suostuneet siihen, että hieman anonymisoiden kerron kappaleen heidän elämänkulustaan. Tällä erää suljen ikkunan Parantolaani ja keskityn siihen tarinaan, mitä minun käsissäni kudotaan. Haluan myös antaa hoitotyölleni takaisin sen tarvitseman intimiteetin. Hirsiseinät kyllä kuulevat, vuosikasvustot kirjaavat kaiken tärkeän ylös. Yksikään tarina ei katoa, vaikka siitä ei hiiskuisi sanaakaan.

Hyvästiksi kerron teille hyvin erityislaatuisen elämän eläneestä miehestä, joka ennen kuolemaansa halusi jättää minulle hiuksensa. Hiukset leikattiin, kun ne vielä olivat elinvoimaiset ja terveen ruskeat. Ne haipuivat pian sairauden vuoksi. Hän ojensi hiukset sairaalan kirjekuoressa, siinä luki hänen nimensä ja osoitteensa. Toissapäivänä muistin puiseen arkkuun laittamani hiukset. Mies on kuollut jo aikaa sitten. Hypistelin hänen hiussuortuviansa. Miksi ihmeessä kuoleva halusi jättää minulle hiuksensa viimeisellä tapaamisella? Jokin minussa pysähtyy. Tunnen sanoinkuvaamatonta lämpöä ja iloa. Enempää sanoja ei ole.

Tehkää tekin maailmasta itsellenne ihmeellinen kulkea.

Pakkasen tuolta puolen

Lumi virtaa tien yli kuin vesi, kielekkeinä ja pyörteinä. On pimeää. Päivä pohjoisessa on lyhyt. Ajan pitkää suoraa yksinäisyydessä, asutusta ei ole. Tuntuu kuin osa minusta lepäisi toisessa todellisuudessa. Toinen puoli minusta keskittyy tarkkailemaan poropolkuja. Oloni on levollinen.

Muistelen öitä keskellä ei-mitään. Metsä kuin konserttisali. Männyt paukkuivat ontosti kovasta pakkasesta. Etenkin öisin. Viimeisenä yönä lisäsin tuon tuostakin kaminaan puita. Pauke saartoi eri puolilta. Ei rytmiä. Ei mitään, mihin loogista ajattelua rakastava aivopuolisko voisi takertua. Metsän soitantaan turtui. Vähitellen siitä alkoi muodostua eräänlaisia ylä-ääniä. Mietin, soiko vieressä oleva järven jää. Vai olinko jo nukahtanut?

Ei ihme, että uni ja tosi sekoittuvat metsäsuomalaisissa kansantarinoissa tuon tuostakin. Töihin palatessani kaurapuurotodellisuus iskee vasten kasvoja. Kohtaan ihmisen, joka haluaa puhua valtavasti. Hän haluaa, että
vakuutan hänet taidoistani ja tiedoistani puhumalla. Selittämällä. Kärsin sisäistä hätää. Tähän en takuulla tänään pysty. En tule saamaan hänen luottamustansa helpolla. Onkohan hän väärässä paikassa, väärän ihmisen luona? En jaksa esittää kaikki-auki-selittävää ratkaisukeskeistä kehoterapeuttia, kun en sellainen ole.

”Tärkeintä on se, mitä sinä päätät ajatella ja tavoitella, sinne eivät minun käteni ulota. Keskity siihen.” Tulee pitkä hiljaisuus. Jatkan kipeiden paikkojen käsittelyä. En osaa latinan kielisiä lihasten nimiä. En voi tietää varmasti, miksi jokin paikka on kipeä, mistä se johtuu. Teen vain. Ihminen lakkaa puhumasta ja minulle tulee epävarma olo, missä mennään. En halua häiritä kysymällä, sattuuko. Hengitys tuntuu tasaiselle ja levolliselle.

Pyydän kääntymään selälleen. Kohtaan aivan eri ihmisen. Onko hän hereillä, vaikka hän katsoo silmiin? Silitän päätä ja jatkan työtäni. Looginen aivopuolisko on ehkä antanut hetkellisesti periksi. Nyt vasta koen saavani yhteyden ihmiseen. Nyt vasta jokin minussa tietää, mitä tehdä. Puhallan hänen hiustensa sekaan lopulta käsittämättömän pitkiä puhalluksia. En tiennyt, että niin pitkään pystyy ihminen hengittämään ulospäin. Suu vasten päälakea. En saa häntä hereille pitkään aikaan.

Siivoan aamupäivän kuppauksen jälkiä toiselta puolen Parantolaa. Keitän teetä. Käyn välillä pitelemässä jalkateriä. Hän näyttää pienelle lapselle. Annan olla. Kaikki on hyvin ja hänen on turvallista levätä hetki – hän on löytänyt sisältänsä paikan, jonka ei ole määrä enää olla hänelle tuntematon.

Juuriin kietoutunut kivi

Tiedän erään todella taitavan ja voimakkaan kansanparantajan, verenseisautusperinteen kantaja. Hän elelee hissuksiin omissa oloissaan toimittaen omia pikkuaskareitaan. Aikanaan ihmettelin hänelle ääneen, miksi hän ei hoida toisia ihmisiä ja hyödynnä taitojansa. Kerran hän katsoi syvälle silmiin, sellaisella katseella jota tekee mieli väistää. Hän harkitsi hetken vastausta, mutta totesi sitten, ettei minun ymmärrykseni riitä.

Ymmärrys hiipii joskus perästäpäin. Tällaisia ne minua opettaneet kansanparantajat ovat tähän asti olleet. Ei selitellä. Ymmärrys, oppiminen sen koommin kuin paraneminenkaan ei heidän mielestään voi olla kenenkään toisen vastuulla. Eikä puheella ole järin suurta virkaa silloin, kun jokin asia pitää ymmärtää kuin selkärangasta käsin. Syvää ymmärrystä on myös hyvin vaikea jouduttaa. Tulee, kun tulee.

Hänen mielestään ketään ei tarvitse kiirehtiä pelastamaan yhtään miltään. Elämältä varsinkaan. Eikä aina kuolemaltakaan. Siitä huolimatta hänestä ei löydy kylmyyttää saatika välinpitämättömyyttä. Vain rauhaa sitä kaikkea kohtaan, mikä on. Tarkemmin, kun mietin, ymmärrän hyvin sen, ettei hän halua leimautua kenenkään auttajaksi, etenkään kun auttaminen niin usein tapahtuu kuin yläviistosta käsin. Vapaus. Riippumattomuus. Tasavertaisuus. Kyky nähdä eheys ja arvokkuus myös sairaudessa ja kuolemassa. Hän elelee kuin kivi routarajoilla, vakaasti juuriin kietoutuneena. Omalla paikallaan. Jos hän liikahtaa, rikkoo routa jonkun toisen kohdan. Roudanpitelijä.

Ajellessani kotiin tänään, nuori merikotka pyrähti matalalentoa hiekkatien yli. Jäänyt talvehtimaan tänne. Elävä lintu on mielestäni ilahduttavampi kuin kuollut. (Linnut polullani) ”Joku halusi sinulle ei-hyvää. Sinua suojellaan. Metsä suojelee.” Ja niin tässä elämässäni unitajunta ja arjen askareet kulkevat sulassa sovussa.

Shamanismin taakka

Välillä luokseni tulee ihmisiä, jotka haluavat aktiivisesti kokea jotain järisyttävän shamanistista arjen vastapainoksi. Jotain, joka kertakaikkiaan ottaa päivätajunnalta luulot pois ja vie jännittävälle matkalle kohti näkymätöntä ja sielua väkevöittävää. Valitettavasti en pysty tarjoamaan tällaista jännitysnäytelmää tilaustyönä.

En myöskään ole shamaani. Tiedän muutaman, joka on. Se on sellaista sivustakatseltavaa, että omat halut hinkua samalle polulle kylmenevät. Kun toinen tajunta on omalla kohdallani aktiivisempi, tapahtui se sitten Parantolalla tai kotona, osa minusta pelkää. Toinen osa on kuin istuisi vanhaan tuttuun, jo kuluneeseen nojatuoliin, joka edustaa kodin tuomaa turvaa ja lämpöä. Voimaa ja vapautta. Meillä kaikilla on tämä toinen tajunta. Sen kohtaat nukkuessasi. Siinä hetkessä, kun jokapäiväisen arjen ongelmanratkaisusta koostuvat unisikermät ovat tulleet valmiiksi, sinulla on mahdollisuus olla se syvempi tajunta, joka todellisuudessa olet.

Kerran yritin hoitaa ihmistä, jonka keho ei reagoinut käsittelyyni parhaista yrityksistäni huolimatta. Olin ymmälläni, sillä olin hoitanut vastaavia arpikudosvaivoja leikkausten jäljiltä lukuisin määrin. Kieli keskellä suuta yritimme saada edes jotain hoitoreaktiota aikaiseksi. Lopulta totean tilanteen silmästä silmään – en pääse kärryille, en osaa. Ihminen alkaa itkemään, sillä kaikki mihin hän voisi ajatella uskovansa, on jo yritetty. Hänen kärsimyksensä ympärillä ovat pitkään pyörineet verkostomarkkinoijat, yksityisen lääkäriaseman kirurgit ja muut haaskoille hakeutuvat auttajat omine motiiveineen ja neuvoineen. Syödään kallista lisäravinnetta puoli vuotta, seistään päällään uskollisesti joka aamu, ostetaan jokin kallis laite ja odotetaan sisukkaasti parenemista. Tunnen hänen vihansa itkun takaa. Minulta pääsee karjaisu ja käteni kouristavat hänen alavatsaansa kuin ottaakseen pois sieltä jotain. En ole enää itseni hallinnassa. Tunnen sisäistä tärinää. Jakaudun kahtia.

Osa minusta on huolissaan siitä, hätääntyykö ihminen pöydällä. Miten oudolle kaikki mahtaa näyttää. Toinen puoli minusta käyttää suvereenisti voimaa, joka ei ole minun. Ihminen on kohdannut sisäisen vaa’an kielen. Jonkin, jossa pienikin sysäys jompaan kumpaan suuntaan on kohtalokas. Haluaako jatkaa huonojen neuvonantajien hirttämistä, vai ottaakko täydet valtuudet omasta elämästä?

En jäänyt miettimään, kuinka hänen kävi. Sain tällä viikolla kuulla, että hän ei koskaan parantunut täydellisesti vaivastansa. Sen sijaan hän lakkasi olemasta pyöveli toisille ihmisille ja elämälle ylipäätään. Vaivan tuomien kipujen rajoittava voima häneen hiipui koko ajan. Hän vaikutti vakaalta ja onnelliselta, vaikka kaikki ei ollut edelleenkään täydellisesti.

Paraneminen ei aina tarkoita sitä, että sairautesi katoaa, vaan että löydät rauhan elää sairauden ja jäljellä olevan terveytesi kanssa. Kaikilla meillä on shamanismin, maailman vanhimman uskomusjärjestelmän, koodit sisällämme. Se on osa menneisyytemme perustaa. Ei ole ihmistä, jota ne eivät tosipaikan tullen puhuttelisi ja veisi kohti parempaa. Jokin, jota kantaa taakkana, voi olla suuri avunlähde oikean hetken tullen. Tällaista voimanlähdettä ei kuitenkaan tee mieli tökkiä kepillä joka päivä, jokaisen kohdalla. Sen antaa mieluusti levätä omassa rauhassa.