Järvenä vai jokena?

Mietin viime viikkojen ihmisvirtaa. Erilaisia kasvoja, halauksia, pieniä ja suuria huolia, kepeitä ja vakavia elämäntilanteita. Mietin sitä, kuinka ihmisen elämä on luonnollista vaihtelua liikkeen ja pysähtymisen välillä. Näiden vaihtelu on kuin väistämätön levon ja kasvun luonnonkierto, joista molemmat tarjoavat meille paranemisen mahdollisuuksia.

Elämä avautuu erilaisena, kun seisomme järvivetenä työntäen juuriamme aina vain syvemmälle pohjamutiin. Kaikki näyttää vuorostaan toisenlaiselle, kun menemme jokena kohti uutta ja tuntematonta, toiveikkaina uusien juurten kasvattamisesta ja muutoksesta.

Minulla on sellainen olo, että jos haluamme pysyä terveinä ja hyvinvoivina, meidän olisi kuunneltava tarkoin, milloin on aika olla paikoillaan ja milloin on mentävä.

Jos seisomme liian pitkään paikoillamme, jumittuneena juuriimme ja menneisyyden loputtomaan setvimiseen, mätänemme paikoillemme ja menetämme juuremme joka tapauksessa. Juuret olisi irroitettava, kun ne eivät enää saa tarvitsemaansa ravintoa. Elämämme näivettyneillä juurilla sammuu vähitellen, vaikka yrittäisimme hakea tukea ympäriltämme.

Jos taas kuljemme levottomasti aina uusissa joenuomissa, saatamme jäädä pintavirtauksien vangiksi, emmekä koskaan pääse tutkimaan ravinteikasta pohjamutaa omilla juurillamme. Silloin meitä saattaa alkaa vaivata kyltymättömyys kaiken suhteen. Lopulta mikään ei ole mitään, kukaan ei ole ketään, emmekä enää ymmärrä mistään mitään.

Olimme sitten järvenä tai jokena, molemmat paikat aiheuttavat meille ahdistusta ja vaivoja, jos emme tunne kumpi olisi meille tervehdyttävintä. Miksi jäämme, vaikka vaistot huutavat, että pitäisi lähteä. Miksi lähdemme juuri silloin kun pysähtyminen olisi arvokkainta, mitä voisi tehdä?

Luonani kävi kerran iäkäs ihminen, joka oli ahdistuksesta ja kivusta tuskaisena. Mitään sairauksia hänestä ei ollut löydetty. Keho huusi vääryyttä ja vaikeutta. Kipua. Mikään hänen elämässänsä ja ympärillänsä ei ollut vuosikymmeniin ollut siten kuin hän haluaisi ja tarvitsisi. Hän oli seissyt järvivetenä tuskaisen pitkään.
Minulle jäi hyvin epävarma olo siitä, oliko Parantolalla vietetty aika hänen kanssaan merkityksellistä. Tällä viikolla sain puhelinsoiton. Hän, ikäihminen, oli saanut rohkeutta tehdä jotain, mitä hän ei olisi eläissään uskonut tekevänsä. Hän kiitti vuosien takaisesta tuokiostamme ja kertoi, mitä tuntemuksia hänessä silloin liikkui. Minun ei ollutkaan tarkoitus tehdä tai muuttaa mitään. Hän vain tarvitsi tilan ja hetken itsellensä kaiken tarvittavan muuttamiseen. Nauraa heläytimme puhelun päätteeksi vielä kunnon naurut, sellaisen naurun, jossa nuori ja vanha kohtaavat tasavertaisina kulkijoina.

Lähteminen ja jääminen vaativat molemmat yhtä paljon rohkeutta. Olkoon sinulla herkät jalkapohjat kaiken tämän tunnusteluun. Kuuntele jalkapohjillasi, milloin pieni orastava virta alkaa kutitella ja houkutella johonkin uuteen. Kuuntele, jos pohjamudat kutsuvat ja jalkapohjasi tarvitsevat levollisen paikan seisahtua. Onnea matkaan. En usko, että koskaan on liian myöhäistä lähteä tai jäädä.

Käsi valokatkaisijalla

Olen harjoittanut tätä ammattia virallisesti 12 vuoden ajan. Niin virallisesti kuin kansanparantaja tässä ajassa voi. Kaikki, mitä täydentävien hoitomuotojen alalla näen, ei ilahduta. Huomaan, että vastukset sisälläni lämpenevät aika ajoin. Hoitopöydällä minulle jaetaan kertomuksia, joiden myötä jaan huoleni heidän kanssa, jotka peräänkuuluttavat vastuuta alan toimijoille. Jokin minussa kertakaikkiaan huutaa totuuden perään. Ei virallisen auktoriteetin, ei kenenkään todisteleman, vaan sellaisen totuuden, jonka me voimme kaikki ihmisinä ja tämän maailman katselijoina hiljaa sisimmässämme allekirjoittaa.

Jos vielä kuulen jonkun myyvän katteettomin lupauksin, että pelkällä kuppauksella hoituvat sepelvaltimotaudit, niskan alueen jäsenkorjauksella kilpirauhassairaudet, aloe veralla vaikea suolistotulehdus tai 10 kerran energiahoitosarjalla ms-tauti, niin tiedoksi, että hän ei tule pääsemään helpolla dialogilla. Mieleni tekee ajaa hänet nurkkaan vikisemään kuin pieni ymmärtämätön supikoira, joka on ehkä liian rohkeasti leikkinyt olevansa karhu. Sama tekisi mieli tehdä heille, jotka ovat sitä mieltä, että ainoastaan virallinen lääketiede tämänhetkisine menetelmineen parantaa, kaiken muun kokeileminen on vaarallista.

On hienoa, että paranemista tapahtuu tavalla tai toisella. Ihmeestä sen koommin kuin tieteestäkään ei kuulu kuitenkaan tehdä uskontoa, ei itselle eikä toisille, sillä ymmärrämme paranemistapahtumaa edelleen vaillinaisesti. Jaan näkemykseni erään vanhemman herrasmieslääkärin kanssa. Se on seuraavanlainen: ”Jos ihminen on itse päättänyt sammuttaa valot, mikään hoitokeino ei auta.” Ihmisen oman voiman ylitse ei kukaan kävele. Mikä valtava potentiaali tässä voimassa on. Jos sillä on voimaa yli elämän, sillä on voimaa myös yli kuoleman.

Näen omana tehtävänäni seikkailla tuntemattomilla vesillä, tutkimattomilla teillä. Haluan katsoa, mitä lääketiedettä vanhempi perimätieto ja ikiaikaiset menetelmät kertovat ihmisenä olemisesta ja luonnonlaeista. On tärkeää, että joku on siellä, mutta siellä on oltava valppaana. Kaikki, mitä perimätieto tarjoaa, ei puhuttele tässä ajassa eläjää. Jos se ei puhuttele, se ei myöskään toimi.

Paraneminen ei ole taattu kansanparantajankaan luona. Siihen kuitenkin voi luottaa, että helpotusta pyritään tarjoamaan vaarattomin keinoin. Mikäli sairaudenkulku on väistämätön jonkun ihmisen kohdalla, saa hän tukea sen kantamiseen ryhdikkäästi.

Omistan tämän kirjoituksen hänelle, jolle tein viimeisen kuppauksen ennen mätäkuun alkua. Viimeinen kuppaus lähentelee riittiä. Siinä kohdataan sairaus ja kuoleman läheisyys ilman oljenkorsiin takertumista. Tämä ihminen eli joidenkin mielestä ehkä pienen, syrjäisen ja karkean elämän. Minä muistan, kun hän ensimmäistä kertaa tuli luokseni muuttuneena. Katse oli näkevämpi, olemus valpas, kädenpuristus luja. Muutos oli valtava verrattuna siihen ihmisenmyttyyn, jonka ensimmäisellä kerralla kohtasin. Hän katsoi lopulta omaa eläämäänsä ja itseään, kaikkea epämiellyttävääkin, ryhdikkäästi ja suoraan. Hän löysi myötätunnon, jonka löytäminen vastaavissa olosuhteissa on ankara ponnistus parempiosaisellekin. Se on sankariutta, jollaisen saavuttamisessa eivät materiaalinen vauraus, kalliit ihmerohdokset ja trimmatut lihakset auta. Hän pääsi perille.

Kudelma, jota et näe

Elät kudelmaa, joka muodostuu kuin selkäsi taakse ikään – sitä ei voi koskaan nähdä kokonaan, ellet sulje silmiäsi ja pyri näkemään toisilla aisteilla. Tähän kudelmaan saattavat osallistua aivan toiset ihmiset kuin jotka arkielämässäsi ovat perhettäsi. Nämä ihmissuhteet tunnistat siitä, että menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus tuntuvat kohtaavan selittämättömällä tavalla. Siitä ei voi puhua sanoin.

Tunnen monia, jotka kertovat epäuskostaan kaikenlaiseen kaurapuuroarjen ylittävään. Minulla on suuri ymmärrys heitä kohtaan. Monet heistä kuitenkin pohjimmiltaan haluaisivat kokea jotain erityislaatuista. Puheesta saattaa toisinaan kuultaa vaivihkainen pettymys siitä, että toiset tuntuvat saavan ihmeellisiä tietoisuudentilan kokemuksia, tietoisia unia ja valonäkyjä. Punnitsemme näiden kertomusten äärellä epäröiden itseämme ja toisia ihmisiä.

Elämme aikaa, jolloin lihasten sijasta moni pinnistelee tietoisuuden taitojansa äärimmilleen. Miksi toiset päätyvät metsästämään huikeita tietoisuuskokemuksia toisensa perään ja toiset eivät niitä saa kurinalaisimmallakaan työskentelyllä?

En usko, että kokemukset toisista maailmoista tai tietoisuudentiloista ovat ehdottoman tärkeitä tässä elämässä. On mahdollista, että ne aiheuttavat vääränlaista erinomaisuuden ja erityislaatuisuuden tuntua inhimillisessä ihmisessä, joka toivoo olevansa kehityksen etummaisessa airueessa. Erityislaatuiset kokemukset saattavat harhauttaa jostakin olennaisesta, joka odottaa tarttumista juuri tässä hetkessä, arkisen maailman tuoksinassa.

Uskon silti, että meille tekee hyvää nähdä maailma monin eri aistein. Uskon, että yhteydentuntu johonkin, joka tuo sinulle rauhaa, auttaa sinua avautumaan kaurapuuroarjen ylittävälle tietoisuudelle jos niin haluat. Se voi olla joku toinen ihminen, jonka tunnet voimakkaasti elävän samaa kudelmaa sinun kanssasi. Se voi olla jokin metsäneläin, johon toistuvasti törmäät. Se voi olla kaunis maisema, jonka äärellä voit olla totta itsellesi. Yhdisty johonkin sinulle turvalliseen ja seiso siinä sellaisena kuin olet.

Silloin tämänhetkinen persoonallisuus, identiteetti, ikä ja kaikki mitä olet päättänyt olla, menettää terävimmän merkityksensä. Silloin olet yhtä kaiken sen kanssa, mitä tosiasiallisesti ajattelet ja tunnet jossain siellä syvemmällä. Silloin jokin sinussa avautuu myös arkitajunnan ylittäville asioille tapahtua.

Jäätynyt liekki

Hoidin ihmistä, joka oli ollut vuosia sitten rajussa onnettomuudessa. Magneettikuvat totesivat hänet jo fyysisesti terveeksi, mutta vakavat säryt lantiossa ja onnettomuuteen kytkeytyvä ahdistus eivät hellittäneet. Jokin hänessä oli ikään kuin jäätynyt paikalleen.

Liikkumaton ristiluu aiheutti sen, että vaiva oli lähtenyt kiipeämään alimpiin nikamaväleihin. Oli paras keksiä jotain, sillä lääkärit olivat jo tehneet parhaansa: pelastaneet hänen henkensä onnettomuuden jäljiltä ja kursineet taiturimaisin ompelein kasaan.

Kun lantio jäätyy, ristiselkä on joko tunnoton tai viiltävän kipeä, alavatsan toiminnot oireilevat, kivut kiertävät jalkoihin, emmekä enää syty mistään. Tämän vaivan paranemiseen tarvitaan poikkeuksellisen syvältä tulevaa rentoutta. Mikään tekniikka ei pelasta, vaikka suorittaisin sen miten säntillisesti, ellei ihminen tunne oloaan turvalliseksi. Teknisen osaamisen sijasta tärkeintä on joskus kädenliikkeiden vähäeleisyys ja kärsivällisyys.

Onneksi olen kärsivällinen. Kestää aikansa, että kivuista kärsinyt ihminen pikkuhiljaa laskeutuu hoitopöydälle. Ottaa aikansa, että lihakset suostuvat rentoutumaan. Sitten vasta pääsen syvemmälle. Hänen päähänsä tuli valtava paineentuntu, kun lantio antoi myöten. Se on niin yleinen hoitoreaktio, että osaan sitä jo odottaa. Jos yläselässä olisivat olleet kuppaussarvet, ne olisivat täyttyneet paineaallosta – sekin on nähty. Paine tasoittui pitelemällä päätä hellästi ja sen jälkeen kaikki tuntui olevan raukea ja rauhallista. Tulevat viikot näyttävät, saavutimmeko lopullisen tavoitteemme – kivuttomuuden.

Hämmästyksekseni olen huomannut, että monilla meistä saattaa olla jäätynyt lantio ilman vaurioittavaa onnettomuuttakin. Mikä sammuttaa sisällämme liekuttavan tulenlieskan? Säikähdys, liian kova tuulenpuuskako? Kestämättömän voimakkaat tunteet vai kertakaikkinen jäätyminen elämän edessä?

Uskon, että jää voi hiipiä meihin myös pikkuhiljaa. Tuli tarvitsee palaakseen happea. Vapautta, aukeaa peltoa, avaraa taivasta, sallivia ihmissuhteita. Se vaatii, että annamme kaikkea tätä myös toisille. Ole itsesi luotettavin läheinen ja ota tässä elämässä se mitä sinulle kuuluu ja vain se. Se voi vaatia hallittua voimankäyttöä – ei itsesi ulkopuolella vaan sinun sisälläsi.

Draaman kaari ylläsi

Onko sinulla ystävä, jonka elämä on jatkuvaa kamppailua erilaisten vastustajien kanssa? Kuljetko sinä kenties elämässäsi jatkuva draaman kaari yläpuolellasi?

Kaikille meille sattuu ja tapahtuu elämässä. Ihmiskohtalot voivat olla sydäntäraastavia ja joidenkin kokemat vastoinkäymiset ovat käsittämättömissä mittasuhteissa. Miksi joku selviytyy valtavasta tragediasta ja toinen jää jumiin pienimpäänkin kaltoinkohteluun?

Kun lisäät ikävään kokemukseen persoonaasi miellyttävän draaman kaaren, varsinainen traumaattinen tarina on valmis. En osaa parantaa rakentamaasi draaman kaarta. Se ei halua parantua. Se pitää kiinni sepittämästään tarinasta, oikeassa olemisesta ja puolustautuu silloinkin, kun todelliseen vapautumiseen olisi mahdollisuus.

Jokainen meistä osaa kertoa uhritarinan, jossa olemme kohdanneet vääryyttä. Sen kertominen itsellemme saattaa olla hetken verran eteenpäinvievää ja tarina voi auttaa käsittelemään tapahtunutta. Näen kuitenkin kovin usein, että dramaattinen tarina kiehtoo liikaa. Tarinan kulku on lukittu, vaikka totuudenmukaisuudessa varmasti olisi hiottavaa. Näen, haluaako ihminen parantua järkyttävästä kokemuksestaan vai haluaako hän hyödyntää uhritarinaansa saadakseen ympäristön ravitsemaan häntä haluamallansa tavalla.

Tällaiset ihmiset eivät meinaa saada apua keneltäkään parantajalta sen koommin kuin viralliseltakaan puolelta. Me parantajat puhumme joskus ”kiertolaisista”. Ravistelenko tällaisen uhriutuneen ihmisen hereille silläkin uhalla, että aiheutan loukkaantumisen tunteita? Odotetaanhan minulta usein empatiaa ja ehdotonta tukea kaltoinkohdelluille silloinkin kun näen, että myös heillä on osuutensa asiassa. Draaman ravistelusta tulee helposti lisää draamaa, ellei hetki ole sopiva. On odotettava. Jossain vaiheessa ihminen on valmis luopumaan draaman kaaresta, joka kuormittaa enemmän kuin itse elämän tapahtumat. Kaaren toisessa päässä odottava aarre on silloin sinun. Iloitsen aina sen saavuttamisesta sinun kanssa yhdessä!

Hiljainen hetki menneen äärellä

Ajoin vuosia sitten yhden pienen pohjoisessa sijaitsevan paikkakunnan läpi ohikulkumatkallani. Eräässä paikassa siellä minulle tuli kummallinen kokemus. Koin jotain toista todellisuutta, toista aikaa päällekkäin. Minun oli pakko keskeyttää ajaminen, olin niin hämmästynyt. Ilmaa olisi voinut leikata veitsellä. Istuin pitkän tovin. Jonkin ajan kuluttua päällekkäisyys raukesi ja jatkoin matkaani mietteliäänä.

Jotkut kutsuvat sitä dejavu-ilmiöksi. Se on verrattain yleinen. Minulle niitä on läpi elämän tullut milloin voimakkaampana ja milloin vain nopeina välähdyksinä. Joskus lapsena tunsin monet paikat jo valmiiksi tutuksi. Saatoin tietää mitä missäkin on, vaikka takuuvarmasti perheeni ei ollut paikassa aiemmin käynyt. Ajattelin lapsena, että olin nähnyt paikan unessa ja dejavu-ilmiö on voimakas muisto siitä. Ilmiötä on tutkittu myös tieteellisesti, mutta tyhjentävää selitystä sille ei ole löydetty. En itsekään voi väittää täysin ymmärtäväni, mikä ilmiön tarkoitus on.

Hiljattain sain tietää, että siinä paikassa oli 1600-luvulla elänyt ”itsellisnainen”, kansanparantaja, joka hirtti itsensä noin 40-vuotiaana jättiläismäntyyn saadessaan moitteettomista parantajantoimistaan noituussyytteen. Tarinan kuullessani koin päällekkäistodellisuuden uudelleen. Jokin osa minusta koki selvästi voimakasta yhteyttä tähän tapahtumaan. Ihan kuin kaikki aika, mennyt ja nykyisyys olisivat tässä ja nyt.

Monet ihmettelevät, miksi kansanparannus tapahtuu edelleen kuin piilossa eikä vanhempien taitajien oppiin meinaa päästä. Joskus olen sitä itsekin ihmetellyt – olen itse harjoittanut ammattia avoimin ovin, vilpittömin mielin ilman turhanpäiväistä salamyhkäisyyden tai erityislaatuisuuden varjoa ylläni. Vanhemman kansanparantajapolven osalta syy pidättyväisyyteen voi löytyä menneisyyden historiallisista taakoista. Herkkyys on maalaiskylissäkin usein piilotettu ja ihmisten arvostelevia puheita on pelätty. Moni ei vieläkään halua paljastaa kokevansa ihmisille niin tavallisia tietoisuudentilan muutoksia tai arjesta poikkeavia aistimuksia. Uskon, että asiat ovat muuttumassa ja ihminen hyväksytään yhä paremmin kokonaisena itsenään.

Olen nyt suurinpiirtein samanikäinen kuin tuo nainen. Kuinka onnekasta aikaa saankaan elää, kun ammattinharjoittamistani ei käytännössä uhkaa mikään eikä kukaan. Omistan tämän kirjoituksen niille vielä elossa oleville kansanparantajille, jotka ovat ylläpitäneet taitojansa myös silloin kuin se ei ole ollut muodissa.

Kuppari-Hanna ITE-taide

Rauha ja sen vartija

Onko sinulla ihmistä, jonka lähelle hakeudut, kun tarvitset ympärillesi turvallisen tyhjän tilan? Ihmistä, joka ei täytä tyhjyyttä harhailevalla ajatuksenjuoksulla tai pyri voimakkaasti vaikuttamaan sinun tärkeisiin päätöksiisi? Jos on, voit huokaista hiljaa onnesta – tai kiljahtaa kiitollisuudesta.

Liika puhuminen ja ajattelu eksyttävät tehden asioista monimutkaisia lankavyyhtejä. Jalat sotkeutuneena vyyhtiin on vaikea ottaa yhtään selvälinjaista askelta. Minulle tällaiset ihmiset, jotka kuuntelevat ennenkaikkea sen mitä et sano ääneen, ovat kuin hiljaisia kiviluolia, joiden sisälle pääsen tarvittaessa turvaan. Se, miltä nimittäin haemme suojaa on oma ristiriitainen itsemme ja levottomat ajatuksemme.

Sisällämme on toisinaan käynnissä ankarat neuvottelut asioiden puolesta ja vastaan. Etsimme joko suojaa tai taistelemme. Jos taistelemme, dramatiikka ottaa väkisin ulkoisia muotoja arkielämässämme. Suojassa sen sijaan sinulla on mahdollisuus totuudenmukaisesti katsella itseäsi ja sitä mitä sinussa on meneillään. Kaikki katseltava ei aina näytä kauniille. Totuus on kuitenkin aina arvokkaampi kuin sepitelty tarina, joka väistää tosiasioita.

Olin jo jonkin aikaa tuntenut pientä pirstaloitumista sisimmässäni. Olin keskittynyt toissijaisiin asioihin, vaikka tiesin että jotain tärkeämpää on meneillään. Ellei lähellä olisi ollut sopivaa ihmistä, olisin hakenut suojaa metsästä. Se on aina takuuvarmasti tarjonnut suojapaikan. Tällä kertaa pääsin ihmisen luokse. Hän käsitteli kehoani tuntitolkulla, kuten kansanparannusperinteessämme on usein tapana. Laskeuduin kuin varkain syvälle jonnekin raskaaseen ja hiljaiseen. Jäsenet olivat täysin rauenneet enkä pystynyt liikahtamaankaan.

Tietoisuuden tilani muuttui ja löysin itseni kodasta keskellä ei mitään. Olin tullut kotiin. Kodassa istui mieshahmo. Istui vain eikä juuri kiinnittänyt huomiota minuun. En sitä kaivannutkaan. Halusin vain olla olemassa niin että joku vartioi. Kuuloaistini heräsi; mieshän lauloi hiljaa. Sain rauhani. En puhumalla, en järjestelemällä ajatuksiani, en suorittamalla mitään ”oikein”. Ymmärsin vain, että tällä erää oli jälleen aika palata uskolliseksi sille jollekin näkymättömälle ja ajattomalle, joka tuntuu kodilta. Muihin asioihin ei ole tarvetta laittaa suorittamisen painetta.

Me emme aina tarvitse seuraa sen tähden, että saisimme vaikutteita, ideoita tai impulsseja päätöksentekoomme. Joissain tilanteissa yksinkertaisesti tarvitsemme vain rauhaa ja sen vartijaa. Koin olevani jotain samaa kuin mies kodassa. Me parantajat emme kuulu kenellekään, emme edes itsellemme. Kuulumme sille perinteelle, jota kannamme eteenpäin elämämme verran.

Peuran kasvot

Tehdessäni käsitöitä, huomaan toisinaan samojen kasvojen ilmestyvän töistäni uudestaan ja uudestaan. Kädet ovat kuin toinen ymmärrykseni. Ne kertovat, kuinka käsitän tämän maailman, tässä hetkessä.

En kirjoita ylös ihmisten yksityiskohtaista vaivankerrontaa enkä tekemiäni toimenpiteitä. Olen oppinut luottamaan käsiini ja niiden muistiin. Kädet pystyvät luomaan näkyväksi sekä ymmärryksemme maailmasta että kehon tuntoaistiin tallentuneet tärkeät asiat.

Joskus muistan ajatuksissani ulkoa jonkun ihmisen vaivojen kirjon yksityiskohtia myöten. Pyrin sen karistamaan ajatuksistani, sillä minun on oltava avoin sille mahdollisuudelle, että tilanne onkin tällä kertaa erilainen. Menneet mietelmät ja tunnelmat eivät aina tarjoa vankkaa perustaa käsillä olevaan hetkeen ja ongelmaan.

Se mitä kädet tuntevat, on monin verroin enemmän totta kuin mitä mieleni ajattelee. Peuran kasvot ilmestyvät minulle, koska haluan itse muistuttaa itseäni eläimen vaistoista. Kun ajatukset ja tuntemukset harhailevat eksyneinä, eläin minussa pystyy aina ottamaan askeleen eteenpäin. Millaiset kasvot sinun eteesi ilmestyvät uudestaan ja uudestaan?

Ilman selkänojaa

Joskus koen pelkoa siitä, että teen työssäni virheen tai en huomaa hoidon aikana jotain tärkeää asiaa. Tunnen vastuun raskaan paineen sellaisten ihmisten kohdalla, jotka ovat kertakaikkiaan niin loppu, että he ovat vaarassa menettää toivonsa. Vaistoni kuiskaa, että liikumme veitsenterällä; siinä rajapinnassa, jossa ihminen tekee kaikessa hiljaisuudessa itsenäistä päätöstä elämän jatkumisesta tai siitä luopumisesta.

Silloin osa minusta tietää täydellisesti mitä tehdä ja osa on suorituspaineen myötä kauhusta jäykkänä. Paineisessa tilanteessa minua lohduttavat vain erään vanhan kansanparantajan sanat: ”Me kaikki kuolemme joka tapauksessa, elämä on jokaisen omalla vastuulla.”

On eri asia harrastaa ihmisten kohtaamista kuin tehdä sitä työksensä. Joudun miettimään oman paikkani, tehtäväni ja vastuuni jokaisessa kohtaamisessa erikseen. Jos toimin kaavojen mukaan, teen varmasti virhearvion.

Minulla ei ole hoitokaavioita. Ei ole vankkoja tieteellisiä tutkimuksia, jotka toimisivat selkänojana toimilleni. Minkään tutkimuksen antama hyväksynnän leima ei tee hoitojani sen paremmin toimiviksi. Se, mitä hoitopöydällä ensimmäiseksi mitataan, on taitoni ohjata ihminen selville vesille peloistansa. Vasta sen jälkeen keho on vapaa parantamaan itseänsä. Solut kuhisevat jälleen vapaata voimaa, joka elvyttää biologiamme taas toimivammaksi. Tämän biologian virtauksia kosketukseni myötäilee luonnostaan.

Erään ihmisen migreeni oli niin vakava, että lähdin kotikäynnille. Johtuen siitä, että olen paljon hoitanut erityyppisiä migreenejä, mielessäni pyöri valmiita mielikuvia hoidon etenemisestä. Kaikki meni eri tavoin. Kuinka ilahduttavalta se tuntui. Tunnen kiitollisuutta vapaudestani toimia erillään hoitokaavioista ja yksittäisistä parantamisen tekniikoista.

Seison tukevasti vapaassa pudotuksessa ilman mitään näkyvää mihin nojata.

Silmät kiinni näet paremmin

Kuppari-Hanna näkijäSilmät muuttuvat elämämme aikana, sillä se joka niiden takaa näkee on alituisessa muutoksessa. Kirkkaus voi himmetä, mutta katse silti syventyä. Silmät voivat samentua, mutta havainnot elämästä tarkentua.

Oletko koskaan katsonut näkönsä menettäneen silmiin? Ne ovat kuin vastasyntyneen. Erikoisen väriset ja syvät. Näkökykynsä menettävän silmät muuttuvat pikkuhiljaa kauniimmiksi ja kauniimmiksi. Syviksi puronuomiksi johonkin sellaiseen maailmaan, mihin me näkevät emme yhtä helpolla pääse. Näkö hallitsevana aistina saa meidät usein eksymään siihen mille asiat näyttävät. Näkökykynsä menettänyt sen sijaan keskittyy vastaanottamaan aivan muuta informaatiota.

Kiitos heistä, joille kasvaa silmät selkään, kädet muuttuvat näkimiksi ja koko keho aistimisen instrumentiksi. Mikään kauneus, joka ei ole totta ei enää heitä huijaa. Ei teidän omanne eikä toisten.

Vietä hetki silmät kiinni ja katsele. Näe sisäisillä näkimilläsi asiat ja itsesi rehellisimmillään, ilman puvustusta. Ei ole merkitystä ihastutko vai vihastutko sillä totuus on kaunista.