Kuppari-Hanna ITE-taide

Rauha ja sen vartija

Onko sinulla ihmistä, jonka lähelle hakeudut, kun tarvitset ympärillesi turvallisen tyhjän tilan? Ihmistä, joka ei täytä tyhjyyttä harhailevalla ajatuksenjuoksulla tai pyri voimakkaasti vaikuttamaan sinun tärkeisiin päätöksiisi? Jos on, voit huokaista hiljaa onnesta – tai kiljahtaa kiitollisuudesta.

Liika puhuminen ja ajattelu eksyttävät tehden asioista monimutkaisia lankavyyhtejä. Jalat sotkeutuneena vyyhtiin on vaikea ottaa yhtään selvälinjaista askelta. Minulle tällaiset ihmiset, jotka kuuntelevat ennenkaikkea sen mitä et sano ääneen, ovat kuin hiljaisia kiviluolia, joiden sisälle pääsen tarvittaessa turvaan. Se, miltä nimittäin haemme suojaa on oma ristiriitainen itsemme ja levottomat ajatuksemme.

Sisällämme on toisinaan käynnissä ankarat neuvottelut asioiden puolesta ja vastaan. Etsimme joko suojaa tai taistelemme. Jos taistelemme, dramatiikka ottaa väkisin ulkoisia muotoja arkielämässämme. Suojassa sen sijaan sinulla on mahdollisuus totuudenmukaisesti katsella itseäsi ja sitä mitä sinussa on meneillään. Kaikki katseltava ei aina näytä kauniille. Totuus on kuitenkin aina arvokkaampi kuin sepitelty tarina, joka väistää tosiasioita.

Olin jo jonkin aikaa tuntenut pientä pirstaloitumista sisimmässäni. Olin keskittynyt toissijaisiin asioihin, vaikka tiesin että jotain tärkeämpää on meneillään. Ellei lähellä olisi ollut sopivaa ihmistä, olisin hakenut suojaa metsästä. Se on aina takuuvarmasti tarjonnut suojapaikan. Tällä kertaa pääsin ihmisen luokse. Hän käsitteli kehoani tuntitolkulla, kuten kansanparannusperinteessämme on usein tapana. Laskeuduin kuin varkain syvälle jonnekin raskaaseen ja hiljaiseen. Jäsenet olivat täysin rauenneet enkä pystynyt liikahtamaankaan.

Tietoisuuden tilani muuttui ja löysin itseni kodasta keskellä ei mitään. Olin tullut kotiin. Kodassa istui mieshahmo. Istui vain eikä juuri kiinnittänyt huomiota minuun. En sitä kaivannutkaan. Halusin vain olla olemassa niin että joku vartioi. Kuuloaistini heräsi; mieshän lauloi hiljaa. Sain rauhani. En puhumalla, en järjestelemällä ajatuksiani, en suorittamalla mitään ”oikein”. Ymmärsin vain, että tällä erää oli jälleen aika palata uskolliseksi sille jollekin näkymättömälle ja ajattomalle, joka tuntuu kodilta. Muihin asioihin ei ole tarvetta laittaa suorittamisen painetta.

Me emme aina tarvitse seuraa sen tähden, että saisimme vaikutteita, ideoita tai impulsseja päätöksentekoomme. Joissain tilanteissa yksinkertaisesti tarvitsemme vain rauhaa ja sen vartijaa. Koin olevani jotain samaa kuin mies kodassa. Me parantajat emme kuulu kenellekään, emme edes itsellemme. Kuulumme sille perinteelle, jota kannamme eteenpäin elämämme verran.

Peuran kasvot

Tehdessäni käsitöitä, huomaan toisinaan samojen kasvojen ilmestyvän töistäni uudestaan ja uudestaan. Kädet ovat kuin toinen ymmärrykseni. Ne kertovat, kuinka käsitän tämän maailman, tässä hetkessä.

En kirjoita ylös ihmisten yksityiskohtaista vaivankerrontaa enkä tekemiäni toimenpiteitä. Olen oppinut luottamaan käsiini ja niiden muistiin. Kädet pystyvät luomaan näkyväksi sekä ymmärryksemme maailmasta että kehon tuntoaistiin tallentuneet tärkeät asiat.

Joskus muistan ajatuksissani ulkoa jonkun ihmisen vaivojen kirjon yksityiskohtia myöten. Pyrin sen karistamaan ajatuksistani, sillä minun on oltava avoin sille mahdollisuudelle, että tilanne onkin tällä kertaa erilainen. Menneet mietelmät ja tunnelmat eivät aina tarjoa vankkaa perustaa käsillä olevaan hetkeen ja ongelmaan.

Se mitä kädet tuntevat, on monin verroin enemmän totta kuin mitä mieleni ajattelee. Peuran kasvot ilmestyvät minulle, koska haluan itse muistuttaa itseäni eläimen vaistoista. Kun ajatukset ja tuntemukset harhailevat eksyneinä, eläin minussa pystyy aina ottamaan askeleen eteenpäin. Millaiset kasvot sinun eteesi ilmestyvät uudestaan ja uudestaan?

Ilman selkänojaa

Joskus koen pelkoa siitä, että teen työssäni virheen tai en huomaa hoidon aikana jotain tärkeää asiaa. Tunnen vastuun raskaan paineen sellaisten ihmisten kohdalla, jotka ovat kertakaikkiaan niin loppu, että he ovat vaarassa menettää toivonsa. Vaistoni kuiskaa, että liikumme veitsenterällä; siinä rajapinnassa, jossa ihminen tekee kaikessa hiljaisuudessa itsenäistä päätöstä elämän jatkumisesta tai siitä luopumisesta.

Silloin osa minusta tietää täydellisesti mitä tehdä ja osa on suorituspaineen myötä kauhusta jäykkänä. Paineisessa tilanteessa minua lohduttavat vain erään vanhan kansanparantajan sanat: ”Me kaikki kuolemme joka tapauksessa, elämä on jokaisen omalla vastuulla.”

On eri asia harrastaa ihmisten kohtaamista kuin tehdä sitä työksensä. Joudun miettimään oman paikkani, tehtäväni ja vastuuni jokaisessa kohtaamisessa erikseen. Jos toimin kaavojen mukaan, teen varmasti virhearvion.

Minulla ei ole hoitokaavioita. Ei ole vankkoja tieteellisiä tutkimuksia, jotka toimisivat selkänojana toimilleni. Minkään tutkimuksen antama hyväksynnän leima ei tee hoitojani sen paremmin toimiviksi. Se, mitä hoitopöydällä ensimmäiseksi mitataan, on taitoni ohjata ihminen selville vesille peloistansa. Vasta sen jälkeen keho on vapaa parantamaan itseänsä. Solut kuhisevat jälleen vapaata voimaa, joka elvyttää biologiamme taas toimivammaksi. Tämän biologian virtauksia kosketukseni myötäilee luonnostaan.

Erään ihmisen migreeni oli niin vakava, että lähdin kotikäynnille. Johtuen siitä, että olen paljon hoitanut erityyppisiä migreenejä, mielessäni pyöri valmiita mielikuvia hoidon etenemisestä. Kaikki meni eri tavoin. Kuinka ilahduttavalta se tuntui. Tunnen kiitollisuutta vapaudestani toimia erillään hoitokaavioista ja yksittäisistä parantamisen tekniikoista.

Seison tukevasti vapaassa pudotuksessa ilman mitään näkyvää mihin nojata.

Silmät kiinni näet paremmin

Kuppari-Hanna näkijäSilmät muuttuvat elämämme aikana, sillä se joka niiden takaa näkee on alituisessa muutoksessa. Kirkkaus voi himmetä, mutta katse silti syventyä. Silmät voivat samentua, mutta havainnot elämästä tarkentua.

Oletko koskaan katsonut näkönsä menettäneen silmiin? Ne ovat kuin vastasyntyneen. Erikoisen väriset ja syvät. Näkökykynsä menettävän silmät muuttuvat pikkuhiljaa kauniimmiksi ja kauniimmiksi. Syviksi puronuomiksi johonkin sellaiseen maailmaan, mihin me näkevät emme yhtä helpolla pääse. Näkö hallitsevana aistina saa meidät usein eksymään siihen mille asiat näyttävät. Näkökykynsä menettänyt sen sijaan keskittyy vastaanottamaan aivan muuta informaatiota.

Kiitos heistä, joille kasvaa silmät selkään, kädet muuttuvat näkimiksi ja koko keho aistimisen instrumentiksi. Mikään kauneus, joka ei ole totta ei enää heitä huijaa. Ei teidän omanne eikä toisten.

Vietä hetki silmät kiinni ja katsele. Näe sisäisillä näkimilläsi asiat ja itsesi rehellisimmillään, ilman puvustusta. Ei ole merkitystä ihastutko vai vihastutko sillä totuus on kaunista.

Hyvän olon metsästäjä

Kuppari- Hanna: Onnellinen Onnenmetsästäjä

Kuppari- Hanna: Onnellinen Onnenmetsästäjä

Hyvä olo tässä ajassa on kuin arka saaliseläin. Sen saaminen on toisinaan niin vaikeaa, että jahtiin suhtaudutaan taikauskoisen pelokkaasti. Aamulla on syytä suorittaa saalis-rituaalit tarkasti. Taikakaluista, hyvän olon jogurteista ja aamun kannustushokemista on taatusti iso apu. Kun paha olo pienestikin yrittää hiipiä, väistämme sitä taidokkaasti meille tarjotuin välinein. On hyvän olon dieettiä, mantraa ja kokouspalvelua. Väistäessämme hyvän olon varjoa, pahaa oloa, emme koskaan pääse hyvän olon jäljille.

Hyvää oloa voi joutua kiertämään kaukaa, tuulen alapuolelta. Saatat joutua värjöttelemään passissa tuntitolkulla. Odottaessasi koet epätietoisuutta. Kuuntelet, virityt, olet valmiina jollekin mitä et vielä näe. Hyvän olon metsästys ei ole hätäisen hommaa. Sitä saalistaessa on hyvä tutkia niitä myönteisiä viestejä, mitä pahalla ololla on.

Minulle on tärkeää antaa ihmisille hetken hyvän olon lisäksi kipinä kestävämmän seesteisyyden tavoitteluun. Joskus käy niin, että hoidoissa ei tapahdu pelkkää hyvää oloa. Hoitoreaktiot ovat dramaattisen tuntuisia, eikä niille löydy fyysisiä selityksiä. Silloin olemme passissa ja odotamme. Kuuntelemme rauhassa kuin kallionraossa ylempänä olevia ilmavirtauksia ja odotamme viestiä. Ennenpitkää ilmavirtaukset etsiytyvät luoksemme ja tönäisevät oikeaan suuntaan. Voin ottaa sinulta pois vain jotain sellaista, mitä et enää tarvitse. Jos pahalla ololla on sinulle tärkeä viesti, kuunnellaan sitä turvallisessa ympäristössä.

Itkitkö suoraa huutoa kotona hoidossakäynnin jälkeen? Se on kauneinta, mitä sinulle voi tapahtua.

Juoksitko vessassa koko yön tai käynnistyikö seisahtunut hormonitoimintasi? Voin vain onnitella, kehosi sai kunnon tyrskäyksen.

Meinasitko saada paniikkikohtauksen ovella? Ole kiitollinen, olit itsesi paras ystävä ja halusit, että tulet luokseni vilpittömin aikein, ilman selviytyjän roolia, joka vain hidastaa omaa paranemistasi. Kun olet totta ennenkaikkea itsellesi, ei tarvitse pelätä niin paljoa.

Puretko edelleen leukaperiäsi yhteen, vaikka hoidon jälkeen onnistuit yhden yön olemaan rentona? Kiitä kehon viestiä. Puristus hampaidenvälissä lakkaa kyllä, kun annat itsesi olla ja päätät viimeinkin yksinkertaisesti kelvata itsellesi.

Kadonneet kilometrit

Kuppari-Hanna

Kuppari-Hanna

Tein matkaa ystäväni kanssa. Mieleemme juolahti pysähtyä erään laakean suon laitaan. Lähdimme kävelemään toiveikkaina siitä, että suolla tapahtuisi jotain hienoa. Paikka tuntui erityiselle. Kuljimme polkuja, ihailimme kihokkeja ja keräsimme linnunsulkia. Mitään ihmeellistä ei kuitenkaan tuntunut tapahtuvan. Kaikki oli vain pysähtynyttä ja rauhallista. Vietimme suolla pitkän tovin. Lopulta lähdimme pois hieman pettyneinä: ei upeita pöllöjä, ei hirvieläimiä, ei mitään erityistä. Palasimme autolle ja jatkoimme matkaa. Pian olimmekin perillä.

Paluumatkalla etsimme suota etsimällä. Missä ihmeessä se on? Pysähdyimme suolla hieman ennen saapumistamme määränpäähän. Yksikään aukea tien varressa ei kuitenkaan näyttänyt samalta. Mietin niin ankarasti suon sijaintia, että aloin jo tuntea painetta päässäni. Huvittavalta tuntuva hämmennys alkoi kääntyä tukalaksi ahdistukseksi.

Lopulta suo löytyi. Se oli parinsadan kilometrin päässä siitä, missä luulimme. Kumpikaan meistä ei muista suollakäynnin jälkeisestä ajoajasta mitään. Nuo parisataa kilometriä olivat kadonneet molempien muistista tyystin. Se, mitä suo meille lauloi, jää paksun usvan suojiin.

Kun etsit ainutlaatuista kokemusta, ole valpas ja vapaa. Luonto puhuu usein vain kun ajatuksesi ovat sammuneet.

Ilma siipien alla ei katoa

Parantolan puinen lintu

Parantolan puinen lintu

Istuin haalimassa kokoon erilaisia tutkimuksia kuppauksesta – sekä ulkomailta että Suomesta. Olin aavistuksen verran kiihtyneessä mielentilassa. Varpushaukka istahti haapapuun oksalle. Tuijotimme toisiamme silmiin ikkunan lasi välissämme. Hetken päästä haukka jatkoi matkaa katseeni ulottomattomiin.

Havahtuminen luonnossa tapahtuvaan liikehdintään pysäyttää usein ajatusten kulun oikealla hetkellä. Voimme kutsua sitä vaikkapa sattumaksi. Viime viikkojen uutisointi on puhututtanut Parantolalla kävijöitä. Joku koki, että hänen kokemuksiaan vaivojen helpottumisesta vähätellään. Toinen ajatteli pettyneenä, että tieteen tekemisen kuuluisi olla viileän uteliasta, olemassa olevia ilmiöitä tutkivaa. Sen ei tarvitsisi keskittyä ilmiöiden tuomitsemiseen ja kiistämiseen. Kolmannen sisimmässä läikähti suoranainen raivo siitä, että ohjelmassa puhuttiin ohi asian keskittyen kraanaveteen ja hemmotteluhoitoihin. Perehdyin lopulta uutisointiin itsekin.

YLE:n uutisoinnin luoma todellisuus vastakkainasettelusta ja epäasiallisesta dialogista ei ole minulle totta. Minulla on sellainen kokemus, että lääkäri osaa iloita ihmisen paremmasta voinnista vaikka se ei olisikaan hänen määräämänsä lääkkeen ansiota. Iso osa lääkäreistä suhtautuu myönteisesti jäsenkorjaukseen, kuppaukseen tai akupunktioon. Tunnen monia viileän analyyttisesti ajattelevia, uteliaita tieteentekijöitä, joiden kriittiseen arvioon pystyn luottamaan. Kaikki toimivat hoitomenetelmät läpäisevät kriittisen katseen ennemmin tai myöhemmin. Saatoin kuitenkin hetkeksi samaistua loukkaantuneiden ihmisten ajatuksiin. Sen johdosta osa minusta tunsi halua osoittaa jotain toteen, puolustautua, suojella ammatti-identiteettiäni. Onneksi pysähdyin.

Ilma siipieni alla ei ole kadonnut mihinkään. Tuulen suunnat ja sää vain vaihtelevat. Sekä lääkäri että kansanparantaja toimivat täsmalleen samojen luonnonlakien alaisuudessa. Ei ole muita lakeja. Kaikki mikä on totta, aukeaa meidän ymmärryksellemme aikanaan. Ei ole mitään, mitä puolustaa, miltä puolustautua. Voimme kaikki edelleen jatkaa elämäämme ja toimia aina juuri siten kuin parhaaksi katsomme omalla kohdallamme.

Näkymätön seinä

Kuppari-Hanna näkymätön seinäPieni ryhmä ystäviä tuli yhdessä käymään luonani. Lupasin hoitaa jokaisen heistä. Kun oli aika käydä tupaan, sattui niin ettei yksi heistä pystynyt astumaan sisälle. Hän tunsi kohtaavansa kuin läpitunkemattoman, näkymättömän seinän. Joka kerta kun hän yritti  tulla ovesta sisään, hänen sydämensä reagoi voimakkaasti ja jokin vastusti niin ankarasti ettei sisään voinut kerta kaikkiaan tulla väkisin. Oviaukolla uhkasi suoranainen lyhistymisen tunne. Edessä oli vankan tuntuinen seinämä, jota me muut emme havainneet.

Olin täydellisen neuvoton. Ohjasin muut sisälle. Ilmoitin estyneelle, että odotamme rauhassa. Katsomme mitä tapahtuu. Hoidin muut ryhmän jäsenet ajan kanssa. Osanen minusta askaroi kuitenkin taukoamatta erikoisen ilmiön parissa. Voiko ihminen pelätä niin paljon, että estää itseään ihan fyysisesti astumatta johonkin tilaan? Onko ilmiössä kyse jostain, jota en näe mutta minun kuuluisi nähdä?

Vanhat kansanparantajat puhuvat ”näkijän omista lapsista”. Näetkö ympärilläsi uhkaavia hahmoja tai tuntuuko maailma näyttävän jatkuvasti nurjaa puoltansa? Erotatko Sinä, mitä informaatiota saat itsesi ulkopuolelta ja mikä taas on omaa luomustasi?

Kerros koskematonta

paljasvarpaatLunta pyryttää. Maa saa kerroksen uutta koskematonta pintaa, joka paljastaa meille mitä tässä ajassa liikkuu. Näemme vain tämänpäiväisen – ei eilisen askelia, viime viikkoisia jäniksenjälkiä tai toissapäiväisiä hiirenpolkuja. Ne ovat mennyttä.

Onko sinulle joskus käynyt niin, että olet kätkenyt itsesi suojaan nauttien siitä kuinka onnekkaasti oma elämäsi sujuu? Minulle on. Neljän edellämme ajavan auton raju kolari suoraan edessämme repi meidät väkisin pois turvallisesta untuvasta, jonne olisi ollut helppo unohtua elelemään. Siellä untuvassa saatamme tulla sokeiksi. Luulemme, ettei kenellekään satu, kenelläkään ei ole paha olla.

Jokainen solumme uudistuu, osa solukosta nopeammin kuin esimerkiksi luukudokset. Emme ole fyysesti sama ihminen ajan kuluessa. Puhdas uusi lumi on peitteenämme säännöllisin väliajoin. Sisin meissä lienee jotain pysyvämpää. Se on perhettä ikuisesti heidän kanssa, joille se on rohjennut näyttäytyä ilman naamioita. Tämän kirjoituksen myötä muistelen vanhaa nuoruuden ystävää, jonka askelten päälle uusi lumi on satanut. Hän päätti lähteä tästä maailmasta omasta päätöksestänsä.

Kaikki tämä ja muutama muu lähipiirissä sattunut kipeä asia toivat valtavan paineen sisälleni. Vuosin lopulta itsekin verta, tosin luonnollista kautta ilman vaaraa, pelkästä emotionaalisesta kuormasta. Nyt katselen ympärilläni olevaa elämää arvellen, että näen maailman taas hieman totuudenmukaisemmin kuin ennen.

Kiven hoidettavana

KSiipi taivasta vastenäyn hoitopöydälle itse harvoin ja tarkoin valitusti. Teen sen vaikkei minulla olisikaan erityisiä vaivoja, jotta muistaisin itse mille tuntuu asettua hoitopöydälle ja olla altis toisen ihmisen tarjoamille impulsseille ja ajatuksille. On myös tärkeää hoitajan henkilökohtaisesti muistaa, mille tuntuu kun mahdollisia kipeitä kohtia käsitellään.

Olen usein hämilläni siitä, kuinka erilaisilta ihmisten kädet voivatkaan tuntua. Toisella on terävät kädet. Toisella pehmeät kuin linnun siivet. Toisten kädet näkevät, toisten harhailevat pimeässä. Toisten pureutuvat syvälle, toisten houkuttelevat vaivoja pintaan pelkällä kosketuksella. Jonkun käsiä keho vain pyrkii jostain syystä väistämään. Jonkun toisen kädet eivät kavahduta.

Ja olemus. Toiset kävelevät yli. Toiset ”tietävät” hieman liiankin hyvin mitä ihmisessä liikkuu ja miksi. Toiset kunnioittavat kohtaamista antamalla turvallisen tilan ihmisen olla ja tutkia tuntemuksiaan. Joku liioittelee vaivoja, kauhisteleekin. Toinen ei ole millänsäkään vakavimmistakaan sairauksista, hoitaa vain oman työnsä ja kannustaa.

Menen sellaisen ihmisen käsiteltäväksi, jonka ammattitaitoon voin luottaa. Se ei aina tarkoita diplomeja seinällä. Se tarkoittaa tervettä suhdetta omaan osaamiseensa ja ”tietoon”, kunnioittavaa suhtautumista kanssaihmisiin ylipäätään. Asiakas ei saa olla oman osaamisen ja erinomaisuuden korostamisväline.

Minulla on muutamia luottohoitaja, joiden luona itse käyn. Kaikki heistä hoitavat eri tavoin. Erään luona sain hoidon aikana käteeni pinon kiviä. Yhtäkkiä näin pelkkää kirkasta sinistä ja kehoni jännittyi kaarelle. Hengitin kiivaasti – tuntui että pakahdun kuin akku liian kovassa latausvirrassa. Minua hoitikin kivi. Ei ihmisen luoma parantava ajatus, ei minun luomani tunne, ei kenenkään käsi. Kivi. Kun hoitajana on ympärillämme oleva luonto, silloin viimeistään esteet tipahtavat. Kaikki vastustus valahtaa.