Turvallinen oikotie

Merenneito Kupparin tuvassa (2)Huoltajan vanavedessä Parantolaan sisälle hipsii lapsi, joka ei pelkojensa vuoksi uskalla iltaisin nukahtaa. Hän on ollut lääketieteellisen toimenpiteen vuoksi nukutuksessa, jonka aikana tapahtui jotain traumaattista – hän jäi tietoiseksi. Näin voi tapahtua aikuisellekin – ilmiö on harvinainen, mutta tunnustettu.

Laskemme hieman leikkiä – eihän ihmisten hoitamisen niin vakavaa ja syvällistä tarvitse olla. Vakuutan, että mitään sellaista ei tapahdu, mitä hän ei halua.

Juttelen kireistä paikoista. Siitä, että aikuisetkin hoidattavat itseään, jotta olisi parempi olla ja helpompi nukahtaa rauhassa iltaisin. Kipeitä paikkoja löytyy pieneltä ihmiseltä paljon. Ihan kuin hän edelleen olisi kauhuissaan. Yhtäkkiä hän kertoo, että päähän tulee lämpöä. Kuittaan sen iloisesti hyväksi asiaksi. Pyydän häntä kääntymään selälleen ja katson vielä kaulan ja rinnan alueen lihaksia. Tunnen sormissani kuin salamana sykähtävän paineaallon, joka menee kohti päätä. Kysyn pojalta, että miltäs se tuntui. Hän kertoo silmät suurena kuulleensa korvassa jonkin äänen.

Niin saimme hetkessä kulumaan puolituntisen. ”Kuluiko tässä niin kauan?” Hän siirtyi sohvalle ihmettelemään ja käänteli päätään. Hän kertoi, ettei korvassa enää kuulu mitään.

Mieltäni jäi askarruttamaan, oliko hoidostani tarvittavaa apua. Onnekseni sain myöhemmin kuulla, että poika nukahtaa iltaisin ilman pelkoja. Osa minusta tunsi silkkaa epäuskoa siihen, että ihminen voi vapautua traumaattisesta kokemuksesta tällä tavoin. Ei tuskaista kuukausien työstämistä, lääkitystä, keskustelua, ei tapahtumien yksityiskohtaista läpikäymistä. Näyttäisi kuitenkin sille, että jokin osa meissä osaa kirjautua ulos traumaattisesta kokemuksesta. Täristämme sen itsestämme irti kuin peura selvittyään saalistajan kimpusta hengissä.

Jos olet kokenut jotain pelottavaa ja selittämätöntä, anna kehosi purkaa pelko pois. Ole heikko, tärise, itke, huuda, heti kun tilanne on ohi ja on turvallista. Muutoin on vaarana, että pelko kangistaa sinua päivästä toiseen, illasta aamuun, vaikka mikään ei ole enää hätänä.

Äärirajoilla raukeilla

Kuppari-Hanna suden läähätysMitä elämä olisi ilman ääritilanteita? Ilman sitä, että jokin meissä venyy ja on lujilla, katkeamispisteessä? Ilman koettelemuksia emme ehkä koskaan kokisi uutta syntymistä. Ilman jaksamisen rajapintoja jäisimme itsellemme tuntemattomiksi. Emme tietäisi mihin hyvään ja pahaan olemme kykeneväisiä. Mikään meissä ei myöskään muuttuisi, vaan hiljaa kypsyisimme, tuleentuisimme kuin vilja lopulliseen uneen.

Kun kohtaat äärimmäisen tilanteen, jossa koet sisäistä painetta ja pelkoa, anna sen venyttää jotain osaa sisimmässäsi. Anna tilanteen olla sietämätön sopivan aikaa. Älä suotta tee hätiköityjä ratkaisuja. Jos käytät ylimitoitettua voimaa ratkaistaksesi tilanteen liian nopeasti ja päästäksesi poistumaan paikalta, on mahdollista että löydät itsesi pian uudelleen vastaavanlaisesta tilanteesta.

Unestani: ”Näen lauman susia ympärilläni, jokin minussa on tavattoman suunniltaan. ”Pakene tai taistele.” Sen sijaan, että käytän voimiani, asetun ja läähätän kuin susi. Olen vain paikoillani. Sen sijaan, että räjähdän kappaleiksi sisältäni, laajenen. Annan itseni olla. Annan äärimmäisen paineisen tilanteen olla. Läähätän kuin alistuneena olemaan keskellä ristiriitaa. Lopulta en kestä enää, vaan menetän tajuntani. Sudet tulevat nuolemaan minua, kunnes virkoan.”

Mitä hellintä huolenpitoa. Uhka voi muuttua tärkeäksi tahoksi, joka hoivaa ja kasvattaa meitä.

Saalis vai saalistaja

saalis vai saalistaja eTein tavallista hierontaa, kun asiakkaani yhtäkkiä kysyi, kummalla puolen häntä seison. Hänen mielestään joku hieroi myös toiselta puolelta kehoa. Hän oli vakuuttunut siitä, että jakaannuin kahtia ja hieroin molempia puolia. Tunsin oloni ihan tavanomaiseksi – hyväksi kuten yleensä ihmisiä käsitellessäni. Myötäilin pöydällä makaavaa ihmistä: se mitä hän kokee, on hänen pyhää omaisuuttansa, ei minun.

Kun mietin unimaailmaani ja sen syvyyttä. Aloin kuitenkin itsekseni uskoa siihen, että me voimme olla monta. Kohtaankohan koskaan niitä hahmoja, ketkä käyvät hoitopöydälläni unimaailmassa? Olen usein silloinkin ikään kuin töissä tai oppimassa. Ihmiset siellä tuntuvat aidoilta persoonilta, joihin minulla ei ole mitään arjen yhteyttä – he eivät edes muistuta ketään tuntemaani ihmistä. Mitä mahtaisin tuntea jos päivä- ja unimaailmani joskus yhdistyisivät? Kestäisinkö sen?

Unestani: ”Jahtasin peuralaumaa kumpuilevalla peltoaukealla. peurat juoksivat vastaan. Lähdin heitä päin. Joku ääni varoitti sudesta, sekin jahtasi peuroja. Susi ottikin minut kohteekseen. Ensin pakenin sitä, kiipesin kauhu kurkussa seinämää ylöspäin. Lopulta antauduin saalistajalle, se oli väistämätöntä. Olin peura. Antauduin kiinniotettavaksi.”

Antautumisen hetkessä oli jotain suunnattoman arvokasta, siinä tapahtui yhdistyminen. Olin sekä saalis että saalistaja. Jokin täyttyi, jokin muuttui merkityksellisellä tavalla. Saalis ja saalistettava voivat olla yhtä. Päivä- ja unimaailma voivat sulautua.

Kevyet kantamukset

siiven sipaisu Kuppari-HannaTulin kotiin Parantolalta. Joku kysyi, millainen työpäiväni oli. En yhtäkkiä muistanut mitään. Tiesin, että olin ottanut vastaan kolme ihmistä. Yksi kuppaus ja kaksi muuta hoitosessiota. Muistin etäisesti kasvot ja tervehdykset. Kädenpuristukset ja halaukset. Verenhajun ja ihmisten erilaisuuden. En muuta.

Tunsin oloni virkeäksi ja vointini oli hyvä. Muistamattomuuteni aiheutti huolen sijaan uteliaisuuden sekä itsessäni että muissa.

Usein uudet tuttavuudet ja toimittajat haluavat tietää, mitä olen menneisyydessäni tehnyt, millä tavalla elänyt. Joka kerta minusta tuntuu kuin kertoisin jostakusta vieraasta ihmisestä. Ihan kuin en aivan ulottaisi polkuun, joka kulkee selkäni takana. Muistan nuoruuden ystävieni kasvoja, asioita joista pidin, paikkoja joissa elin. Muistan työpaikat ja ihanat kodit, joita asutin. Periaatteessa kaiken, mutta ilman henkilökohtaista yhteyttä niihin.

Joku sanoi, että silmieni värikin on muuttunut. On ehkä myönnettävä, että olen eri. Ehkä meillä on mahdollisuus olla uusi ihminen joka päivä. Tämä hetki on samaan aikaan sekä tyhjä että täysi. Oletko sinäkin kokenut jotain samankaltaista?

Äänet tuntemattomasta

Kuppari-Hanna

Umpipuu – Kupparin Parantola

Vanhemman miehen rehevä, murteinen ääni kertoo minulle puhelimessa erikoista tarinaa. Hän etsii apua ystävälleen, joka kuulee vieraiden äänten juttelevan hänelle häiritsevästi, etenkin öisin. Mies vakuuttaa minulle, että virallinen terveydenhuolto on hänet terveeksi todennut. Lääkkeistä hänelle oli tullut vain huono olo.

En tiedä, millä tavalla tällaiset ilmiöt kuuluisi selittää. Luonani käy monenlaisia ihmisiä. Samoin kuin muutkin, joudun toisinaan kamppailemaan ennakkoluulojeni kanssa, niin kotoisaksi kuin tunnenkin oloni selittämättömillä vesillä. Mietin, onkohan tapaus sittenkään minun hoidettavissa? Onkohan hän niin huonokuntoinen ja hauras mieleltään, että hän kuuluisi toisenlaisten ammattilaisten hoitoon?

Lupaan auttaa miestä sillä ehdolla, että hänen itsensä tekee mieli tulla nimenomaan minun luokseni. Lupaan pitää hänestä hyvän huolen ja kuunnella koko tarinan – ja sitten katsoa mitä on tapahtuakseen.

Kaikki alkoi siitä, kun hän oli suuren elämänmuutoksen pyörteissä päätynyt erään hengellisen liikkeen parantamiskokoukseen. Liikkeen johtaja oli laittanut käden hänen päällensä ja hän oli menettänyt tajuntansa. Tapahtuneesta oli kulunut yli 10 vuotta. Mies oli normaalisti työelämässä ja koki muutoin voivansa hyvin, paitsi että kärsi kuulemistaan äänistä, sillä ne koskivat aina jotain ikäviä asioita. Vaati myös paljon tahdonvoimaa olla välittämättä äänistä.

Mies kertoi, että Parantolaan sisääntullessa äänet olivat hiljenneet. Lävitseni menivät kylmät väreet. Vakuutin hänelle, että hän saa apua. Siitä, mitä sen jälkeen tapahtui, en osaa kertoa. Osa minusta näki, mistä oli kyse. Osa minusta kurkotti maailmaan, jonne ymmärryksemme ei yllä. Iso mies lähti Parantolasta kyynelehtien ja tietäen, että hänen ei enää tarvinnut kärsiä vieraiden äänien keskustelusta. Olin tavattoman iloinen hänen vapauden tunteestaan.

Uskon, että kaikki arvailut siitä, mitä mies kävi läpi 10 vuotta sitten ja nyt, ovat vaillinaisia. Kova tuulenpuuska peltoaukealta päin painautuu hirsiseiniä vasten humisten. Tuvassa vallitsee sanoinkuvaamaton rauha ja turvallisuuden tunne.

Punainen lanka

Kuppari-Hanna

Kuppari-Hanna

Sydän hakkaa. Hengitys on kiivas ja aistit terävöityvät. Käsivarret ovat hartioita myöten kuin tulessa. Mikä nautinnollinen hetki. On aika muuttaa jotain. Viimeinkin aukeaa mahdollisuus toimia ja tehdä asioita ajattelemisen sijaan. Vai oliko se sittenkin niin, että viisaat ihmiset ovat tyyniä ja rauhallisia, tekevät aina hitaasti ja mietiskellen?

Ehkä sinäkin olet yksi niistä, joille slowlife on vastenmielinen muoti-ilmiö ja hyvä tekosyy olla tekemättä asioita valmiiksi, kun niiden aika on. Et kai sinäkin ole joskus hairahtunut meditoimaan levottomuutta pois sen sijaan, että laittaisit pari asiaa elämässäsi kerta kaikkiaan kuntoon?

Ei ole helppoa olla hyvä ihminen. Joskus hyville ihmisille käy niin, että mitä enemmän elämä huutaa vanhan polttamista ja siltojen rikkomista maailmoihin, jotka eivät enää tee hyvää, sitä enemmän ihminen yrittää piilotella pimeitä voimiansa, joilla on hyvä tarkoitus. Jos tällainen muutokseen tarkoitettu voima jää käyttämättä, ohjautuu agressio pois siitä hyvästä, mihin se on tarkoitettu. Ehkä lähdet vahingossa muuttamaan itsesi sijaan läheisiäsi. Tai lastaat painetta jonkin itsesi ulkopuolisen tahon harteille.

Slowlife on toisinaan tarpeellinen ilmiö heille, ketkä sokeasti suorittavat materiaalisen maailman loputtomia askareita. Rauhoittuminen on hieno asia, kun on sen aika. Mutta yritätkö vain olla hiljaa läsnä silloin, kun on aika toimia? Hidastatko, kun on tilaisuus kiihdyttää ja saada asioita muutokseen? Punainen lanka, joka juoksee elämäsi läpi, ei ole tasapaksu. Hyvän elämän ei ole tarkoitus olla samanlaista koko ajan. Elämä sinussa kuulee ympärillä soivan rytmin. Se tietää, milloin on aika millekin.

Metsän pesä

Kenen pesä pieniTapaan sattumalta ihmisen, jolla on vaikea krooninen sairaus. Muistan hänen käyneen luonani kerran tai kaksi. Hän toteaa, ettei käynnistä ollut yhtään apua. Pahoittelen hänelle vilpittömästi tilannetta, ainahan ei voi onnistua. ”Huomasitko, oliko edes seuraava yö yhtään helpompi, pääsimmekö lainkaan kärryille asiasta?” ”Juu, kyllä monta päivää oli aivan hyvä, mutta sitten vaiva oli taas kuin ennenkin, ei mitään apua. Ei taida kannattaa varata uutta aikaa.”

Tuomio on ankara. Myötäilen ystävällisesti hänen johtopäätöstään – niin vakaasti se näyttää jo tehdyn.

Lähden lapsi selkärepussa metsään. Kävelen kallioille katselemaan merta ja käppyräisiä mäntyjä. Pienet kädet silittävät selkääni. Pian pää painautuu selkääni vasten. Matkalaiseni nukahtaa. Mietin itseäni ja ammatinvalintaani. Voisin ihan hyvin lypsää lehmiä töikseni. Olisin aivan yhtä tyytyväinen. Ymmärrän, etten valinnut tätä ammattia saadakseni olla karismaattisen kaikkivoipa.

Kävelen suopursujen läpi, nappaan yhden oksan mukaani. Hengitän suopursua kädessäni. Kurkkaan paikan, jossa hirvet usein makaavat – ei tuoreita painaumia. Yhtäkkiä huomaan, että vihreä ympärilläni välähtää tavanomaista heleämpänä. Olen kuusikossa, jossa on aluskasvillisuutena vain sammalta. Ympärilläni on laajalla säteellä paljon linnunsulkia. Joku pesii, haudontalaikusta irtoaa alushöyheniä. Rohkenen kerätä kourallisen itselleni. Juuri tämänkaltaiset höyhenet ovat pikkulinnuille mieluisinta pesävärkkiä.

Metsä on minun pesäni, jota höyhenet pehmustavat. Siellä kasvan rauhassa, opettelen lentämään. Enkä takerru mihinkään.

Seisahdus

Aamu 02

Juuri kun tunnen kehon läpi kulkevan sävähdyksen, hänen silmänsä aukeavat levälleen. Hän kysyy innosta hihkuen: ”Mikä se oli?”.

Juuri kun huomaan kasvojen rentoutuvan ja hengityksen syvenevän, hän pinnistelee pinnalle rupattelemaan: ”Onko sinulla lapsia?”

Juuri kun kuolleelta tuntuvassa raajassa tuntuu viimein pientä sykettä, lausutaan ääneen toivoton huokaus: ”Ei tälle vaivalle taida kukaan mahtaa mitään.”

Ihme säikähtää uteliasta ajatusta, joka yrittää napata kiinni. Se piileskelee, tulee mieluummin varkain ajatuksiltamme, omassa rauhassa.

Syvempi tietoisuuden tila odottaa kärsivällisesti vuoroaan taukoamattomalta höpötykseltä.

Paranemisemme suorastaan kärkkyy solujemme sopukoissa odottaen lupaa sinulta tulla.

Ihmeen äärellä varo suuria tunteita. Pidättele kiihtymystäsi. Ole kuin se kaikki olisi itsestäänselvää. Älä yritä juosta kiinni mitään, mikä tulee näkyväksi vain silloin kun olet pysähdyksissä. Anna kaiken tulla luoksesi kuin usva suolle. Ole ihan hiljaa ja liikkumatta – kuin mitään erikoista ei olisi meneillään. Se, mitä etsit saa sinut kiinni, kun seisahdut.

Sisäinen tärinä

Siipi taivasta vasten pieniJoinko liikaa kahvia? Ehkä se on nämä kaikki tekniset laitteet ympärilläni. Vai aiheuttiko äskeinen ihminen sanomisillaan sisälleni epävakaisen sään? Ei, se on varmaan tämä rakennus, ehkä täällä on jotain terveydelle haitallista. Päässä on sumea olo, ajatukset katkeilevat ja hieman pyörryttää. Olemme tuntosarvet korostetun höröllään joka suuntaan. Haalimamme informaatio ympäristöstä ja toisista ihmisistä meinaa tuperruttaa meidät.

Mikään ei uhkaa meitä siten, kuin oma jalostunut taitomme sabotoida itseämme jatkuvalla epäluulolla ympäristöämme ja toisia ihmisiä kohtaan. Rakennamme itsellemme uhkakuvia luokittelemalla asiat ja ihmiset tietäväisinä vahingollisiin ja tervehdyttäviin. Luulemme, että toisilla ihmisillä on meihin suurempi voima kuin itsellämme. Olemme ehkä menettäneet luottamuksen myös kehoomme. Emme luota sen kestävyyteen vaan pelkäämme romahtamista ja kehon reaktioita.

Tänään voit lakata vilkuilemasta taakse ja sivuillesi. Älä eksytä itseäsi tärkeisiin selityksiin tai ylenmääräiseen kehon reaktioiden tarkkailuun. Älä takerru kenenkään moitteisiin saati kehuihin. Jokin sisälläsi oleva voima kantaa paljon vakaammin. Palaa kotiin itseesi ja luota kehosi biologiaan. Se löytää kyllä keinot luovia tässä ajassa. Sisäinen tärinä vakautetaan hakeutumalla keskelle – ei ääripäihin.

Ystävyys villieläimen kanssa

Peurantaljoissa 08 pieniPienet pojat tulevat koulun jälkeen Parantolalle hengähtämään. Siivoan ja laitan kuppaustarvikkeita paikalleen. Tuvasta kuuluu vain hykertelyä ja hihittelyä. Kun olen valmis ja puhdistanut työpöydän vielä pirtulla, löydän tuvasta kaksi pellavapäätä kääriytyneenä peurantaljaan. He ovat siellä kuin ketunpoikaset pesässä. Poissa ovat koulureput, laskutoimitukset, kotitehtävät ja kiristävät vaatteet. Mikä käsinkosketeltava vapaus.

Muistammeko me aikuiset kunnioittaa sitä osaa meissä, joka on nisäkäseläimen omaa? Sitä, jolla on vaistoja, erilaisia tarpeita ja rajoituksia. Jos elämä on keskittynyt ajatteluun, erilaisten johtopäätösten vetämiseen, emme kuule sitä osaa, joka haluaisi ehkä antaa tärkeää opastusta. Voimme aina jyrätä sen ylivertaisella järjen äänellä. Silloin se jokin meissä alkaa pelätä. Se voi haluta vaikka karjua. Säikähdämme ja ilman muuta päättelemme sisällämme olevan jotain vaarallista.

Meissä on toisinaan selittämätöntä levottomuutta, jolle ei löydy järkevää syytä. Se rauhoittuu kuuntelemalla ikiaikaista itseämme – sitä joka ei ole eksynyt ajatuksiin. Voimme olla sille ystävällinen. Kunnioittaa sen tarjoamia tuntemuksia ja sen toivomia rajoja. Tarvitsetko pesän rauhaa vai lauman seuraa? Haluatko aistia ympärilläsi sivistyksen ja edistyksellisen tekniikan vai ravitsisiko pihkan tuoksu ja tuulen humina juuri nyt paremmin. Eläin meissä auttaa huolehtimaan kehostamme ja rajoistamme. Ystävyys villieläimen kanssa tuo turvaa ja sisäistä rauhaa – emme jää tuntemattomaksi itsellemme.