Kipu kasvukumppanina

Blogi kuvaLuonani käy ihmisiä, jotka eivät kykene olemaan hieronnan tai muun kehollisen manipuloinnin kohteena. Heidän kehonsa reagoi välittömästi pahoinvoinnilla. Kipu on kumppanina sellainen, jota joudumme kunnioittamaan. Se asettaa rajoja, sanelee asentoja ja ohjaa meidät johdonmukaisena kasvattajana kohti kivuttomampaa olotilaa.

Joskus pitkään jatkuneet kivut saavat hermostomme virittymään äärimmilleen. Pienikin kosketus väärään kohtaan voi saada kipuherkän tuntemaan olonsa huonoksi – oksettaa, pyörryttää, ajatukset muuttuvat sekaviksi.

Kipu on kasvattajana kuin ankara vanhempi. Joudumme nöyrtymään ja etsimään kumppanuutta sen kanssa. Kun tällainen ihminen on hoitopöydällä, joudun ensin ansaitsemaan kehon luottamuksen. Vasta kun käteni ovat löytäneet tavan koskettaa siten, ettei kehon tarvitse huokua välitöntä palautetta, voimme aloittaa.

Pikkuhiljaa kipuherkkä löytää luottamuksen kehoonsa ja siihen, että yhteistyö on mahdollista. Kehosta löytyy aina kohta, joka toimii porttina hoidon vastaanottamiselle ilman pahoinvointia. Niin kauan kuin kipu on meille tuntematon möykky, jonka toiminnassa emme näe johdonmukaisuutta, koemme alistumista, jonka takana väijyy vihansekainen kapinahenki. Tämä on väkivaltaa itseämme kohtaan. Kumppanuus vaatii kuuntelua, myötäilyä ja avaramielistä tutkimista. Nouse kumppaniksi kipusi rinnalle. Löydät kyllä askeleille yhteisen tahdin. Silloin voit suhtautua kipuun lempeästi kuin tanssikumppaniin.

Sisäinen tuomarisi

kupparin tupa 04 pienempiLöydä se osa itseä, joka piileskelee ja vielä kaipaa sinun hyväksyvää katsettasi. Rakasta se osa sellaiseksi, joka ottaa vastaan hyvän, vaikka ajatuksesi huutelisivat ettet sitä ansaitse. Hyvyyttä ei ansaita. Sille avataan ovi ja se päästetään elämään.

Ajatuksesi puntaroivat jatkuvasti oikeaa ja väärää. Ne jakelevat tuomiot ja ansiot omalla logiikallaan. Tämä logiikka on joskus kuin suljettu huone, jossa et koskaan tule olemaan itsellesi tarpeeksi hyvä.

Päästäksesi tästä huoneesta, voit käyttää opaskarttana elämäsi ihmisiä, jotka näkevät hyvän sinussa. Jos pysyttelet jatkuvan arvostelun ilmapiirissä, et saa voimaa kasvuun ja etenemiseen sellaisena kuin olet. On eri asia kasvaa kuin olla väkisin jotain sellaista, mitä meidän pitäisi sisäisen tuomarimme mielestä olla. Tällainen oleminen on jatkuvaa taistelua omia puutteita vastaan.

Eräs asiakas oli vakuuttunut siitä, että hän ei ansaitse mitään hyvää. Hän oli elämässään toiminut läheisiä kohtaan niin anteeksiantamattomasti, että oli päättänyt rangaista itseään. En sallinut hänen kertoa tarkemmin, mistä oli kyse. Tarina hänen sielunsa rumuudesta oli jo liiankin juurtunut häneen. Hän tunsi syvää surua tekojansa kohtaan.

Hänestä kasvoi ihminen, joka ymmärtää väärintekijöitä. Paremmin kuin ”hyvät” ihmiset, jotka ovat osanneet toimia moitteettomammin läheistensä kanssa. Myötätunto, jota hän alkoi tuntea hankalia ja vihaisia ihmisiä kohtaan, oli jotain erityislaatuista. Se myötätunto oli totta ja syvältä tulevaa. Elämä käärii lahjansa joskus ihmeellisiin käärepapereihin.

Seuraa pieniä merkkejä

A drum

A drum

Olen eksyksissä. En tiedä, mitä seuraavaksi kuuluisi tehdä tai mikä ovi avata. Vetäydyn hieman syrjemmälle omaan syvään hiljaisuuteeni. On syytä terävöittää tarkkaavaisuus äärimmilleen. Kun katselee rauhassa, pienikin merkki auttaa pääsemään eteenpäin. Se auttaa ottamaan ensimmäisen askeleen. Ilman sitä matka ei ala koskaan. Päättämättömyys ei vie mihinkään, vaan vie voimat jo ennen kuin olemme päässeet minnekään.

Tämä pätee elämässä, mutta myös työssäni. Paras tapa aloittaa työskentely ihmisen kanssa on täydellinen tietämättömyys. Lähden seuraamaan ensimmäistä polkua, joka hädin tuskin edes näyttää merkitykselliseltä. Joskus tärkeän polun alkupää näyttää metsittyneeltä, juuri ja juuri kulkukelpoiselta. Ilman tarkkaavaisuutta sitä ei edes huomaa. En muista, että polku olisi pettänyt kertaakaan. Jos ihminen haluaa, pääsemme aina kohti jotain mikä on tärkeää sillä hetkellä.

Keho näyttää minulle näitä polkuja. Se heittää toistuvat elohiiret kohtaan, johon kannattaa keskittyä. Se liikahtaa tahattomasti, kun hipaisen huomaamatta jotain tiettyä kohtaa. Ihmisen kasvot valahtavat yhtäkkiä täysin rennoiksi. Myös hengitys paljastaa tipahtamisen syvempään tietoisuuden tilaan. Väärään voin mennä vain, jos erehdyn vetämään nokkelia johtopäätöksiä.

Luonnonvoimat meissä

Hoidan usein ongelmallisia arpikudoksia ja hermoston vaurioita joko onnettomuuden tai leikkauksen jäljiltä. Hermostossamme liikkuvien virtausten seuraaminen on kiehtovaa sekä minulle että hoidettavalle. Hoitoreaktioissa on magiikan tuntua – olen silti varma, että kaikki menee luonnonlakien mukaan.

Hoidin kerran arpea, joka oli poikittain vartalossa, rinnan alueella. Arpi oli vuosien kulumisesta huolimatta arka ja sen ympärillä oli turvotusta. Usein käy niin, että kivut liikkuvat arven alueelta kuin elohiiret. Niin oli tässäkin tapauksessa. Kävin läpi painelemalla arpikudoksen. Jokaisella painalluksella kuuntelimme yhdessä kipureittiä. Siirryin seuraavaan kohtaan vasta kun kiputuntemukset olivat kokonaan haipuneet. Muutamassa kohdassa arpea oli eritysen terävä kipu, joka säväytti koko kehon hetkelliseen jännitystilaan. Päätin laittaa niihin neulat, vaikka tiesin sen aiheuttavan hetkellistä tuskaa.

Se kannatti. Tuntemukset arpikudoksessa muuttuivat radikaalisti hoidon päätteeksi. Arvelimme yhdessä, ettei toista hoitokertaa taida tarvita.

Kaikki tämä kuulostanee vaivattomalta. Sitä se ei kuitenkaan ole. Vaatii kurinalaista keskittymistä tehdä jotain, mitä ei tietoisesti osaa. Aina on epävarmaa, saanko johdateltua asiakkaan siihen paikkaan sisimmässään, missä paraneminen tuntuu mahdolliselta, vaikka sille ei kaiken järjen mukaan olisi edellytyksiä.

Se, mitä käteni tekevät ovat kuin lumehoitoa verrattuna niihin voimiin, mitkä lopulta lähtevät liikkeelle kehosta – ihmisen omasta päätöksestä parantua. Ansaita kaikki se mahdollinen hyvä.

Ihmeet pysyvät ihmeinä

Kupparin parantola - joutsenen sulan läpi

Kupparin parantola – joutsenen sulan läpi

Kansanparantajan työpäivä on tyypillisesti visaisten terveyspulmien ratkomista. Keinojen etsimistä. Onkimista ilman todellista varmuutta saaliista. Ryhdyn toimeen, vaikka monet erikoisilta tuntuvat vaivat ja niiden syyt eivät minulle aukeaisikaan.

Luokseni tuli nainen, joka käveli huonosti kipeän kantapään vuoksi. Kaikki vaivat, jotka lääketiede voi tunnistaa ja hoitaa, oli suljettu pois. Lähdin seuraamaan kipureittiä kantapäästä. Reitti jatkui selän puoliväliin saakka. Totesin vain, että minullakaan ei ole sen koommin lääkäriä parempaa ymmärrystä vaivalle. Laitoin akupunktioneulat vaistonvaraisesti ja lähdimme yhdessä kuuntelemaan, miten keho reagoi. Rupattelimme niitä näitä.

Kipu lähti kiertämään eri puolille kehoa. Jostain syystä pelkät akupunktioneulat eivät riitä. Otan aina kosketuksen ihmiseen. Painelen eri paikoista. Kuuntelen. Lopulta kipu tykytti kantapäässä, josta painoin hellästi. Tunsin kovan sykkeen omassa sormenpäässänikin. Pian kipu oli poissa. Keho hoiti vaivansa itse siinä rupatellessamme. Hän pystyi taas astumaan jalallansa.

Tapahtui hoito millä tavalla hyvänsä, pysyttelemme siellä, missä ihmisen on mukava ja turvallinen olla. Paraneminen ei vaadi välttämättä poikkeuksellista tietoisuuden tilaa sen koommin hoitajalta kuin vastaanottajaltakaan. Voimme vain levätä siinä, mitä ympärillämme on. Ymmärryksemme sen sijaan ei aina saa sitä, mitä haluaa – selityksiä. Tilalle saamme kuitenkin luottamuksen siihen, että kehomme osaa parantaa itsensä, kun hieman raivaamme pois paranemisen esteitä.

Itsetärkeydestä luopuminen

Parantajan puolison yksi tärkeimmistä tehtävistä on nujertaa parantajan itsetärkeys. Se herättää aluksi vastustusta. Halun taistella omasta oikeassa olemisesta. Halun kuvitella omistavansa jotain sellaista tietoa, mitä muilla ei ole. Miten monelta harhapolulta hyvä puoliso voikaan pelastaa. Liian oikeassa oleva parantaja jyrää oman todellisuutensa läpi hoidettavan. Tuloksena voi olla epäluottamus.

Parantajan on osattava pelastaa itsensä pois siltä jalustalta, mille jotkut haluavat nostaa. Joskus ihmisellä herää tarve saada ulkopuolista autoritäärisyyttä. Kiperässä paikassa tällainen ulkopuolinen apu voi olla pelastus. Mutta se hieno voima, minkä läsnäolon ihminen kokee ja tuntee parantuessaan, ei kuulu parantajalle. Se voima olet sinä itse.

Ulkoistamme henkilökohtaiset ongelmat hyvin mielellään toisten vioiksi. Teemme joskus samoin myös hienoille asioille. Omista siis kainostelematta ja turhia tärkeilemättä oma voimasi.

Raja Sinun ja sairauden välillä

Tämä ihminen kantoi harvinaista sairautta, joka ottaa kehon valtaansa pikkuhiljaa. Hän oli jo paljosta joutunut luopumaan. Kuuntelin hänen kehonsa pakkoliikkeitä. Ihan hiljaa. Etsin ja kuuntelin rauhassa, olisiko minulla jokin keino hermoston rauhoittumiseen. Avain näytti kuitenkin olevan tiukasti hänen omissa käsissään.

Vaikka kehon ottaisi haltuun jokin sairaus, et silti menetä syvintä itseäsi. Se on jotain, mitä ei saa rikki. Sinä olet edelleen se, joka sinä olet. Vaikka kehosi muuttuisi tyystin erilaiseksi asuinpaikaksi.

Aina kun tämä ihminen keskittyi, suostui olemaan läsnä kehossansa, joka teki omiansa, kehon liikkeet rauhoittuivat. Voimmeko enää tämän voimallisempaa läsnäolon harjoitusta saada elämältä?

Jos sinun läheisesi sairastuu ja hänen kehonsa muuttuu, etsikää silmistä aina ihmisen syvintä olemusta. Auttakaa sairastunutta muistamaan, ettei hän ole sairaus. Hän on edelleen se syvempi itse, joka meissä kokee, oppii ja voimistuu. Älä anna läheisesi eksyä sairauteensa. Näe hänet.

Totuuteen tipahtaminen

Joskus meille käy niin, että olemme viimeiseen asti uskollisia muille,mutta unohdamme olla uskollisia itsellemme. Laiminlyömme sisäistä ääntä ja kehon tuntemuksia. Lopulta muutumme kuuroiksi sille, mikä on totta. Kehon kivuille. Omalle vihalle ja turhautumiselle.

Ei ole miellyttävää kuulla omaa sisäistä ääntänsä ensimmäistä kertaa pitkän ajan jälkeen. Hoitopöydällä makaavan voi olla tuskallista päästää patoutunut hyöky omista tuntemuksista pintaan. Näen sen kamppailun, jota monet käyvät. Sisäinen vastustus voi olla ankara. Syvemmän itsemme ääni huutaa kuitenkin entistä kovempaa. Se haluaa olla sinulle totta.

Voimme koittaa piiloutua siltä. Pakenemme sanaristikoihin, katsomme televisiosarjoja. Kiinnitämme huomiomme ulkoisiin, merkityksettömiin seikkoihin, joilla tyydytämme mielemme uteliaisuutta ja pidämme itsemme kiireisinä. Saatamme nähdä unia, joissa meitä jahtaa jokin paha.

Aina kannattaa kääntää katseensa sitä päin, mikä on totta – tiedät kyllä kun on sen aika. Se hetki, kun huomaamme totuuden, on samaan aikaan tyhjä ja täysi. Tipahdamme johonkin, jotta voimme täyttyä jostain, joka kumpuaa syvemmältä meistä.

Tipahtaessasi epämiellyttävään totuuteen, jota olet pitkään vältellyt pelätessäsi, ettet kestä sitä, minä koppaan syliin. Mutta vain varmuuden vuoksi. Totuus ravistelee, mutta myös ravitsee. Ennen pitkää huomaat, miten kevyt on astella totuus kumppanina.

Silmät kiinni näkeminen

Usein pyydän hoitopöydällä lepäävää laittamaan silmät kiinni ja katsomaan, mitä näkökenttään piirtyy. Hetken aikaa näkökentässä vilkkuu jälkikuvia ja vastavärejä siitä, mitä silmät hetki sitten katselivat. Sen jälkeen meille avautuu ikkuna omaan sisäiseen maailmaamme.

Käännämme katseemme sisimpäämme sen sijaan, että tarkastelemme ulkoisia tapahtumia. Kuulemme paremmin sitä syvintä osaa, mikä meissä lepää ja joka tietää paljon enemmän kuin mitä uskommekaan. Jotkut katselevat silmät kiinni ilman, että kehoitan erikseen. Silloin näkökenttään on välittömästi ilmestynyt jotain, mikä kiehtoo ja vetää puoleensa huomiotamme.

En tarkalleen tiedä, mitä kaikki silmät kiinni näkemämme tarkoittaa. Tunnelmalle voi olla vaikea löytää sanoja. Eteemme voi tulvahtaa syvänsävyisiä värejä, kuvioita tai hahmoja. Sisäisen avaruutemme tarkkaileminen tuntuu kuitenkin hyvin merkitykselliseltä ilman merkitysten avaamistakin. Ehkä se on sisäistä keskusteluamme syvemmän itsemme kanssa. Ehkä se on yhteyttä johonkin meitä ravitsevaan alkukotiin.

Hoidon päätteeksi näkökenttä aina rauhoittuu kaikesta liikkeestä ja eteemme laskeutuu vaaleankuultava tasainen rauha.

Mitä sinä näet silmät suljettuasi?

Kaunis sielu

Eräälle äidille oli annettu suuri tehtävä huolehtia kehitysvammaisesta lapsesta. Vain hän, joka tällaisen tehtävän saa, täysin tietää sen vaativuuden. Mitä kaikkea onkaan pystyttävä hyväksymään osaksensa? Ja minkä vastustuksen joutuu kohtaamaan sisimmässään. On hyvin ymmärrettävää, että jokainen äiti haluaisi taistella lapsellensa paremman terveyden, ehjemmän kehon. Kivuttoman elämän.

Usein lapset itse auttavat äitiä tässä tehtävässä. Tunsin jonkin erityislaatuisen voiman läsnäolon hoitotuvassa. Jotain hyvin heleää ja kirkasta. Mieleeni tulvahti kuva siitä, kuinka lapsen sielu on kivuliaan kehonsa vierellä. Sielu yrittää viestittäääidille, että hänellä on hyvä olla. Hänen elämällänsä on oma tärkeä tehtävä. Kehollinen kärsimys ei ole sitä, miltä se näyttää. Lapsi on pian siirtymässä pois tästä maailmasta. Kirkkaana ja heleänä. Hänen elämänsä arvoitus ehkä jää meille tässä maailmassa asteleville tavoittamattomiin.

Olin liikuttunut tämän sielun kohtaamisesta. Päätöksestä tulla tupaan läsnäolevaksi. Halusta lohduttaa äitiä. Itkimme yhdessä. Kunnioituksesta, kiitollisuudesta ja kaiken kauneudesta. Kaikki silmillä todistamamme asiat eivät toden totta ole aina sitä, miltä näyttää.