Haukan surma

Ajoin autoa kohti saaren toista päätä. Yhtäkkiä auton ikkunaan läjähtää jotain suurta ja ruskeaa. Pysäytän auton tien varteen. Kestää kauan tajuta, mikä se oli. Näen ojan pientareella suuren haukan, joka tuijottaa lamaantuneena, vasen siipi retkahtaneena. Lapset tulevat myös katsomaan. Lähestyn petolintua, mutta se väistää. Katselee vain. Palaamme autoon lasten kanssa hiljaisina, tietäen, ettei haukka elä kauaa. Autossa istuu koko kotimatkan ajan mietteliästä väkeä.

Tiesin yhden ainoan ihmisen, jota haukat seuraavat missä päin maailmaa tahansa hän sitten olikin. Sähköpostissa odotti viesti Etelä-Afrikasta. Haukka avasi yhteyden välillemme.

Haukka suostui viestin välittäjäksi. Syvin osa meistä kykenee keskustelemaan eläinkunnan kanssa. Syvin osa meistä osaa pyytää apua silloinkin, kun itse emme täysin ymmärrä, mitä meille on tapahtumassa. Tähän osaan itseä meidän on hyvä ankkuroitua. Sieltä käsin näkee totuuden, joka tulee ajatustemme tuolta puolen.

Maailma ei aukene ajattelemalla tai arvottamalla asioita kauniiseen järjestykseen. Se aukenee suostumalla, antautumalla sille syvyydelle, mikä meissä on.

Uhri vai soturi

Hoitopöydällä oli nuori nainen. Hänen olemuksestaan näkyi henkisiä arpia, joita eletty elämä oli antanut. Jokin hänessä säteili kaikesta huolimatta erityislaatuista valoisuutta. Sellaista, joka tekee ihmiset kauniiksi.

Emme jutelleet hänen kohtalonsa yksityiskohdista, sillä se ei ollut tarpeen. Hän tiesi jo, että oli muuntanut uhrin polulta näyttävän menneisyytensä soturin poluksi. Selän takana oleva polku oli edelleen sama. Mikään menneisyyden tapahtumissa ei ollut muuttunut. Vain tarinan sävy, jolla hän itselleen jutteli kulkemastaan matkasta, oli muuttunut. Hän oli hyväksynyt kaikki tapahtumat osaksi elämäänsä.

Vastoinkäymisten osuessa kohdalle meidän usein tekee mieli rakentaa tarinaa siitä, kuinka ulkoiset olosuhteet ja tapahtumat jyräävät meidät. Sen sijaan, että kerromme tarinan siitä, kuinka jokainen vastoinkäyminen on kuin hyökyaalto, jonka harjalle kipuamme tekemään matkaa aitiopaikalta. Varjonyrkkeily aallon sisuksissa on voimien tuhlausta, kun harjalta meille tarjoutuu näkymä tulevasta, jota kohti matkaamme.

Anna sisäisen taistelun raueta. Osoita rakkautta ja hyväksyntää polkusi kaikkia mutkia kohtaan. Ellet itse huomaa sinussa tapahtuvaa muutosta, muut kyllä huomaavat. Katso, mitä elämä antaa vastalahjaksi solmimastasi rauhasta, jonka vakautta kaltaisesi oman elämänsä soturi valvoo.

Surun suurentama sydän

Tällä naisella oli suuri suru. Äidit synnyttävät ja päästävät irti. Synnyttävät ja päästävät irti. Dramaattisin tapa päästää irti omasta lapsestaan on ennenaikainen kuolema. Kaikki sen herättämät tunteet jäävät puristamaan sydänalaa. Meidät vanhemmat on tehty selviämään tästäkin luopumisesta, uskokaa tai älkää. Selviämme lopulta osoittamalla mitä syvintä rakkautta itseämme kohtaan. Mikään ei paranna niin täydesti kuin kyky rakastaa itseänsä. Voimme myös edelleen rakastaa synnyttämäämme lasta, sillä rakkaus löytää tiensä aina perille.

Käteni käyvät jatkuvaa keskustelua kehon kanssa hoidon aikana. Autan kehoa ohjaamaan pois tätä epämiellyttävää sisäistä painetta, joka voi aiheuttaa ihan fyysistä tuskaa. Toisinaan paine on niin suuri, että osa siitä purkautuu minun kehoni kautta. Saatan olla paita märkänä hiestä. Näin kävi tällä kerralla. Se on tehtävä, jonka sallin kehoni ottaa vastaan. Tiedän, että se tapahtuu vain, kun se todella on tarpeen.

Sydän on koti lämmölle ja myötätunnolle, jota osoitamme itseämme ja muita kohtaan. Joskus järkyttävä tapahtuma hetkellisesti sulkee sydämemme voidakseen jälleen voimallisesti avautua. Joku tuntematon ihminen tai pulassa oleva metsäneläin saattaa auttaa meitä muistamaan, mitä on myötätunto. Sen virratessa saatamme pystyä päästämään sen saman myötätunnon ravitsemaan myös meitä itseämme. Se on ovi parantaviin voimiin sisällämme.

Valmiiksi paita yltäpäältä märkänä ja tuntien syvää kunnioitusta kaikkia lapsensa menettäneitä vanhempia kohtaan, jäin järjestelemään kuppaussaunaa seuraaville tulijoille.

Rummun ja tulen yhteinen lahja

Jokaisen meidän keho toimii samojen lainalaisuuksien mukaan. Kun asetumme hoitopöydälle ja päätämme antautua rentoutettavaksi, keho ryhtyy tekemään omaa työtänsä paranemisemme eteen. Ilman eri pyyntöä. Kehomme on mitä luotettavin ystävämme, joka tietää mikä on meidän parhaaksi.

Aina kehon antamat hoitoreaktiot eivät ole miellyttäviä. Tällä kerralla hoidettavan alavatsassa oli niin suuri kuorma, että sen purkautuessa jalkaan se meni kokonaan tunnottomaksi. Sitä voisi kuvailla kuin ruuhkautuneeksi liikenteeksi. Silloin jokin osa minussa tietää aina, mitä tehdä – vaikka toinen puoli minusta huokaa täydellistä neuvottomuutta. Ehkä se on hoidettavan kehon ja käsieni välistä salaista vuoropuhelua. Ehkä pienet näkymättömät ystävät kuiskaavat neuvojansa. Jalkaan palautui kuitenkin tunto muutamalla nopealla ja voimakkaalla kädenliikkeellä.

Päätin vaiherikkaan hoidon päätteeksi rummuttaa hieman, jotta kaikkien läsnäolevien olo tasaantuisi. Heti ensimmäisen lyönnin kumahtaessa kaminassa leimahti voimallisesti lieskat. Syttymättömät puut pienen pienen hiilloksen päällä olivat pitkään odottaneet oikeaa hetkeä. Tulen humistessa ihmetys muuttui pian silkaksi iloksi. Tulen huminan ja rummun kuminan syleilyssä päätimme sen päivän illan. Kiitollisina kaikesta, kaikelle.

Sisäinen vapaus

Usein tunnemme, että kätemme ovat sidotut. Arjen velvollisuuksia, vastuuta lähellä olevien käytännön tarpeista, ehkä sairastuneesta kumppanista. Olemme kuin puristuksissa omaa vuoroaan odottavien työtehtävien välissä. Vastuisiin sekoittuvat erilaiset taloudelliset sitoumukset ja riippuvuus yhteisestä omaisuudesta. Kun olemme äärirajoilla, kaikki vastuu ja riippuvuus voi alkaa tuntua uhkaavalta.

Riippuvuus läheisistä ja vastuu eri tehtävistä ovat kuitenkin niitä asioita, jotka sitovat meidät turvalliseen verkkoon. Sitä sanotaan elämäksi. Vaikka kätemme olisivat sidotut monin eri tavoin, meillä on aina vapaus valita, millä tavalla suhtaudumme tehtäviimme ja miten syvästi kunnioitamme sitä, millaisena elämä näyttäytyy.

Siivous väsyttää vähemmän, kun sen tekee hyväksyen ja pieni hymynkare suupielessä. Oikutteleva puoliso tuntuu rakkaalle, kun ei käy jatkuvaa sisäistä taistelua siitä, pitäisikö lähteä vai jäädä. Sairastuneen kumppanin kanssa ei olekaan ahdistavaa, kun ei enää toivo, että asiat olisivat toisin.

Sinä olet vapaa kunnioittamaan, tekemään paremmaksi sen, mitä on. Joka päivä olemme vapaita valitsemaan hymyn sen sijaan, ettäöykkäröisimme elämää vastaan. Tee arjestasi ihmeellisempi. Kun sinun tekee mieli suuttua, puolustautua, taistella niitä asioita vastaan, jotka elämässäsi ovat kuin kivipylväät, kokeile naurahtaa – vaikka väkisin. Huomaat, että ovi sisäiseen vapauteen raottuu.

Voima näyttäytyy harkitusti

Tapasin kerran ihmisen, jonka keho oli kuin nujerrettu. Kumara, laiha, toispuoleinen ja monin tavoin vaivainen. Mutta silmissä loisti harvinaislaatuinen kirkkaus, kuin terävä poranterä. Kun katsot tällaista ihmistä silmiin, alatkin nähdä hänet ihan toisenlaisena. Hetken kuluttua et enää näe vaillinaista kehoa, et pyörätuolia. Unohdat sen mitä olet silmilläsi nähnyt, sillä sinut täyttää se mitä näet sydämelläsi.

Kukaties poikkeuksellisen suurella voimalla on välillä tarve piiloutua vaillinaisuuksien taakse. Se näyttäytyy vain harkitusti tärkeinä hetkinä.

Olen myös tavannut ihmisen, jolla keho on kuin äärimmilleen viritetty voimanpesä, mutta katseesta ei virtaa lehmänhenkäystäkään. Katsot tällaista ihmistä ensin ihaillen hänen täydellisyyttään, mutta kun katsot silmiin, joudut etsimään sitä kenelle puhut. Hämmennyn. Kaikki ei ole aina sitä, miltä näyttää.

Kukaties kehomme on joskus ainoa turvapaikka, jonne linnoittautua, jota hallita täydellisesti silloin kun olemme sisäisesti eksyksissä. Kun oma polku kotiin löytyy, voimme vapauttaa kehon vaatimuksista täydellisyyteen. Polun selkeys ja kirkkaus loistaa jälleen silmistämme. Polun löydettyämme, löydämme itsemme lisäksi myös syvemmän yhteyden muihin ihmisiin.

Jonkun toisen käsi

Hoitotupaa tutkaili valppain silmin kolme hieman jännittynyttä lasta – he olivat tulleet ensimmäistä kertaa hierottavaksi. Olimme sopineet, että vanhin heistä tulisi ensimmäisenä hoitopöydälle. Siten toiset saisivat rohkaisua ja voisivat lopulta päättää, uskaltautuvatko hoidettavaksi.

Uteliaat katseet seurasivat rentoutumista. Tuvassa ei juuri juteltu. Silmät täytti raukeus ja oman vuoron odottamisen jännitys tuntui hälvenneen tuvan tunnelmaan. Kun keskimmäinen lapsi, pieni tyttönen tipahti syvään rentoutumisen tilaan, valpastuivat toiset. He kuulivat hengityksen rytmin muutoksen ja aistivat eri tietoisuuden tilan. Pidin käsiäni ohimoilla. Odotin pitkään. Lapset sulkivat silmänsä, kuin vaistonvaraisesti osallistuen. Virtaukset sykkivät kiivaina ja tyttönen otti vastaan kaiken rauhallisesti.

Yhtäkkiä vasen käteni muuttui kuin toisen kädeksi. Se ikään kuin magnetisoitui, enkä saattanut sitä itse liikuttaa. Vasen kämmen lähti hitaasti irtaantumaan ohimolta. Käsi tuntui raskaalta ja jähmeältä. Käsi päätyi lopulta roikkumaan alaspäin. Tunsin, kuinka jotain raskasta valui maahan. Käteni ikään kuin tyhjeni. Hetken kuluttua se vapautui ja tuntui taas omalta. Herättelin tyttöstä hiljaa jutellen. Pyysin valpastumaan hitaasti, kuin yön jäljiltä.

Kolmatta lasta ei tarvinnut hoitopöydälle enää houkutella. Olin kiitollinen siitä, että lapset luottivat kehonsa käsiini. Nyt heidän on tästä edespäin helppo tulla aina kun on tarvis. Kuulin jälkikäteen, että tyttö oli kärsinyt paljon päänsäryistä.

Hän, joka kuuntelee tuntureita

Isokokoinen ja lempeän oloinen mies kaappaa kainaloon. Hän alkaa omintakeisen sanailunsa tuntureista ja siitä kuinka ne juttelevat hänelle. Liikutun syvästi, rauhoitun siihen hetkeen ja annan kokonaisen tunturin pidellä kainalossa. Lämmin aalto kulkee lävitseni. ”En se minä ollut, tunturi vain.”

Olin kohdannut ihmisen, joka kulki omintakeista polkuaan. Hänellä oli ilmiselvästi poikkeuksellisen paljon henkilökohtaista voimaa ja aistiherkkyyttä. Heidän kaltaisensa kohtaavat sekä kunnioitusta että oudoksuvia katseita, sekä ihailua että kateutta. Mitä vaatii se, että antaa itsensä kulkea ominta polkua – ei sitä, mitä muut arvostaisivat tai pitäisivät soveliaana?

Usein kartamme juuri niitä ihmisiä, jotka näkevät meidät sellaisina kuin me olemme. Siitäkin huolimatta, että he lähestyvät meitä mitä vilpittömin sydämin ja lempeästi. Joudumme hämmennyksiin, kun joku vetää meidät omista tarinoistamme kohti sitä, mikä oikeasti on olemassa.

Kun kohtaat kummallisen oman polkunsa kulkijan, avaa sydämesi. Se kuulee ja ymmärtää, vaikka järki menisi hämmennyksiin oudoista sanoista. Mitä lempeämmin kohtelemme oman polkunsa kulkijoita, sitä lähempänä me ihmiset voimme elää toisiamme – eikä kenenkään tarvitse vetäytyä ”yksinäisyyden tuolle puolen”.

Houkuttele pieniä ihmeitä arkeesi

Kaksi hyväksi todettua keinoa, jos haluat pienen ihmeen varovasti hipaisevan sinua:

Jos olet alakuloinen ja voimaton, mene metsään ja pyydä helpotusta – varmasti metsä vastaa. Kerran minua vaivasi selittämätön alakulo. Olin ymmälläni ja toivoin, että jokin tulisi ja irrottaisi mieleni seisahtuneesta tunnelmasta. Västäräkki pyrähti eteeni metrin päähän ja räpytteli sirkuttaen paikallaan kuin sillä olisi ollut asiaa. Se teki sen vielä toisenkin kerran varmistaakseen, että hoksaisin – etten kuittaisi lintua vain hassuksi sattumaksi. Siinä samassa tunsin painetta päälaellani ja ymmärsin, että hetkellinen järkytys eräästä tapahtumasta oli sulkenut minut. Kipu päälaella hellitti ja lämmin virtaus valui alas vartaloani pitkin. Ihan kuin himmeä lasikupu olisi poistunut ympäriltäni. Luonto ravitsee meitä, kun muistamme olla avoimia. Pelko ja huolet sulkevat tämän ravintokanavan. Nyt saatoin hengittää metsää, tulla ravituksi, eikä mikään asia tuntunut sittenkään liian ylivoimaiselta tai raskaalta kestää.

Päätä, että ihminen, jonka kanssa keskustelet, on oikeassa. Anna hänen tuntea, että hän on täydellinen ja että hän itse tietää vastaukset ongelmiinsa. Katso, kuinka hän alkaa pikkuhiljaa hehkua. Keskustelu alkaa ravita teitä molempia ihan eri tavoin. Tällä päätöksellä voit pelastaa syvällekin suohon ajautuneen keskustelun. Kanssakäyminen ottaa niin kovin herkästi syvälle uppoavan raiteen. Siihen riittää pieni epäluottamuksen häivähdys kasvoilla, hieman liian uhmakas todistelu omasta oikeassaolemisesta tai toisen neuvominen ylemmältä portaalta katsellen. Tämä päätös on tärkeä etenkin, kun kohtaat vaikeassa elämäntilanteessa olevan. Hän saa mahdollisuuden huomata sisäisen hehkunsa. Sääli ja viisaat neuvot riisuvat ihmisen omasta voimasta.

Afrikkalainen potilas

Puhelimessa kuuluu hieman vaivautunut, mutta huolestunut suomalaisen miehen ääni. Hänen afrikkalaista syntyperää oleva vaimonsa on sairas – tavalla, joka hämmentää lääkärit. Mitään vikaa ei löydy. Vaimo itse on sitä mieltä, että hänet on kirottu. Mies on skeptinen, mutta nöyrin mielin: jos tästä olisi apua. Nainen kertoo ranskan kielellä, kuinka kivut kiertävät ja kiristävät ympäri kehoa liikkuen. Hän on todella peloissaan.

Meistä tavallisista ihmisistä tuntuu hämmentävälle, että jonkun toisen pahoilla ajatuksilla olisi niin suurta valtaa meihin ja terveyteemme. Meille ajanjakso, jolloin naapuritalojen välillä liikkui mitteleviä voimia: pahoja silmiä kateita ja kirouksia, tuntuu kaukaiselta historialta. Sitä se ei välttämättä ole. Kuvailemme tuntemuksiamme vain eri tavoin tässä ajassa. Voimme olla kohtaamisen jäljiltä vallan nääntyneitä, ajatuksiamme kalvaa epäluottamus ja jopa pelko. Toisinaan taas koemme voimaantuneemme jonkun ihmisen seurassa. Säteilemme hyväksyvää, tyyntä voimaa elämän juonenkäänteiden edessä – päivä jatkuu sulavana onnistuneiden tapahtumien norona. Meillä on valta ravita kanssakulkijaa tai syödä häneltä. Suhtaudumme vain tähän kanssakäymisessä tapahtuvaan voimien mittelöön nykyaikana vähemmän dramaattisesti kuin entisaikoina.

Rajun ristiriidan keskellä harvoin tunnemme itsemme täysin syyttömäksi. Olemme omalta osaltamme aina vastuussa tilanteen kehittymisestä. Voi olla, että joka kerta riitatilanteessa syvällä sisimmässämme itse tuomitsemme itsemme. Syyllisyys tekee joka kerta pienen kolon kehoomme ja asettuu sinne kipuna, joka kalvaa kunnes kohtaamme oman keskeneräisyytemme. Voisi siis sanoa, että kiroamme itse itsemme. Paranemme, kun annamme itsellemme anteeksi.

Joku parantaja varoitti minua hoitamasta naisen kirousta. Saattaisin saada sen kuulemma itselleni, jos yksin toimisin. Pelko huutelee itsestään usein kovaäänisesti – kuiskaukseen on kuitenkin helpompi luottaa. Nainen parani – ei heti, mutta ajallaan. Toisten epäonnentoivotuksilla ei ole meidän psyykeeseemme vaikutusta, mikäli toimimme itse moitteettomasti – myös syvältä sisimmästä käsin tunnusteltuna.