Varvun taipuisa maailma

Olin ymmälläni, että miten olenkaan näin hulluun porukkaan eksynyt. Kokeilimme ryhmässä varvun taipumista. Kymmenen vuotta sitten. Ei kun risu käteen ja avoimin mielin koettamaan, löytyykö vesisuoni. Minun käsissäni varpu ei liikahtanutkaan. Kun varputaitajista joku otti kyynärvarresta kiinni, varpu taipui rutisemalla. Jokin muuri sisälläni kertakaikkiaan tipahti. Harjoittelun jälkeen sain varvun toimimaan omalla kohdallani ja siitä alkoikin kiehtova tutkimusretki kansanparannusperinteessämme tutun maasäteilyn ja muiden näkymättömien asioiden tutkimiseen. Varvun käytössä on samat periaatteet kuin perinteisessäkin selvänäössä: henkilökohtaiset toiveet ja pelot vaikuttavat siihen, mitä saat vastaukseksi. Tiedon saaminen ja oikean tiedon tunnistaminen vaatii emotionaalista kuria. Se oli minulle tärkeää harjoittelua.

Eräänä päivänä kuparilangasta tehty varpuni magnetisoitui. Se ei enää taipunut, vaan tarttui kiinni tiskipöytään. Luovuin siitä. Olin alkanut tuntea vapauteni uhatuksi kaiken sen tiedon ulottuvilla. Tiedonjano voi alkaa hallita näkijää. Se voi tuoda virheellisen vallan- tai turvallisuuden tunteen. En halunnut enää tietää niin paljoa. En tulevasta, en menneestä; en halunnut enää mitään muuta kuin sen tiedonjyväsen, minkä juuri sillä hetkellä tarvitsin. Tunsin, kuinka oma henkilökohtainen voimani sai mahdollisuuden tiivistyä ympärilleni ja osoittaa tarkemmin kasvutehtäviäni ja elämäni ydinteemoja. Ja ennenkaikkea sain vapauden tarpeesta tietää ja ymmärtää– maailma on turvallinen paikka olla, vaikka emme tiedä kaikkea, varsinkaan etukäteen.

Sirpaleita ja suurten voimien liikehdintää

Istuin eräänä iltana työpäivän päätteeksi antamaan jälkihoitoa vaikeimmille tapauksille sille viikkoa. Minulla on tapana hetken verran pitää hellästi mielessä heitä, jotka ankarimmin ovat jonkin kamppailun alaisina. Muu perhe ahersi omiaan yläkerrassa kaikessa rauhassa ja vaivuin vielä hetkeksi ns. iltakierrokselleni. Kiikkustuoli piti ihanasti sylissä ja henkeni oli valmis palaamaan tähän maailmaan, kun yhtäkkiä silmieni eteen valahti tummanvioletti verho ja tilanne sähköistyi. Yläkerrassa touhu hiljeni. Pullollinen ystäväni valmistamaa vuohenmaitoviiniä räjähti itsekseen hyllyssä vasten hirsiseinää. Mieheni totesi, että nyt liikkui suuret voimat ja jatkoi lasten kanssa touhuamista. Minulla meni vielä hetki nieleskellessä ennen kuin ryhdyin siivoamaan tämän suuren voiman jälkeensä jättämää sotkua.

Sen koommin asiasta ei puhuttu. Puolisoni on täydellinen parantajan kumppani. Vaikka pullot räjähtelisivät, en muutu kelpo vaimosta sen jumalaisemmaksi kuin hullummaksikaan. Minua ei nosteta jalustalle, eikä osaani tässä elämässä myöskään vähätellä. Kotona minun ei tarvitse olla mitään ihmeellistä– kukaan ei odota jatkuvaa salaperäisyyden värinää tai viisaita sanoja, jotka yltävät valaisemaan tilanteen kuin tilanteen. Saan motkottaa, jos joku tulee likaisilla ulkokengillä sisälle ja suorastaan hikeentyä, jos joku on käyttänyt sytykkeenä sen päivän sanomalehden. Miten tärkeää on saada elää tavallista hyvää arkea jalat maan vetovoimasta tiukasti lankkulattialla.

Hillitön nauru

Luokseni tulee ihminen, jolta on ilo hukassa, vaikka aiheita elämässä olisi kyllin. Ilottomuus oli pitänyt otteessaan jo pitkään, eikä päästänyt ottamaan tanssiaskeltakaan. Aloitamme rauhassa ja rentoutumisen jälkeen minulle aukeaa syy ilottomuuteen. Hyvin vähän tarvitsee puhua. Hyvin vähän minun tarvitsee tietää yksityiskohtia. Asia tulee kuin yhtenäisenä pilvenä vierelleni. Totean hiljaa, että meidän ei tarvitse uskoa kaikkea, mitä lähellämme olevat ihmiset meistä sanovat. Tunnen, kuinka ihmisen sisällä käy kuhina ja sihinä. Suuri tietoisuuden ratas pyörittää asiaa ja pureskelee. Olen valmis voimakkaaseen hoitoreaktioon, itkuun, kehon vavahteluun, tietoisuuden muuttumiseen. Olen valmis kaikkeen. Yhtäkkiä hoitotupaan helähtää nauru, ensin pidätellen, sitten kuin reveten täyteen riemuunsa! Nauran itsekin katketakseni ja yllytän lisää. Ihminen kysyy, että miten sinä tämän teet. Vastaan, etten ole vastuussa tästä hillittömyydestä. Tämä on osoitus näkymättömien auttajiemme oivallisesta huumorintajusta. Saan myöhemmin kuulla, että vatsalihakset olivat kipeinä vielä pitkään nauramisesta ja ilo oli palannut elämään pysyvästi. Olin kiitollinen siitä, että kanssakulkija suostui ottamaan lahjan vastaan. Riemuitsin siitä hänen kanssaan. Miten helppoa paraneminen on, kun siihen on valmis.

Haitallisia uskomuksia

Usein ensitöikseni saan askaroida erilaisten paranemisen esteiden kanssa. Ne voivat olla itse luotuja tai toisten meihin jo lapsena asettamia. Ne ovat meitä vahingoittavia ja raskauttavia uskomuksia, jotka eivät ole totta. Tällaisia on myös monissa uskomusjärjestelmissä, jotka pyrkivät selittämään näkymätöntä maailmaa ja sen lainalaisuuksia. Jos uskomus tuo pelkoa rauhan sijaan, se saattaa olla väärä. Kun tutustut uusiin uskomusjärjestelmiin, tunnustele rauhassa, mikä antaa hyvän kaiun.

Luokseni tuli nuori nainen, joka painiskeli lapsuuden ajan traumojen kanssa. Hän oli ollut uskonnon uhri. Nyt hän kulki parantajalta toiselle, näkijältä seuraavalle. Joku tulevaisuutta katsoneista näkijöistä oli todennut hänelle, että hänen ei ole mahdollista valaistua tässä elämässä. Mielessäni kävi pieni kuohahdus. Kuinka joku näkijä voi sanoa tällaista, onkohan nainen ymmärtänyt jotenkin väärin. Tämä ”tiedonjyvä” oli jäänyt kaikumaan hänen ajatuksiinsa samalla kun hän yritti etsiä ehjää itseänsä, kerätä henkilökohtaista elämänvoimaansa.

Meillä parantajilla on suuri vastuu sanomisistamme. Ei ole helppoa muotoilla näkemäänsä siten, että tulee oikein ymmärretyksi. Itse joskus ajattelen, että mitä vähempi puhetta ja tulkintaa, sitä parempi. Keho ja unipuoli meissä ymmärtävät asiat välittömästi. On kuitenkin ihmisiä, joille sanallinen ilmaisu on avain asioiden aukeamiseen. Joskus myös hämmentynyt mieli vaatii jotain selitykseksi, jotta sen vastustus raukeaisi. Sanat voivat parantaa. Oikealla hetkellä.

On tärkeää osata suhtautua paranemista edesauttavaan henkilöön, parantajaan, terveellä tavalla. Parantajaa ei tarvitse katsoa ylöspäin. Hän vain fasilitoi kehoa ja mieltä parantamaan itseään. Olemme vertaisia. Kenenkään sanaa ei ole syytä pitää kiveen kirjoitettuna, etenkään kun on kyse tulevasta. Tulevaisuuksia meillä on aina monta. Jos joku näkijä kertoisi, että minulle olisi tulossa vielä monta lasta lisää, voin silti päättää, että kauttani ei synny enää uutta elämää kolmen pojan jälkeen. Ennustuksiin tulee suhtautua keveästi, kuin vihjeenä siitä, mitä voisi olla.

Pieniä lentäviä apulaisia

On päivän ilta. Sen päivän, jona hoidettavanani oli mieltä raskauttavia tapauksia, insestin uhreja. Kaikki sujui hienosti, voima syleili meitä jokaista. Voima antoi sysäyksen kohti paranemista, kohti sitä hetkeä kun taas jaksaa olla kotona omassa kehossaan ja elää. Pesen käteni kylmällä vedellä kyynärpäitä myöten ja päästän pikkuhiljaa päivän ajatuksista ja tuntemuksista irti. Tällä kertaa se ottaa aikansa. Joskus toisten ihmisten kärsimyksiä on vaikea kunnioittaa. Huominen lupaa kevyempää päivää, ainakin kalenterin perusteella ja yllätyn itsekin mieleni tyyneydestä. Aamulla, kun menen hoitotupaani, löydän ovet selällään, yläkerran ikkuna auki, pikkulintujen höyheniä pitkin alakertaa. Pienet apulaiset olivat tehneet suuren puhdistuksen. Uusi päivä kupparin tuvassa saattoi alkaa.

Varovaisia henkäyksiä henkimaailmasta

Kupparin tupaan astuu jännittynyt asiakas. Hän on tullut saamaan apua niska- ja hartiasärkyihinsä. Valmistelen hoitopöydän ja aloitamme rauhallisesti. Tunnen kuinka keho ei luota, ei houkuttelusta huolimatta rentoudu käsiini. Hieronta ei satu, keho ei anna mitään tuntemuksia. Vitsailen vanhan kansan muurahaisvoiteestani, jota käytän hieronnassa. Juttelu auttaa hieman. Teen parhaani. Hän on tullut todistamaan itsellensä, että se mitä emme näe, ei ole olemassa. Häntä pelottaa, että hoitoni todistaa toisin. Joku osa hänessä silti salaa toivoo, että saisi kokea jotain erityistä.

Pyydän saada laittaa muutaman akupunktioneulan, ehkä hänen viisas kehonsa auttaisi myös mieltä päästämään irti rentoutumisen esteistä. Siirryn käsittelemään jalkateriä ja annan neulojen tehdä työnsä kehossa syvemmällä. Kupparin tuvassa on hiljaista. Pieni tuuli puhaltaa yläkerran portaita alaspäin pyyhkien hoidettavan yli, aina minun kasvoihini saakka. On pyhä hetki. Saamme nauttia siitä pitkään. Vapautuneemmat ja kirkkaammat kasvot lähtevät kupparin tuvasta takaisin suureen maailmaan. Lähtiessään sanoo vain ”Kiitos”. Se, mitä hän koki, jäi täysin hänen salaisuudeksensa. Kokemuksen suuruus ja erityisyys oli juuri hänen kehollensa ja mielellensä sopiva. Ei lenteleviä esineitä, ilmestyviä henkiolentoja tai suurta yliluonnollista draamaa. Hiljaisuutta, varovaisia henkäyksiä, ihmisen mieltä kunnioittavia.

Verenseisautuskokemus

Hiki virtaa ja viikatteet sivaltavat heinää. Olen haravanaisena. Tietysti avojaloin, nauttien kansallisromanttisesta tunnelmasta. Yhtäkkiä astun johonkin terävään. Verta tulee julmasti. Kinkkaan lähellä olevaan harmaaseen karjalaistaloon hädissäni. Alkaa kuhina, on haavansitojaa, putsaajaa ja toisia hätääntyneitä. Makaan lattialla jalka nostettuna seinää vasten. Pian tulee eräs nainen, joka laittaa kätensä jalkapohjani päälle. Käsi nyrkissä, ihan hiljaa. Tunnen kuinka sähkövirta kulkeutuu jalkapohjasta aina polveen asti. Jännite kulkee syvällä säären sisällä, ikään kuin luussa. Verenvuoto lakkaa ja palkeenkieltä raottaessa näkyy vain veresliha.

Osa seurueesta on hiljaa kiitollisena tapahtuneesta. Haava desinfioidaan, teipataan ja nousen ylös. Osa on vielä hämmennyksen vallassa ja miettii edelleen lähintä sairaalaa, onhan nyt mätäkuu. Joku toteaa, ettei tarvitse lähteä, kaikki on hyvin. Ilmassa leijailee ristiriitaisia tunteita. Nöyrtyykö järjen ääni sisällämme? Se ääni johon olemme arkielämässä niin tiukasti ripustautuneet. Onko kaikki sittenkään niin kuin näen? Entä jos tämä on hulluutta? Sisäinen kamppailu saa monia muotoja. Joskus se ilmenee suuttumuksena. Joskus taistelunhaluna järjen puolesta. Ehkä todellisuuden näennäinen kahtiajakoisuus myös ahdistaa. Voimme sallia itsellemme kaikki reaktiot ihmeen edessä. Aika asettaa kokemuksen oikealle paikalleen, ellemme aktiivisesti torju sitä.

Tämä tapahtui minulle itselleni ollessani n. 20 vuotias. Kaikista siihen asti tapahtuneista voiman hetkistä tämä on painunut erityisenä mieleeni. Päätin vaalia ja kunnioittaa tuota kokemusta jakamalla sen teille. Kiitos kaikille olemassaoleville verenseisauttajille. Teille on annettu ihmeellinen lahja, jolle varmasti osoitetaan tilaisuuksia käyttää.