Tapaan sattumalta ihmisen, jolla on vaikea krooninen sairaus. Muistan hänen käyneen luonani kerran tai kaksi. Hän toteaa, ettei käynnistä ollut yhtään apua. Pahoittelen hänelle vilpittömästi tilannetta, ainahan ei voi onnistua. ”Huomasitko, oliko edes seuraava yö yhtään helpompi, pääsimmekö lainkaan kärryille asiasta?” ”Juu, kyllä monta päivää oli aivan hyvä, mutta sitten vaiva oli taas kuin ennenkin, ei mitään apua. Ei taida kannattaa varata uutta aikaa.”
Tuomio on ankara. Myötäilen ystävällisesti hänen johtopäätöstään – niin vakaasti se näyttää jo tehdyn.
Lähden lapsi selkärepussa metsään. Kävelen kallioille katselemaan merta ja käppyräisiä mäntyjä. Pienet kädet silittävät selkääni. Pian pää painautuu selkääni vasten. Matkalaiseni nukahtaa. Mietin itseäni ja ammatinvalintaani. Voisin ihan hyvin lypsää lehmiä töikseni. Olisin aivan yhtä tyytyväinen. Ymmärrän, etten valinnut tätä ammattia saadakseni olla karismaattisen kaikkivoipa.
Kävelen suopursujen läpi, nappaan yhden oksan mukaani. Hengitän suopursua kädessäni. Kurkkaan paikan, jossa hirvet usein makaavat – ei tuoreita painaumia. Yhtäkkiä huomaan, että vihreä ympärilläni välähtää tavanomaista heleämpänä. Olen kuusikossa, jossa on aluskasvillisuutena vain sammalta. Ympärilläni on laajalla säteellä paljon linnunsulkia. Joku pesii, haudontalaikusta irtoaa alushöyheniä. Rohkenen kerätä kourallisen itselleni. Juuri tämänkaltaiset höyhenet ovat pikkulinnuille mieluisinta pesävärkkiä.
Metsä on minun pesäni, jota höyhenet pehmustavat. Siellä kasvan rauhassa, opettelen lentämään. Enkä takerru mihinkään.