Olen väistellyt väistämätöntä jo tarpeeksi pitkään, pyörinyt ympyrää milloin makustellen kiehtovan näköistä polun alkua, milloin taas vain juonut viiniä ja iloitellut leikkien, etten näe koko polkua laisinkaan. Toisinaan mieleen on päässyt pelko siitä kaikesta, mihin harharetkiin ja kasvukipuihin uudelle polulle astuminen johtaa.
Valmistaudun avaamaan Parantolan oven heille, jotka haluavat löytää oman tapansa harjoittaa kansanparannusta. Oven avaaminen pelottaa, vaikka tiedän että se on väistämätöntä – myös välttämätöntä monestakin syystä.
Ovestani astuu kulkijoita, joita puhuttelee juuri minun tapani harjoittaa tätä ammattia. On tärkeää itsenikin kannalta, että kansanparannusperinne jatkaa omaa elämäänsä monien käsiparien kautta, rikkaana. Parantola tuntuu tähän tarkoitukseen pyhitetylle sijalle. Oman kokemusperäisen tiedon ja taidon jakamisessa on kyse myös minun seuraavasta kasvutehtävästäni.
Osa minusta ei halua puhua. Se haluaa vain ottaa vastaan ihmisiä, kuunnella ja napata hiljaisuuden vallitessa kiinni vain siitä, mikä on olennaista sillä hetkellä. Kaikki muu saa jäädä. Sitä osaa minusta ei saa pienenkään yleisön eteen puhumaan kirveelläkään. Sille on tärkeää, että ovi avautuu. Aivan yhtä tärkeää on kun se sulkeutuu ja saa olla rauhassa.
Toinen osa kärsii itsellisen ammatinharjoittajan erillisyyden tunteesta. Se kaipaa kollegoita, kanssakulkemista ryhmässä. Se nauttii siitä, että saa viritettyä tunnelman kohdilleen ja hoksaa milloin avata mikäkin ovi tai ikkuna. Tämä osa minusta pulputtaa iloista puheenpartta sutjakasti.
Nämä molemmat puolet ottavat lämmöllä vastaan teidät, uudet minulle vielä tuntemattomat kanssakulkijat. Edessä on uusi polku valoineen, varjoineen, linnunsulkineen ja kivenmurikoineen. On aika kulkea itsekseen, kunnes taas alkaa aika jolloin saa kulkea yhdessä toisten kanssa. Mennään jo!