Sirpaleita ja suurten voimien liikehdintää

Istuin eräänä iltana työpäivän päätteeksi antamaan jälkihoitoa vaikeimmille tapauksille sille viikkoa. Minulla on tapana hetken verran pitää hellästi mielessä heitä, jotka ankarimmin ovat jonkin kamppailun alaisina. Muu perhe ahersi omiaan yläkerrassa kaikessa rauhassa ja vaivuin vielä hetkeksi ns. iltakierrokselleni. Kiikkustuoli piti ihanasti sylissä ja henkeni oli valmis palaamaan tähän maailmaan, kun yhtäkkiä silmieni eteen valahti tummanvioletti verho ja tilanne sähköistyi. Yläkerrassa touhu hiljeni. Pullollinen ystäväni valmistamaa vuohenmaitoviiniä räjähti itsekseen hyllyssä vasten hirsiseinää. Mieheni totesi, että nyt liikkui suuret voimat ja jatkoi lasten kanssa touhuamista. Minulla meni vielä hetki nieleskellessä ennen kuin ryhdyin siivoamaan tämän suuren voiman jälkeensä jättämää sotkua.

Sen koommin asiasta ei puhuttu. Puolisoni on täydellinen parantajan kumppani. Vaikka pullot räjähtelisivät, en muutu kelpo vaimosta sen jumalaisemmaksi kuin hullummaksikaan. Minua ei nosteta jalustalle, eikä osaani tässä elämässä myöskään vähätellä. Kotona minun ei tarvitse olla mitään ihmeellistä– kukaan ei odota jatkuvaa salaperäisyyden värinää tai viisaita sanoja, jotka yltävät valaisemaan tilanteen kuin tilanteen. Saan motkottaa, jos joku tulee likaisilla ulkokengillä sisälle ja suorastaan hikeentyä, jos joku on käyttänyt sytykkeenä sen päivän sanomalehden. Miten tärkeää on saada elää tavallista hyvää arkea jalat maan vetovoimasta tiukasti lankkulattialla.