Pakkasen tuolta puolen

posted in: Yleinen | 0

Lumi virtaa tien yli kuin vesi, kielekkeinä ja pyörteinä. On pimeää. Päivä pohjoisessa on lyhyt. Ajan pitkää suoraa yksinäisyydessä, asutusta ei ole. Tuntuu kuin osa minusta lepäisi toisessa todellisuudessa. Toinen puoli minusta keskittyy tarkkailemaan poropolkuja. Oloni on levollinen.

Muistelen öitä keskellä ei-mitään. Metsä kuin konserttisali. Männyt paukkuivat ontosti kovasta pakkasesta. Etenkin öisin. Viimeisenä yönä lisäsin tuon tuostakin kaminaan puita. Pauke saartoi eri puolilta. Ei rytmiä. Ei mitään, mihin loogista ajattelua rakastava aivopuolisko voisi takertua. Metsän soitantaan turtui. Vähitellen siitä alkoi muodostua eräänlaisia ylä-ääniä. Mietin, soiko vieressä oleva järven jää. Vai olinko jo nukahtanut?

Ei ihme, että uni ja tosi sekoittuvat metsäsuomalaisissa kansantarinoissa tuon tuostakin. Töihin palatessani kaurapuurotodellisuus iskee vasten kasvoja. Kohtaan ihmisen, joka haluaa puhua valtavasti. Hän haluaa, että
vakuutan hänet taidoistani ja tiedoistani puhumalla. Selittämällä. Kärsin sisäistä hätää. Tähän en takuulla tänään pysty. En tule saamaan hänen luottamustansa helpolla. Onkohan hän väärässä paikassa, väärän ihmisen luona? En jaksa esittää kaikki-auki-selittävää ratkaisukeskeistä kehoterapeuttia, kun en sellainen ole.

”Tärkeintä on se, mitä sinä päätät ajatella ja tavoitella, sinne eivät minun käteni ulota. Keskity siihen.” Tulee pitkä hiljaisuus. Jatkan kipeiden paikkojen käsittelyä. En osaa latinan kielisiä lihasten nimiä. En voi tietää varmasti, miksi jokin paikka on kipeä, mistä se johtuu. Teen vain. Ihminen lakkaa puhumasta ja minulle tulee epävarma olo, missä mennään. En halua häiritä kysymällä, sattuuko. Hengitys tuntuu tasaiselle ja levolliselle.

Pyydän kääntymään selälleen. Kohtaan aivan eri ihmisen. Onko hän hereillä, vaikka hän katsoo silmiin? Silitän päätä ja jatkan työtäni. Looginen aivopuolisko on ehkä antanut hetkellisesti periksi. Nyt vasta koen saavani yhteyden ihmiseen. Nyt vasta jokin minussa tietää, mitä tehdä. Puhallan hänen hiustensa sekaan lopulta käsittämättömän pitkiä puhalluksia. En tiennyt, että niin pitkään pystyy ihminen hengittämään ulospäin. Suu vasten päälakea. En saa häntä hereille pitkään aikaan.

Siivoan aamupäivän kuppauksen jälkiä toiselta puolen Parantolaa. Keitän teetä. Käyn välillä pitelemässä jalkateriä. Hän näyttää pienelle lapselle. Annan olla. Kaikki on hyvin ja hänen on turvallista levätä hetki – hän on löytänyt sisältänsä paikan, jonka ei ole määrä enää olla hänelle tuntematon.

Tuuli tunturista

posted in: Yleinen | 0

”Kyllähän meillä kaikilla on aina jotain huolia.” kuulen jonkun juttelevan. ”Mitä elämää se semmonen on?” toteaa mies tunturista, hörähtäen epäuskoisena. Keskustelu päättyy siihen. Hän kääntää huomionsa toisaalle. Häntä ei kiinnosta, mistä kaikesta ihmisen kuuluu olla huolissaan.

Tuntureilta käsin on kovin vaikeaa kurkottaa kohti normaalielämää eläviä ihmisiä. Monet asiat, kuten esimerkiksi huolissaan oleminen, tuntuvat epätodellisilta ja turhanpäiväisiltä. Ja kuitenkin tässä kulttuurissa huolehtiminen ja huolissaan oleminen ovat meille tärkeitä tapoja osoittaa välittämistä. Otamme osaa toisen ahdinkoon ja toivomme, että hän saisi ratkaisun elämänsä vaikeuksiin mitä pikimmiten. Tunnemme itsemme hyväksi ihmiseksi, kun huoli ja vastuu painaa. Pieni kiire siihen päälle antaa viimeisen silauksen statuksellemme – olemme tärkeitä.

Huolissaan olemisen filosofiaan kuuluu se, että olemme vastuumme kantavia, otamme asiamme vakavasti ja pyrimme tosissaan vaikuttamaan vastuullisesti asioiden kulkuun parhain päin. Huolissaan olemisen kulttuuria olisi mielestäni syytä tarkastella kriittisesti. Usein luulemme, että pidämme yhteyttä toisiin ihmisiin, etenkin lapsiimme, ilmentämällä huolta heidän asioistaan. Olemme huolissamme syömisestä, terveydestä, kaveripiiristä. Lisää voi keksiä, jos kaikki nämä asiat ovat kunnossa.

Kuitenkin yhteys toiseen ihmiseen muodostuu syvemmäksi, kun osoitamme hellyyttä ja hyväksyntää. Kuka paranee kuullessaan, miten huolestuttavalta kaikki näyttää? Kenen kivut lievenevät, kun joku istuu vierellä otsa kurtussa? Kuka pystyy kasvamaan ja voimaantumaan, jos läheiset osoittavat syvää huolta milloin mistäkin?

Minä, vahvojen mieskansanparantajien opettama, olen viimeinkin tavannut naiskansanparantajan. Hän on kovin kipeä ja hauraassa kunnossa. Niin kummalliselta kuin se saattaakin tuntua, en tunne huolta hänen vakavasta tilastaan. Vuosikymmenet toisia hoidettuaan hän voi levätä ja harjoitella ottamaan vastaan. Antajan siirtyminen saajan asemaan ei käy noin vain. Ihmisen mieli on joskus kankea. Se elämänvaihe tuntuu kuitenkin luonnolliselle ja tärkeälle. Nauramme yhdessä kivuista huolimatta ja lähetämme lämpimät ajatukset molempien tuntemalle tunturien miehelle, joka ei enää ihmisten itse kehittelemistä huolista juuri perusta. Hänellä on vain tunturit ja oma polku, jonka varrelta ei sivuille juuri vilkuilla. Hyvästelen naisen tunturituulen viileään huminaan ymmärtäen taas enemmän niistä lainalaisuuksista, jotka koskevat eritoten kansanparantajana olemista. Palaan kotiini pitkän matkan jälkeen ja päätän vetäytyä vanhaan hoitotilaani, saunamökkiin. Tunturien tuulet eivät seisahdu hirsiseinistä.
Ne puhaltavat sinne, missä levoton askel ja vilkas ihmisen mieli seisahtuvat.

Kadonneet kilometrit

posted in: Yleinen | 0
Kuppari-Hanna
Kuppari-Hanna

Tein matkaa ystäväni kanssa. Mieleemme juolahti pysähtyä erään laakean suon laitaan. Lähdimme kävelemään toiveikkaina siitä, että suolla tapahtuisi jotain hienoa. Paikka tuntui erityiselle. Kuljimme polkuja, ihailimme kihokkeja ja keräsimme linnunsulkia. Mitään ihmeellistä ei kuitenkaan tuntunut tapahtuvan. Kaikki oli vain pysähtynyttä ja rauhallista. Vietimme suolla pitkän tovin. Lopulta lähdimme pois hieman pettyneinä: ei upeita pöllöjä, ei hirvieläimiä, ei mitään erityistä. Palasimme autolle ja jatkoimme matkaa. Pian olimmekin perillä.

Paluumatkalla etsimme suota etsimällä. Missä ihmeessä se on? Pysähdyimme suolla hieman ennen saapumistamme määränpäähän. Yksikään aukea tien varressa ei kuitenkaan näyttänyt samalta. Mietin niin ankarasti suon sijaintia, että aloin jo tuntea painetta päässäni. Huvittavalta tuntuva hämmennys alkoi kääntyä tukalaksi ahdistukseksi.

Lopulta suo löytyi. Se oli parinsadan kilometrin päässä siitä, missä luulimme. Kumpikaan meistä ei muista suollakäynnin jälkeisestä ajoajasta mitään. Nuo parisataa kilometriä olivat kadonneet molempien muistista tyystin. Se, mitä suo meille lauloi, jää paksun usvan suojiin.

Kun etsit ainutlaatuista kokemusta, ole valpas ja vapaa. Luonto puhuu usein vain kun ajatuksesi ovat sammuneet.