Tiedon pakahduttava voima

posted in: Yleinen | 0

Usein tietyn vaivan omaavia tulee kuin ryppäissä. Saatan hoitaa viisikin erilaisista tinnitusvaivoista kärsivää peräkkäin. Jokainen tapauksista on erilainen; korvissa kuuluvat äänet vaihtelevat naksumisesta ja matalasta huminasta korkeisiin huiluääniin. Vain käytäntö näyttää, kuinka vaivaan on mahdollista päästä käsiksi. Kirjoja ja anatomiaa on ihan turha selailla. Eräältä asiakkaalta tinnitus hävisi, mutta vaiva palasi hänen ajettua peurakolarin. Sitä seurannut shokki laittoi kai korvat huutamaan uudelleen. Muutaman kerran olen nostanut kädet pystyyn, etenkin jos aluetta on jouduttu kirurgisesti operoimaan.

Viheliäiset levottomat jalat kun luulen jo kaikki nähneeni, niin eiköhän Parantolalle lampsi aivan uudenlainen tapaus suman päätteeksi, jolloin saan pinnistellä kaiken kokemusperäisen tietoni äärimmilleen. Neuvojat ovat silloin vähissä. Ainoa keino saada apu ihmiselle, jota kukaan muu ei voi pystynyt auttamaan, on lähteä metsälle tutkimattomille maille. Jos näyttää sille, että olemme päässeet jäljille, keho antaa kyllä kannustavia paranemisen merkkejä. Muuta karttaa minulla ei ole käytössä.

Usein luulen jo kaikenlaiset tarinat kuulleeni, mutta eräänä päivänä sain kuulla jotain sellaista, että oksat pois. Luokseni tuli ihminen, joka oli tapaturmassa saanut aivovaurion. Hän selvisi kriittiset ajat läpi, mutta koki rajusti muuttuneensa. Mitään järjellistä selitystä lääkärit eivät löytäneet sille, että hän osasi toista kotimaista kieltä paremmin kuin äidinkieltänsä. Hän piti erilaisista asioista kuin ennen. Hän oli erilainen ja erinäköinen persoonana kuin ennen tapaturmaa.

Näin hänestä, että erikoisista juonenkäänteistä huolimatta hän koki itsensä onnekkaaksi – uudet kortit käsissä. Hän suhtautuikin muuttuneeseen itseensä hyvin uteliaasti ja rauhallisesti. Läheisille asia oli varmasti vaikeampi. Lisäksi hän oli neurologien hyvässä hoidossa. Viheliäinen migreeni vaivasi kuitenkin sillä hetkellä eniten. Suomalainen akupunktio, jota kalanruototekniikaksikin sanotaan, oli tällä kertaa paras ”kättä pidempi”. Kivut jäivät pöydälle. Kuulin myöhemmin, että hoitotulos jäi pysyväksi. Kuntoutuminen vaurioista kuitenkin jatkui muilta osin.

Olin niin iloinen hänen puolestaan ja siitä, että kärsimyksen ja kipukoulun sijaan hän rohkeasti kokeili jotain, mistä emme vielä ymmärrä. Ajattelin sinä päivänä, että tätä varten olen tätä, tässä ja nyt. Mutta millä selitän työpäivieni tapahtumat? Miten selitän itselleni sen, että kaikkien kohdalla en onnistu näin hyvin?

Sattumalla? Silloin tuntisin vapautta epäonnistumisen taakasta. Taidoillani ei olisi niin suurta merkitystä.

Mielen voimalla? Silloin ihminen parantaisi aina itse itsensä, kun siihen luodaan turvalliselta tuntuva tila.

Parantajan vaistoilla? Silloin toimisin jostain tiedostamattomasta käsin, tunnistaen vaistonvaraisesti jotain ajattomia lainalaisuuksia, joita paranemiseen tarvitaan.

Pian alkaa seuraava kuppaus- ja kansanparannuskurssi ja tunnen pakahtuvani kaikkeen tietoon, jota en näe tai osaa sanallistaa, mutta jota käytän joka päivä. Miten ohjata sellaista, jota ei itsekään ymmärrä? Lähden kävelylle ruovikkoon, itseäni korkeampaan, aamu-usvan sekaan. Sorsat huutavat, harmaahaikara lentää yli. En voi kuin rauhoittua taas tähän työpäivään.

Ilman selkänojaa

posted in: Yleinen | 0

Joskus koen pelkoa siitä, että teen työssäni virheen tai en huomaa hoidon aikana jotain tärkeää asiaa. Tunnen vastuun raskaan paineen sellaisten ihmisten kohdalla, jotka ovat kertakaikkiaan niin loppu, että he ovat vaarassa menettää toivonsa. Vaistoni kuiskaa, että liikumme veitsenterällä; siinä rajapinnassa, jossa ihminen tekee kaikessa hiljaisuudessa itsenäistä päätöstä elämän jatkumisesta tai siitä luopumisesta.

Silloin osa minusta tietää täydellisesti mitä tehdä ja osa on suorituspaineen myötä kauhusta jäykkänä. Paineisessa tilanteessa minua lohduttavat vain erään vanhan kansanparantajan sanat: ”Me kaikki kuolemme joka tapauksessa, elämä on jokaisen omalla vastuulla.”

On eri asia harrastaa ihmisten kohtaamista kuin tehdä sitä työksensä. Joudun miettimään oman paikkani, tehtäväni ja vastuuni jokaisessa kohtaamisessa erikseen. Jos toimin kaavojen mukaan, teen varmasti virhearvion.

Minulla ei ole hoitokaavioita. Ei ole vankkoja tieteellisiä tutkimuksia, jotka toimisivat selkänojana toimilleni. Minkään tutkimuksen antama hyväksynnän leima ei tee hoitojani sen paremmin toimiviksi. Se, mitä hoitopöydällä ensimmäiseksi mitataan, on taitoni ohjata ihminen selville vesille peloistansa. Vasta sen jälkeen keho on vapaa parantamaan itseänsä. Solut kuhisevat jälleen vapaata voimaa, joka elvyttää biologiamme taas toimivammaksi. Tämän biologian virtauksia kosketukseni myötäilee luonnostaan.

Erään ihmisen migreeni oli niin vakava, että lähdin kotikäynnille. Johtuen siitä, että olen paljon hoitanut erityyppisiä migreenejä, mielessäni pyöri valmiita mielikuvia hoidon etenemisestä. Kaikki meni eri tavoin. Kuinka ilahduttavalta se tuntui. Tunnen kiitollisuutta vapaudestani toimia erillään hoitokaavioista ja yksittäisistä parantamisen tekniikoista.

Seison tukevasti vapaassa pudotuksessa ilman mitään näkyvää mihin nojata.