Kuolleen miehen hiukset

posted in: Yleinen | 0

Makaan saunan lauteilla ja siristän silmiäni siten, että kaikki näkyy hieman sumeana. Hetkessä kolmesta pojasta lähtevä äänimaailma vaimenee, on kuin kaikki ympärillä hidastuisi. Saan olla rauhassa. Kukaan ei tarvitse minua juuri nyt. Ainakaan hetkeen. Se saa luvan riittää.

Toisin kuin jotkut ehkä ajattelevat parantajista, minulla ei ole aikaa jatkuvaan herkistelyyn tai oman sisäavaruuteni herkeämättömään tarkkailuun. Taon arkielämässäni usein silkkaa rautaa. Ratkon arjen haasteita ja silloin kun sitä ei ole mahdollista tehdä, harjoittelen ankarasti asiaintilan yksinkertaista hyväksymistä.

Aion pitää taukoa säännöllisestä blogin kirjoittamisesta. Kirjoituksia on kertynyt kosolti. Moni tarina jää kertomatta, mutta tärkeimpiä meille jokaiselle ovat omat tarinamme. Niiden eläminen ja niiden syvä ymmärtäminen on arvokasta. Tee oma tarinasi. Jaa se harkiten. Viritä omat elämänlankasi sinne, missä arvelet pystyväsi kutomaan jotain sinulle tärkeää ja kaunista. Keskeneräisestä kudelmasta ei ole syytä vilkuilla sivuille. Onko joku muu kierroksen edellä, onko toisella parempaa lankaa, tai vain eriväristä?

Koen jakaneeni tarinoistani kansanparannuksen maailmasta varsin kattavan kerrostuman. Kiitos heille, jotka ovat suostuneet siihen, että hieman anonymisoiden kerron kappaleen heidän elämänkulustaan. Tällä erää suljen ikkunan Parantolaani ja keskityn siihen tarinaan, mitä minun käsissäni kudotaan. Haluan myös antaa hoitotyölleni takaisin sen tarvitseman intimiteetin. Hirsiseinät kyllä kuulevat, vuosikasvustot kirjaavat kaiken tärkeän ylös. Yksikään tarina ei katoa, vaikka siitä ei hiiskuisi sanaakaan.

Hyvästiksi kerron teille hyvin erityislaatuisen elämän eläneestä miehestä, joka ennen kuolemaansa halusi jättää minulle hiuksensa. Hiukset leikattiin, kun ne vielä olivat elinvoimaiset ja terveen ruskeat. Ne haipuivat pian sairauden vuoksi. Hän ojensi hiukset sairaalan kirjekuoressa, siinä luki hänen nimensä ja osoitteensa. Toissapäivänä muistin puiseen arkkuun laittamani hiukset. Mies on kuollut jo aikaa sitten. Hypistelin hänen hiussuortuviansa. Miksi ihmeessä kuoleva halusi jättää minulle hiuksensa viimeisellä tapaamisella? Jokin minussa pysähtyy. Tunnen sanoinkuvaamatonta lämpöä ja iloa. Enempää sanoja ei ole.

Tehkää tekin maailmasta itsellenne ihmeellinen kulkea.

Pakkasen tuolta puolen

posted in: Yleinen | 0

Lumi virtaa tien yli kuin vesi, kielekkeinä ja pyörteinä. On pimeää. Päivä pohjoisessa on lyhyt. Ajan pitkää suoraa yksinäisyydessä, asutusta ei ole. Tuntuu kuin osa minusta lepäisi toisessa todellisuudessa. Toinen puoli minusta keskittyy tarkkailemaan poropolkuja. Oloni on levollinen.

Muistelen öitä keskellä ei-mitään. Metsä kuin konserttisali. Männyt paukkuivat ontosti kovasta pakkasesta. Etenkin öisin. Viimeisenä yönä lisäsin tuon tuostakin kaminaan puita. Pauke saartoi eri puolilta. Ei rytmiä. Ei mitään, mihin loogista ajattelua rakastava aivopuolisko voisi takertua. Metsän soitantaan turtui. Vähitellen siitä alkoi muodostua eräänlaisia ylä-ääniä. Mietin, soiko vieressä oleva järven jää. Vai olinko jo nukahtanut?

Ei ihme, että uni ja tosi sekoittuvat metsäsuomalaisissa kansantarinoissa tuon tuostakin. Töihin palatessani kaurapuurotodellisuus iskee vasten kasvoja. Kohtaan ihmisen, joka haluaa puhua valtavasti. Hän haluaa, että
vakuutan hänet taidoistani ja tiedoistani puhumalla. Selittämällä. Kärsin sisäistä hätää. Tähän en takuulla tänään pysty. En tule saamaan hänen luottamustansa helpolla. Onkohan hän väärässä paikassa, väärän ihmisen luona? En jaksa esittää kaikki-auki-selittävää ratkaisukeskeistä kehoterapeuttia, kun en sellainen ole.

”Tärkeintä on se, mitä sinä päätät ajatella ja tavoitella, sinne eivät minun käteni ulota. Keskity siihen.” Tulee pitkä hiljaisuus. Jatkan kipeiden paikkojen käsittelyä. En osaa latinan kielisiä lihasten nimiä. En voi tietää varmasti, miksi jokin paikka on kipeä, mistä se johtuu. Teen vain. Ihminen lakkaa puhumasta ja minulle tulee epävarma olo, missä mennään. En halua häiritä kysymällä, sattuuko. Hengitys tuntuu tasaiselle ja levolliselle.

Pyydän kääntymään selälleen. Kohtaan aivan eri ihmisen. Onko hän hereillä, vaikka hän katsoo silmiin? Silitän päätä ja jatkan työtäni. Looginen aivopuolisko on ehkä antanut hetkellisesti periksi. Nyt vasta koen saavani yhteyden ihmiseen. Nyt vasta jokin minussa tietää, mitä tehdä. Puhallan hänen hiustensa sekaan lopulta käsittämättömän pitkiä puhalluksia. En tiennyt, että niin pitkään pystyy ihminen hengittämään ulospäin. Suu vasten päälakea. En saa häntä hereille pitkään aikaan.

Siivoan aamupäivän kuppauksen jälkiä toiselta puolen Parantolaa. Keitän teetä. Käyn välillä pitelemässä jalkateriä. Hän näyttää pienelle lapselle. Annan olla. Kaikki on hyvin ja hänen on turvallista levätä hetki – hän on löytänyt sisältänsä paikan, jonka ei ole määrä enää olla hänelle tuntematon.

Tuuli tunturista

posted in: Yleinen | 0

”Kyllähän meillä kaikilla on aina jotain huolia.” kuulen jonkun juttelevan. ”Mitä elämää se semmonen on?” toteaa mies tunturista, hörähtäen epäuskoisena. Keskustelu päättyy siihen. Hän kääntää huomionsa toisaalle. Häntä ei kiinnosta, mistä kaikesta ihmisen kuuluu olla huolissaan.

Tuntureilta käsin on kovin vaikeaa kurkottaa kohti normaalielämää eläviä ihmisiä. Monet asiat, kuten esimerkiksi huolissaan oleminen, tuntuvat epätodellisilta ja turhanpäiväisiltä. Ja kuitenkin tässä kulttuurissa huolehtiminen ja huolissaan oleminen ovat meille tärkeitä tapoja osoittaa välittämistä. Otamme osaa toisen ahdinkoon ja toivomme, että hän saisi ratkaisun elämänsä vaikeuksiin mitä pikimmiten. Tunnemme itsemme hyväksi ihmiseksi, kun huoli ja vastuu painaa. Pieni kiire siihen päälle antaa viimeisen silauksen statuksellemme – olemme tärkeitä.

Huolissaan olemisen filosofiaan kuuluu se, että olemme vastuumme kantavia, otamme asiamme vakavasti ja pyrimme tosissaan vaikuttamaan vastuullisesti asioiden kulkuun parhain päin. Huolissaan olemisen kulttuuria olisi mielestäni syytä tarkastella kriittisesti. Usein luulemme, että pidämme yhteyttä toisiin ihmisiin, etenkin lapsiimme, ilmentämällä huolta heidän asioistaan. Olemme huolissamme syömisestä, terveydestä, kaveripiiristä. Lisää voi keksiä, jos kaikki nämä asiat ovat kunnossa.

Kuitenkin yhteys toiseen ihmiseen muodostuu syvemmäksi, kun osoitamme hellyyttä ja hyväksyntää. Kuka paranee kuullessaan, miten huolestuttavalta kaikki näyttää? Kenen kivut lievenevät, kun joku istuu vierellä otsa kurtussa? Kuka pystyy kasvamaan ja voimaantumaan, jos läheiset osoittavat syvää huolta milloin mistäkin?

Minä, vahvojen mieskansanparantajien opettama, olen viimeinkin tavannut naiskansanparantajan. Hän on kovin kipeä ja hauraassa kunnossa. Niin kummalliselta kuin se saattaakin tuntua, en tunne huolta hänen vakavasta tilastaan. Vuosikymmenet toisia hoidettuaan hän voi levätä ja harjoitella ottamaan vastaan. Antajan siirtyminen saajan asemaan ei käy noin vain. Ihmisen mieli on joskus kankea. Se elämänvaihe tuntuu kuitenkin luonnolliselle ja tärkeälle. Nauramme yhdessä kivuista huolimatta ja lähetämme lämpimät ajatukset molempien tuntemalle tunturien miehelle, joka ei enää ihmisten itse kehittelemistä huolista juuri perusta. Hänellä on vain tunturit ja oma polku, jonka varrelta ei sivuille juuri vilkuilla. Hyvästelen naisen tunturituulen viileään huminaan ymmärtäen taas enemmän niistä lainalaisuuksista, jotka koskevat eritoten kansanparantajana olemista. Palaan kotiini pitkän matkan jälkeen ja päätän vetäytyä vanhaan hoitotilaani, saunamökkiin. Tunturien tuulet eivät seisahdu hirsiseinistä.
Ne puhaltavat sinne, missä levoton askel ja vilkas ihmisen mieli seisahtuvat.

Joku, jolle olla totta

posted in: Yleinen | 0

Osalta meistä puuttuvat läheiset ystävyyssuhteet, joissa saisimme tukea ja kuulevan korvan juuri silloin, kun itsellämme on vaikeaa. Yhä useampi meistä myös jättää kertomatta läheisilleen yksinäisyyden hetkinä piilevistä raskaista tuntemuksista, epävarmuudesta tai selittämättömästä ahdistuksesta.

Iät kaiket kansanparantajat ja kupparit maalaiskylissä ovat toimittaneet luottoystävän virkaa. Tiiviissä kyläyhteisöissä ja kolmen-neljän sukupolven maatiloilla on ymmärrettävistä syistä ollut omia jännitteitä, jotka ovat estäneet ihmistä olemasta oma itsensä – epävakaat ja kilvoittelevat ihmissuhdekiemurat saavat meidät piilottelemaan heikkouksiamme. Meille kaikille olisi tärkeää löytää edes yksi ihminen, jolle uskaltaa olla erityisen totta totisen paikan tullen.

Mikäli tarvitset elämässäsi lisää tukipilareita, voit valita itsellesi sopivalta tuntuvan hoitomuodon: virallisen puolen psykologipalveluista ja erilaisista kehohoidoista shamaanimatkaan. Kaikkea on. Voit valita sellaisen ammatinharjoittajan, joka puhuttelee juuri sinua ja ennenkaikkea herättää luottamusta. Osa ihmisistä kokeilee estoitta eri hoitajia tutkiakseen, mikä sopisi juuri itselle. Isolle enemmistölle kynnys olla jonkun hoidettavana on korkea ja karmit matalat astua sisään. Vaalin jokaista kohtaamista, sillä kynnyksen yli astuminen on saattanut vaatia todella paljon.

Olen aikanaan itse kansanparantajan urallani saanut paljon oppia heittäytymällä itse hoidettavaksi. Sen vuoksi rohkenen antaa muutaman huomion, joista voi olla hyötyä myös sinulle valitessasi ihmistä, jonka käsiin lasket hetkellisesti koko olemassaolosi.

Luoko hoitaja sinulle vaivoja ja diagnooseja, joita et itse tunnista oikeiksi, vai koetko tulleesi nähdyksi oikein?

Onko hoitaja täydellisen vakuuttunut voimakkaasta paranemisestasi, vaikka itse et tunne mitään, vai seuraako hän aidosti, mille sinusta tuntuu?

Haluaako hoitaja sitoa sinut omaan filosofiaansa ja pidempään hoitojaksoon luvaten tuloksia, vai antaako hän sinulle tunteen vapaudesta tulla tai olla tulematta?

Millaisena hoitaja näkee tulevaisuutesi, liittyykö siihen mahdollisuuksia vai uhkia?

Pyrkiikö hoitaja voimakkaasti muokkaamaan uskomuksiasi, vai kunnioittaako hän maailmankatsomustasi?

Mikäli sinusta tuntuu vaikealta luottaa itseäsi kenenkään ihmisen käsiin, voit aina mennä metsään. Voit käpertyä lastesi kanssa turvalliseen sykkyrään kuin ketunpennut pesässään tai lähteä uimaan tyveneen järviveteen. Älä koskaan uskottele itsellesi, että seisot maailmassa yksin, ilman yhtäkään puuta tukenasi, aaltoa joka kannattelee.

Järvenä vai jokena?

posted in: Yleinen | 0

Mietin viime viikkojen ihmisvirtaa. Erilaisia kasvoja, halauksia, pieniä ja suuria huolia, kepeitä ja vakavia elämäntilanteita. Mietin sitä, kuinka ihmisen elämä on luonnollista vaihtelua liikkeen ja pysähtymisen välillä. Näiden vaihtelu on kuin väistämätön levon ja kasvun luonnonkierto, joista molemmat tarjoavat meille paranemisen mahdollisuuksia.

Elämä avautuu erilaisena, kun seisomme järvivetenä työntäen juuriamme aina vain syvemmälle pohjamutiin. Kaikki näyttää vuorostaan toisenlaiselle, kun menemme jokena kohti uutta ja tuntematonta, toiveikkaina uusien juurten kasvattamisesta ja muutoksesta.

Minulla on sellainen olo, että jos haluamme pysyä terveinä ja hyvinvoivina, meidän olisi kuunneltava tarkoin, milloin on aika olla paikoillaan ja milloin on mentävä.

Jos seisomme liian pitkään paikoillamme, jumittuneena juuriimme ja menneisyyden loputtomaan setvimiseen, mätänemme paikoillemme ja menetämme juuremme joka tapauksessa. Juuret olisi irroitettava, kun ne eivät enää saa tarvitsemaansa ravintoa. Elämämme näivettyneillä juurilla sammuu vähitellen, vaikka yrittäisimme hakea tukea ympäriltämme.

Jos taas kuljemme levottomasti aina uusissa joenuomissa, saatamme jäädä pintavirtauksien vangiksi, emmekä koskaan pääse tutkimaan ravinteikasta pohjamutaa omilla juurillamme. Silloin meitä saattaa alkaa vaivata kyltymättömyys kaiken suhteen. Lopulta mikään ei ole mitään, kukaan ei ole ketään, emmekä enää ymmärrä mistään mitään.

Olimme sitten järvenä tai jokena, molemmat paikat aiheuttavat meille ahdistusta ja vaivoja, jos emme tunne kumpi olisi meille tervehdyttävintä. Miksi jäämme, vaikka vaistot huutavat, että pitäisi lähteä. Miksi lähdemme juuri silloin kun pysähtyminen olisi arvokkainta, mitä voisi tehdä?

Luonani kävi kerran iäkäs ihminen, joka oli ahdistuksesta ja kivusta tuskaisena. Mitään sairauksia hänestä ei ollut löydetty. Keho huusi vääryyttä ja vaikeutta. Kipua. Mikään hänen elämässänsä ja ympärillänsä ei ollut vuosikymmeniin ollut siten kuin hän haluaisi ja tarvitsisi. Hän oli seissyt järvivetenä tuskaisen pitkään.
Minulle jäi hyvin epävarma olo siitä, oliko Parantolalla vietetty aika hänen kanssaan merkityksellistä. Tällä viikolla sain puhelinsoiton. Hän, ikäihminen, oli saanut rohkeutta tehdä jotain, mitä hän ei olisi eläissään uskonut tekevänsä. Hän kiitti vuosien takaisesta tuokiostamme ja kertoi, mitä tuntemuksia hänessä silloin liikkui. Minun ei ollutkaan tarkoitus tehdä tai muuttaa mitään. Hän vain tarvitsi tilan ja hetken itsellensä kaiken tarvittavan muuttamiseen. Nauraa heläytimme puhelun päätteeksi vielä kunnon naurut, sellaisen naurun, jossa nuori ja vanha kohtaavat tasavertaisina kulkijoina.

Lähteminen ja jääminen vaativat molemmat yhtä paljon rohkeutta. Olkoon sinulla herkät jalkapohjat kaiken tämän tunnusteluun. Kuuntele jalkapohjillasi, milloin pieni orastava virta alkaa kutitella ja houkutella johonkin uuteen. Kuuntele, jos pohjamudat kutsuvat ja jalkapohjasi tarvitsevat levollisen paikan seisahtua. Onnea matkaan. En usko, että koskaan on liian myöhäistä lähteä tai jäädä.

Rauha ja sen vartija

posted in: Yleinen | 0

Onko sinulla ihmistä, jonka lähelle hakeudut, kun tarvitset ympärillesi turvallisen tyhjän tilan? Ihmistä, joka ei täytä tyhjyyttä harhailevalla ajatuksenjuoksulla tai pyri voimakkaasti vaikuttamaan sinun tärkeisiin päätöksiisi? Jos on, voit huokaista hiljaa onnesta – tai kiljahtaa kiitollisuudesta.

Liika puhuminen ja ajattelu eksyttävät tehden asioista monimutkaisia lankavyyhtejä. Jalat sotkeutuneena vyyhtiin on vaikea ottaa yhtään selvälinjaista askelta. Minulle tällaiset ihmiset, jotka kuuntelevat ennenkaikkea sen mitä et sano ääneen, ovat kuin hiljaisia kiviluolia, joiden sisälle pääsen tarvittaessa turvaan. Se, miltä nimittäin haemme suojaa on oma ristiriitainen itsemme ja levottomat ajatuksemme.

Sisällämme on toisinaan käynnissä ankarat neuvottelut asioiden puolesta ja vastaan. Etsimme joko suojaa tai taistelemme. Jos taistelemme, dramatiikka ottaa väkisin ulkoisia muotoja arkielämässämme. Suojassa sen sijaan sinulla on mahdollisuus totuudenmukaisesti katsella itseäsi ja sitä mitä sinussa on meneillään. Kaikki katseltava ei aina näytä kauniille. Totuus on kuitenkin aina arvokkaampi kuin sepitelty tarina, joka väistää tosiasioita.

Olin jo jonkin aikaa tuntenut pientä pirstaloitumista sisimmässäni. Olin keskittynyt toissijaisiin asioihin, vaikka tiesin että jotain tärkeämpää on meneillään. Ellei lähellä olisi ollut sopivaa ihmistä, olisin hakenut suojaa metsästä. Se on aina takuuvarmasti tarjonnut suojapaikan. Tällä kertaa pääsin ihmisen luokse. Hän käsitteli kehoani tuntitolkulla, kuten kansanparannusperinteessämme on usein tapana. Laskeuduin kuin varkain syvälle jonnekin raskaaseen ja hiljaiseen. Jäsenet olivat täysin rauenneet enkä pystynyt liikahtamaankaan.

Tietoisuuden tilani muuttui ja löysin itseni kodasta keskellä ei mitään. Olin tullut kotiin. Kodassa istui mieshahmo. Istui vain eikä juuri kiinnittänyt huomiota minuun. En sitä kaivannutkaan. Halusin vain olla olemassa niin että joku vartioi. Kuuloaistini heräsi; mieshän lauloi hiljaa. Sain rauhani. En puhumalla, en järjestelemällä ajatuksiani, en suorittamalla mitään ”oikein”. Ymmärsin vain, että tällä erää oli jälleen aika palata uskolliseksi sille jollekin näkymättömälle ja ajattomalle, joka tuntuu kodilta. Muihin asioihin ei ole tarvetta laittaa suorittamisen painetta.

Me emme aina tarvitse seuraa sen tähden, että saisimme vaikutteita, ideoita tai impulsseja päätöksentekoomme. Joissain tilanteissa yksinkertaisesti tarvitsemme vain rauhaa ja sen vartijaa. Koin olevani jotain samaa kuin mies kodassa. Me parantajat emme kuulu kenellekään, emme edes itsellemme. Kuulumme sille perinteelle, jota kannamme eteenpäin elämämme verran.

Ilman selkänojaa

posted in: Yleinen | 0

Joskus koen pelkoa siitä, että teen työssäni virheen tai en huomaa hoidon aikana jotain tärkeää asiaa. Tunnen vastuun raskaan paineen sellaisten ihmisten kohdalla, jotka ovat kertakaikkiaan niin loppu, että he ovat vaarassa menettää toivonsa. Vaistoni kuiskaa, että liikumme veitsenterällä; siinä rajapinnassa, jossa ihminen tekee kaikessa hiljaisuudessa itsenäistä päätöstä elämän jatkumisesta tai siitä luopumisesta.

Silloin osa minusta tietää täydellisesti mitä tehdä ja osa on suorituspaineen myötä kauhusta jäykkänä. Paineisessa tilanteessa minua lohduttavat vain erään vanhan kansanparantajan sanat: ”Me kaikki kuolemme joka tapauksessa, elämä on jokaisen omalla vastuulla.”

On eri asia harrastaa ihmisten kohtaamista kuin tehdä sitä työksensä. Joudun miettimään oman paikkani, tehtäväni ja vastuuni jokaisessa kohtaamisessa erikseen. Jos toimin kaavojen mukaan, teen varmasti virhearvion.

Minulla ei ole hoitokaavioita. Ei ole vankkoja tieteellisiä tutkimuksia, jotka toimisivat selkänojana toimilleni. Minkään tutkimuksen antama hyväksynnän leima ei tee hoitojani sen paremmin toimiviksi. Se, mitä hoitopöydällä ensimmäiseksi mitataan, on taitoni ohjata ihminen selville vesille peloistansa. Vasta sen jälkeen keho on vapaa parantamaan itseänsä. Solut kuhisevat jälleen vapaata voimaa, joka elvyttää biologiamme taas toimivammaksi. Tämän biologian virtauksia kosketukseni myötäilee luonnostaan.

Erään ihmisen migreeni oli niin vakava, että lähdin kotikäynnille. Johtuen siitä, että olen paljon hoitanut erityyppisiä migreenejä, mielessäni pyöri valmiita mielikuvia hoidon etenemisestä. Kaikki meni eri tavoin. Kuinka ilahduttavalta se tuntui. Tunnen kiitollisuutta vapaudestani toimia erillään hoitokaavioista ja yksittäisistä parantamisen tekniikoista.

Seison tukevasti vapaassa pudotuksessa ilman mitään näkyvää mihin nojata.

Hyvän olon metsästäjä

posted in: Yleinen | 0
Kuppari- Hanna: Onnellinen Onnenmetsästäjä
Kuppari- Hanna: Onnellinen Onnenmetsästäjä

Hyvä olo tässä ajassa on kuin arka saaliseläin. Sen saaminen on toisinaan niin vaikeaa, että jahtiin suhtaudutaan taikauskoisen pelokkaasti. Aamulla on syytä suorittaa saalis-rituaalit tarkasti. Taikakaluista, hyvän olon jogurteista ja aamun kannustushokemista on taatusti iso apu. Kun paha olo pienestikin yrittää hiipiä, väistämme sitä taidokkaasti meille tarjotuin välinein. On hyvän olon dieettiä, mantraa ja kokouspalvelua. Väistäessämme hyvän olon varjoa, pahaa oloa, emme koskaan pääse hyvän olon jäljille.

Hyvää oloa voi joutua kiertämään kaukaa, tuulen alapuolelta. Saatat joutua värjöttelemään passissa tuntitolkulla. Odottaessasi koet epätietoisuutta. Kuuntelet, virityt, olet valmiina jollekin mitä et vielä näe. Hyvän olon metsästys ei ole hätäisen hommaa. Sitä saalistaessa on hyvä tutkia niitä myönteisiä viestejä, mitä pahalla ololla on.

Minulle on tärkeää antaa ihmisille hetken hyvän olon lisäksi kipinä kestävämmän seesteisyyden tavoitteluun. Joskus käy niin, että hoidoissa ei tapahdu pelkkää hyvää oloa. Hoitoreaktiot ovat dramaattisen tuntuisia, eikä niille löydy fyysisiä selityksiä. Silloin olemme passissa ja odotamme. Kuuntelemme rauhassa kuin kallionraossa ylempänä olevia ilmavirtauksia ja odotamme viestiä. Ennenpitkää ilmavirtaukset etsiytyvät luoksemme ja tönäisevät oikeaan suuntaan. Voin ottaa sinulta pois vain jotain sellaista, mitä et enää tarvitse. Jos pahalla ololla on sinulle tärkeä viesti, kuunnellaan sitä turvallisessa ympäristössä.

Itkitkö suoraa huutoa kotona hoidossakäynnin jälkeen? Se on kauneinta, mitä sinulle voi tapahtua.

Juoksitko vessassa koko yön tai käynnistyikö seisahtunut hormonitoimintasi? Voin vain onnitella, kehosi sai kunnon tyrskäyksen.

Meinasitko saada paniikkikohtauksen ovella? Ole kiitollinen, olit itsesi paras ystävä ja halusit, että tulet luokseni vilpittömin aikein, ilman selviytyjän roolia, joka vain hidastaa omaa paranemistasi. Kun olet totta ennenkaikkea itsellesi, ei tarvitse pelätä niin paljoa.

Puretko edelleen leukaperiäsi yhteen, vaikka hoidon jälkeen onnistuit yhden yön olemaan rentona? Kiitä kehon viestiä. Puristus hampaidenvälissä lakkaa kyllä, kun annat itsesi olla ja päätät viimeinkin yksinkertaisesti kelvata itsellesi.

Ilma siipien alla ei katoa

posted in: Yleinen | 0
Parantolan puinen lintu
Parantolan puinen lintu

Istuin haalimassa kokoon erilaisia tutkimuksia kuppauksesta – sekä ulkomailta että Suomesta. Olin aavistuksen verran kiihtyneessä mielentilassa. Varpushaukka istahti haapapuun oksalle. Tuijotimme toisiamme silmiin ikkunan lasi välissämme. Hetken päästä haukka jatkoi matkaa katseeni ulottomattomiin.

Havahtuminen luonnossa tapahtuvaan liikehdintään pysäyttää usein ajatusten kulun oikealla hetkellä. Voimme kutsua sitä vaikkapa sattumaksi. Viime viikkojen uutisointi on puhututtanut Parantolalla kävijöitä. Joku koki, että hänen kokemuksiaan vaivojen helpottumisesta vähätellään. Toinen ajatteli pettyneenä, että tieteen tekemisen kuuluisi olla viileän uteliasta, olemassa olevia ilmiöitä tutkivaa. Sen ei tarvitsisi keskittyä ilmiöiden tuomitsemiseen ja kiistämiseen. Kolmannen sisimmässä läikähti suoranainen raivo siitä, että ohjelmassa puhuttiin ohi asian keskittyen kraanaveteen ja hemmotteluhoitoihin. Perehdyin lopulta uutisointiin itsekin.

YLE:n uutisoinnin luoma todellisuus vastakkainasettelusta ja epäasiallisesta dialogista ei ole minulle totta. Minulla on sellainen kokemus, että lääkäri osaa iloita ihmisen paremmasta voinnista vaikka se ei olisikaan hänen määräämänsä lääkkeen ansiota. Iso osa lääkäreistä suhtautuu myönteisesti jäsenkorjaukseen, kuppaukseen tai akupunktioon. Tunnen monia viileän analyyttisesti ajattelevia, uteliaita tieteentekijöitä, joiden kriittiseen arvioon pystyn luottamaan. Kaikki toimivat hoitomenetelmät läpäisevät kriittisen katseen ennemmin tai myöhemmin. Saatoin kuitenkin hetkeksi samaistua loukkaantuneiden ihmisten ajatuksiin. Sen johdosta osa minusta tunsi halua osoittaa jotain toteen, puolustautua, suojella ammatti-identiteettiäni. Onneksi pysähdyin.

Ilma siipieni alla ei ole kadonnut mihinkään. Tuulen suunnat ja sää vain vaihtelevat. Sekä lääkäri että kansanparantaja toimivat täsmalleen samojen luonnonlakien alaisuudessa. Ei ole muita lakeja. Kaikki mikä on totta, aukeaa meidän ymmärryksellemme aikanaan. Ei ole mitään, mitä puolustaa, miltä puolustautua. Voimme kaikki edelleen jatkaa elämäämme ja toimia aina juuri siten kuin parhaaksi katsomme omalla kohdallamme.

Kiven hoidettavana

posted in: Yleinen | 0

KSiipi taivasta vastenäyn hoitopöydälle itse harvoin ja tarkoin valitusti. Teen sen vaikkei minulla olisikaan erityisiä vaivoja, jotta muistaisin itse mille tuntuu asettua hoitopöydälle ja olla altis toisen ihmisen tarjoamille impulsseille ja ajatuksille. On myös tärkeää hoitajan henkilökohtaisesti muistaa, mille tuntuu kun mahdollisia kipeitä kohtia käsitellään.

Olen usein hämilläni siitä, kuinka erilaisilta ihmisten kädet voivatkaan tuntua. Toisella on terävät kädet. Toisella pehmeät kuin linnun siivet. Toisten kädet näkevät, toisten harhailevat pimeässä. Toisten pureutuvat syvälle, toisten houkuttelevat vaivoja pintaan pelkällä kosketuksella. Jonkun käsiä keho vain pyrkii jostain syystä väistämään. Jonkun toisen kädet eivät kavahduta.

Ja olemus. Toiset kävelevät yli. Toiset ”tietävät” hieman liiankin hyvin mitä ihmisessä liikkuu ja miksi. Toiset kunnioittavat kohtaamista antamalla turvallisen tilan ihmisen olla ja tutkia tuntemuksiaan. Joku liioittelee vaivoja, kauhisteleekin. Toinen ei ole millänsäkään vakavimmistakaan sairauksista, hoitaa vain oman työnsä ja kannustaa.

Menen sellaisen ihmisen käsiteltäväksi, jonka ammattitaitoon voin luottaa. Se ei aina tarkoita diplomeja seinällä. Se tarkoittaa tervettä suhdetta omaan osaamiseensa ja ”tietoon”, kunnioittavaa suhtautumista kanssaihmisiin ylipäätään. Asiakas ei saa olla oman osaamisen ja erinomaisuuden korostamisväline.

Minulla on muutamia luottohoitaja, joiden luona itse käyn. Kaikki heistä hoitavat eri tavoin. Erään luona sain hoidon aikana käteeni pinon kiviä. Yhtäkkiä näin pelkkää kirkasta sinistä ja kehoni jännittyi kaarelle. Hengitin kiivaasti – tuntui että pakahdun kuin akku liian kovassa latausvirrassa. Minua hoitikin kivi. Ei ihmisen luoma parantava ajatus, ei minun luomani tunne, ei kenenkään käsi. Kivi. Kun hoitajana on ympärillämme oleva luonto, silloin viimeistään esteet tipahtavat. Kaikki vastustus valahtaa.