Kuolleen miehen hiukset

posted in: Yleinen | 0

Makaan saunan lauteilla ja siristän silmiäni siten, että kaikki näkyy hieman sumeana. Hetkessä kolmesta pojasta lähtevä äänimaailma vaimenee, on kuin kaikki ympärillä hidastuisi. Saan olla rauhassa. Kukaan ei tarvitse minua juuri nyt. Ainakaan hetkeen. Se saa luvan riittää.

Toisin kuin jotkut ehkä ajattelevat parantajista, minulla ei ole aikaa jatkuvaan herkistelyyn tai oman sisäavaruuteni herkeämättömään tarkkailuun. Taon arkielämässäni usein silkkaa rautaa. Ratkon arjen haasteita ja silloin kun sitä ei ole mahdollista tehdä, harjoittelen ankarasti asiaintilan yksinkertaista hyväksymistä.

Aion pitää taukoa säännöllisestä blogin kirjoittamisesta. Kirjoituksia on kertynyt kosolti. Moni tarina jää kertomatta, mutta tärkeimpiä meille jokaiselle ovat omat tarinamme. Niiden eläminen ja niiden syvä ymmärtäminen on arvokasta. Tee oma tarinasi. Jaa se harkiten. Viritä omat elämänlankasi sinne, missä arvelet pystyväsi kutomaan jotain sinulle tärkeää ja kaunista. Keskeneräisestä kudelmasta ei ole syytä vilkuilla sivuille. Onko joku muu kierroksen edellä, onko toisella parempaa lankaa, tai vain eriväristä?

Koen jakaneeni tarinoistani kansanparannuksen maailmasta varsin kattavan kerrostuman. Kiitos heille, jotka ovat suostuneet siihen, että hieman anonymisoiden kerron kappaleen heidän elämänkulustaan. Tällä erää suljen ikkunan Parantolaani ja keskityn siihen tarinaan, mitä minun käsissäni kudotaan. Haluan myös antaa hoitotyölleni takaisin sen tarvitseman intimiteetin. Hirsiseinät kyllä kuulevat, vuosikasvustot kirjaavat kaiken tärkeän ylös. Yksikään tarina ei katoa, vaikka siitä ei hiiskuisi sanaakaan.

Hyvästiksi kerron teille hyvin erityislaatuisen elämän eläneestä miehestä, joka ennen kuolemaansa halusi jättää minulle hiuksensa. Hiukset leikattiin, kun ne vielä olivat elinvoimaiset ja terveen ruskeat. Ne haipuivat pian sairauden vuoksi. Hän ojensi hiukset sairaalan kirjekuoressa, siinä luki hänen nimensä ja osoitteensa. Toissapäivänä muistin puiseen arkkuun laittamani hiukset. Mies on kuollut jo aikaa sitten. Hypistelin hänen hiussuortuviansa. Miksi ihmeessä kuoleva halusi jättää minulle hiuksensa viimeisellä tapaamisella? Jokin minussa pysähtyy. Tunnen sanoinkuvaamatonta lämpöä ja iloa. Enempää sanoja ei ole.

Tehkää tekin maailmasta itsellenne ihmeellinen kulkea.

Käsi valokatkaisijalla

posted in: Yleinen | 0

Olen harjoittanut tätä ammattia virallisesti 12 vuoden ajan. Niin virallisesti kuin kansanparantaja tässä ajassa voi. Kaikki, mitä täydentävien hoitomuotojen alalla näen, ei ilahduta. Huomaan, että vastukset sisälläni lämpenevät aika ajoin. Hoitopöydällä minulle jaetaan kertomuksia, joiden myötä jaan huoleni heidän kanssa, jotka peräänkuuluttavat vastuuta alan toimijoille. Jokin minussa kertakaikkiaan huutaa totuuden perään. Ei virallisen auktoriteetin, ei kenenkään todisteleman, vaan sellaisen totuuden, jonka me voimme kaikki ihmisinä ja tämän maailman katselijoina hiljaa sisimmässämme allekirjoittaa.

Jos vielä kuulen jonkun myyvän katteettomin lupauksin, että pelkällä kuppauksella hoituvat sepelvaltimotaudit, niskan alueen jäsenkorjauksella kilpirauhassairaudet, aloe veralla vaikea suolistotulehdus tai 10 kerran energiahoitosarjalla ms-tauti, niin tiedoksi, että hän ei tule pääsemään helpolla dialogilla. Mieleni tekee ajaa hänet nurkkaan vikisemään kuin pieni ymmärtämätön supikoira, joka on ehkä liian rohkeasti leikkinyt olevansa karhu. Sama tekisi mieli tehdä heille, jotka ovat sitä mieltä, että ainoastaan virallinen lääketiede tämänhetkisine menetelmineen parantaa, kaiken muun kokeileminen on vaarallista.

On hienoa, että paranemista tapahtuu tavalla tai toisella. Ihmeestä sen koommin kuin tieteestäkään ei kuulu kuitenkaan tehdä uskontoa, ei itselle eikä toisille, sillä ymmärrämme paranemistapahtumaa edelleen vaillinaisesti. Jaan näkemykseni erään vanhemman herrasmieslääkärin kanssa. Se on seuraavanlainen: ”Jos ihminen on itse päättänyt sammuttaa valot, mikään hoitokeino ei auta.” Ihmisen oman voiman ylitse ei kukaan kävele. Mikä valtava potentiaali tässä voimassa on. Jos sillä on voimaa yli elämän, sillä on voimaa myös yli kuoleman.

Näen omana tehtävänäni seikkailla tuntemattomilla vesillä, tutkimattomilla teillä. Haluan katsoa, mitä lääketiedettä vanhempi perimätieto ja ikiaikaiset menetelmät kertovat ihmisenä olemisesta ja luonnonlaeista. On tärkeää, että joku on siellä, mutta siellä on oltava valppaana. Kaikki, mitä perimätieto tarjoaa, ei puhuttele tässä ajassa eläjää. Jos se ei puhuttele, se ei myöskään toimi.

Paraneminen ei ole taattu kansanparantajankaan luona. Siihen kuitenkin voi luottaa, että helpotusta pyritään tarjoamaan vaarattomin keinoin. Mikäli sairaudenkulku on väistämätön jonkun ihmisen kohdalla, saa hän tukea sen kantamiseen ryhdikkäästi.

Omistan tämän kirjoituksen hänelle, jolle tein viimeisen kuppauksen ennen mätäkuun alkua. Viimeinen kuppaus lähentelee riittiä. Siinä kohdataan sairaus ja kuoleman läheisyys ilman oljenkorsiin takertumista. Tämä ihminen eli joidenkin mielestä ehkä pienen, syrjäisen ja karkean elämän. Minä muistan, kun hän ensimmäistä kertaa tuli luokseni muuttuneena. Katse oli näkevämpi, olemus valpas, kädenpuristus luja. Muutos oli valtava verrattuna siihen ihmisenmyttyyn, jonka ensimmäisellä kerralla kohtasin. Hän katsoi lopulta omaa eläämäänsä ja itseään, kaikkea epämiellyttävääkin, ryhdikkäästi ja suoraan. Hän löysi myötätunnon, jonka löytäminen vastaavissa olosuhteissa on ankara ponnistus parempiosaisellekin. Se on sankariutta, jollaisen saavuttamisessa eivät materiaalinen vauraus, kalliit ihmerohdokset ja trimmatut lihakset auta. Hän pääsi perille.