Joskus meille käy niin, että olemme viimeiseen asti uskollisia muille,mutta unohdamme olla uskollisia itsellemme. Laiminlyömme sisäistä ääntä ja kehon tuntemuksia. Lopulta muutumme kuuroiksi sille, mikä on totta. Kehon kivuille. Omalle vihalle ja turhautumiselle.
Ei ole miellyttävää kuulla omaa sisäistä ääntänsä ensimmäistä kertaa pitkän ajan jälkeen. Hoitopöydällä makaavan voi olla tuskallista päästää patoutunut hyöky omista tuntemuksista pintaan. Näen sen kamppailun, jota monet käyvät. Sisäinen vastustus voi olla ankara. Syvemmän itsemme ääni huutaa kuitenkin entistä kovempaa. Se haluaa olla sinulle totta.
Voimme koittaa piiloutua siltä. Pakenemme sanaristikoihin, katsomme televisiosarjoja. Kiinnitämme huomiomme ulkoisiin, merkityksettömiin seikkoihin, joilla tyydytämme mielemme uteliaisuutta ja pidämme itsemme kiireisinä. Saatamme nähdä unia, joissa meitä jahtaa jokin paha.
Aina kannattaa kääntää katseensa sitä päin, mikä on totta – tiedät kyllä kun on sen aika. Se hetki, kun huomaamme totuuden, on samaan aikaan tyhjä ja täysi. Tipahdamme johonkin, jotta voimme täyttyä jostain, joka kumpuaa syvemmältä meistä.
Tipahtaessasi epämiellyttävään totuuteen, jota olet pitkään vältellyt pelätessäsi, ettet kestä sitä, minä koppaan syliin. Mutta vain varmuuden vuoksi. Totuus ravistelee, mutta myös ravitsee. Ennen pitkää huomaat, miten kevyt on astella totuus kumppanina.