Hoitopöydällä oli nuori nainen. Hänen olemuksestaan näkyi henkisiä arpia, joita eletty elämä oli antanut. Jokin hänessä säteili kaikesta huolimatta erityislaatuista valoisuutta. Sellaista, joka tekee ihmiset kauniiksi.
Emme jutelleet hänen kohtalonsa yksityiskohdista, sillä se ei ollut tarpeen. Hän tiesi jo, että oli muuntanut uhrin polulta näyttävän menneisyytensä soturin poluksi. Selän takana oleva polku oli edelleen sama. Mikään menneisyyden tapahtumissa ei ollut muuttunut. Vain tarinan sävy, jolla hän itselleen jutteli kulkemastaan matkasta, oli muuttunut. Hän oli hyväksynyt kaikki tapahtumat osaksi elämäänsä.
Vastoinkäymisten osuessa kohdalle meidän usein tekee mieli rakentaa tarinaa siitä, kuinka ulkoiset olosuhteet ja tapahtumat jyräävät meidät. Sen sijaan, että kerromme tarinan siitä, kuinka jokainen vastoinkäyminen on kuin hyökyaalto, jonka harjalle kipuamme tekemään matkaa aitiopaikalta. Varjonyrkkeily aallon sisuksissa on voimien tuhlausta, kun harjalta meille tarjoutuu näkymä tulevasta, jota kohti matkaamme.
Anna sisäisen taistelun raueta. Osoita rakkautta ja hyväksyntää polkusi kaikkia mutkia kohtaan. Ellet itse huomaa sinussa tapahtuvaa muutosta, muut kyllä huomaavat. Katso, mitä elämä antaa vastalahjaksi solmimastasi rauhasta, jonka vakautta kaltaisesi oman elämänsä soturi valvoo.