Category Archives: Yleinen

Shamanismin taakka

Posted on

Välillä luokseni tulee ihmisiä, jotka haluavat aktiivisesti kokea jotain järisyttävän shamanistista arjen vastapainoksi. Jotain, joka kertakaikkiaan ottaa päivätajunnalta luulot pois ja vie jännittävälle matkalle kohti näkymätöntä ja sielua väkevöittävää. Valitettavasti en pysty tarjoamaan tällaista jännitysnäytelmää tilaustyönä.

En myöskään ole shamaani. Tiedän muutaman, joka on. Se on sellaista sivustakatseltavaa, että omat halut hinkua samalle polulle kylmenevät. Kun toinen tajunta on omalla kohdallani aktiivisempi, tapahtui se sitten Parantolalla tai kotona, osa minusta pelkää. Toinen osa on kuin istuisi vanhaan tuttuun, jo kuluneeseen nojatuoliin, joka edustaa kodin tuomaa turvaa ja lämpöä. Voimaa ja vapautta. Meillä kaikilla on tämä toinen tajunta. Sen kohtaat nukkuessasi. Siinä hetkessä, kun jokapäiväisen arjen ongelmanratkaisusta koostuvat unisikermät ovat tulleet valmiiksi, sinulla on mahdollisuus olla se syvempi tajunta, joka todellisuudessa olet.

Kerran yritin hoitaa ihmistä, jonka keho ei reagoinut käsittelyyni parhaista yrityksistäni huolimatta. Olin ymmälläni, sillä olin hoitanut vastaavia arpikudosvaivoja leikkausten jäljiltä lukuisin määrin. Kieli keskellä suuta yritimme saada edes jotain hoitoreaktiota aikaiseksi. Lopulta totean tilanteen silmästä silmään – en pääse kärryille, en osaa. Ihminen alkaa itkemään, sillä kaikki mihin hän voisi ajatella uskovansa, on jo yritetty. Hänen kärsimyksensä ympärillä ovat pitkään pyörineet verkostomarkkinoijat, yksityisen lääkäriaseman kirurgit ja muut haaskoille hakeutuvat auttajat omine motiiveineen ja neuvoineen. Syödään kallista lisäravinnetta puoli vuotta, seistään päällään uskollisesti joka aamu, ostetaan jokin kallis laite ja odotetaan sisukkaasti parenemista. Tunnen hänen vihansa itkun takaa. Minulta pääsee karjaisu ja käteni kouristavat hänen alavatsaansa kuin ottaakseen pois sieltä jotain. En ole enää itseni hallinnassa. Tunnen sisäistä tärinää. Jakaudun kahtia.

Osa minusta on huolissaan siitä, hätääntyykö ihminen pöydällä. Miten oudolle kaikki mahtaa näyttää. Toinen puoli minusta käyttää suvereenisti voimaa, joka ei ole minun. Ihminen on kohdannut sisäisen vaa’an kielen. Jonkin, jossa pienikin sysäys jompaan kumpaan suuntaan on kohtalokas. Haluaako jatkaa huonojen neuvonantajien hirttämistä, vai ottaakko täydet valtuudet omasta elämästä?

En jäänyt miettimään, kuinka hänen kävi. Sain tällä viikolla kuulla, että hän ei koskaan parantunut täydellisesti vaivastansa. Sen sijaan hän lakkasi olemasta pyöveli toisille ihmisille ja elämälle ylipäätään. Vaivan tuomien kipujen rajoittava voima häneen hiipui koko ajan. Hän vaikutti vakaalta ja onnelliselta, vaikka kaikki ei ollut edelleenkään täydellisesti.

Paraneminen ei aina tarkoita sitä, että sairautesi katoaa, vaan että löydät rauhan elää sairauden ja jäljellä olevan terveytesi kanssa. Kaikilla meillä on shamanismin, maailman vanhimman uskomusjärjestelmän, koodit sisällämme. Se on osa menneisyytemme perustaa. Ei ole ihmistä, jota ne eivät tosipaikan tullen puhuttelisi ja veisi kohti parempaa. Jokin, jota kantaa taakkana, voi olla suuri avunlähde oikean hetken tullen. Tällaista voimanlähdettä ei kuitenkaan tee mieli tökkiä kepillä joka päivä, jokaisen kohdalla. Sen antaa mieluusti levätä omassa rauhassa.

Auringon piirtämä taulu

Posted on

Mille asioille olet päättänyt tässä elämässä tarjota ravintoa ja huomiotasi?
Minkä hyväksi kehosi tuottama liike-energia menee?
Mikä on niin tärkeä asia, että uhraat sille ajatuksesi ja ongelmanratkaisukykysi?

”Maailmankaikkeudella on saalistava luonne” -sanoi eräs. Todellinen vapaus on vaikea laji, enkä tiedä onko se aina ehdottoman tavoiteltava tila, jos haluamme elää ja olla jossain roolissa tässä suuressa elämän näytelmässä. Meidän henkilökohtaista energiaamme, keskittymistämme ja fyysistä voimaamme jahtaavat kuitenkin monet agendat. Luonnonsuojelu. Maailmanpelastaminen. Hyvänä ihmisenä oleminen. Vihollisten vastustaminen. Henkilökohtaisen talouden kohentaminen ja muiden meille tärkeiden asioiden edistäminen.

Oletetaan nyt, että jokainen meistä haluaa tehdä jotain merkityksellistä. Joku edistää vientiteollisuutta, toinen haluaa jähmettää luonnon kaikelta hyödyntämiseltä. Joku haluaa kehittää ihmisyyttä vain juoksemalla maratoneja, toinen käyttää jokaisen päivänsä toisten ihmisten pelastamiseen tai uusien teknisten asioiden kehittämiseen. Niin monella eri tavalla me voimme ja saamme tauluumme kirjoittaa.

Kun sitten olet täynnä itsellesi tärkeitä tehtäviä ja taulusi on kirjoitettu niin, ettei siellä ole enää vapaata tilaa liidun liikkua, mitä tapahtuu?

Kuuntelin eräässä tapaamisessa ihmisen puhetta, jolle ei meinannut tulla loppua. Saimme kuulla seikkailuista, ponnisteluista ja taisteluista hyvien asioiden eteen. Minua alkoi puristaa. Kukaan muu ei saanut suunvuoroa. Kun jonkun taulu on tupaten täynnä, ei sinne lisää mahdu. Ei ketään, ei mitään. Jäin miettimään.

Tänään katson vain tuvan hirsiseinille, mitä aamun aurinko sinne piirtää, enkä anna kenenkään tai minkään muun kirjoittaa taululleni mitään. En halua leikkiä tärkeää välikappaletta yhtään millekään. Jospa auringonvalo kirjoittaisi tauluuni tähdellisempiä asioita kuin mitä itse osaisin.

Tuuli tunturista

Posted on

”Kyllähän meillä kaikilla on aina jotain huolia.” kuulen jonkun juttelevan. ”Mitä elämää se semmonen on?” toteaa mies tunturista, hörähtäen epäuskoisena. Keskustelu päättyy siihen. Hän kääntää huomionsa toisaalle. Häntä ei kiinnosta, mistä kaikesta ihmisen kuuluu olla huolissaan.

Tuntureilta käsin on kovin vaikeaa kurkottaa kohti normaalielämää eläviä ihmisiä. Monet asiat, kuten esimerkiksi huolissaan oleminen, tuntuvat epätodellisilta ja turhanpäiväisiltä. Ja kuitenkin tässä kulttuurissa huolehtiminen ja huolissaan oleminen ovat meille tärkeitä tapoja osoittaa välittämistä. Otamme osaa toisen ahdinkoon ja toivomme, että hän saisi ratkaisun elämänsä vaikeuksiin mitä pikimmiten. Tunnemme itsemme hyväksi ihmiseksi, kun huoli ja vastuu painaa. Pieni kiire siihen päälle antaa viimeisen silauksen statuksellemme – olemme tärkeitä.

Huolissaan olemisen filosofiaan kuuluu se, että olemme vastuumme kantavia, otamme asiamme vakavasti ja pyrimme tosissaan vaikuttamaan vastuullisesti asioiden kulkuun parhain päin. Huolissaan olemisen kulttuuria olisi mielestäni syytä tarkastella kriittisesti. Usein luulemme, että pidämme yhteyttä toisiin ihmisiin, etenkin lapsiimme, ilmentämällä huolta heidän asioistaan. Olemme huolissamme syömisestä, terveydestä, kaveripiiristä. Lisää voi keksiä, jos kaikki nämä asiat ovat kunnossa.

Kuitenkin yhteys toiseen ihmiseen muodostuu syvemmäksi, kun osoitamme hellyyttä ja hyväksyntää. Kuka paranee kuullessaan, miten huolestuttavalta kaikki näyttää? Kenen kivut lievenevät, kun joku istuu vierellä otsa kurtussa? Kuka pystyy kasvamaan ja voimaantumaan, jos läheiset osoittavat syvää huolta milloin mistäkin?

Minä, vahvojen mieskansanparantajien opettama, olen viimeinkin tavannut naiskansanparantajan. Hän on kovin kipeä ja hauraassa kunnossa. Niin kummalliselta kuin se saattaakin tuntua, en tunne huolta hänen vakavasta tilastaan. Vuosikymmenet toisia hoidettuaan hän voi levätä ja harjoitella ottamaan vastaan. Antajan siirtyminen saajan asemaan ei käy noin vain. Ihmisen mieli on joskus kankea. Se elämänvaihe tuntuu kuitenkin luonnolliselle ja tärkeälle. Nauramme yhdessä kivuista huolimatta ja lähetämme lämpimät ajatukset molempien tuntemalle tunturien miehelle, joka ei enää ihmisten itse kehittelemistä huolista juuri perusta. Hänellä on vain tunturit ja oma polku, jonka varrelta ei sivuille juuri vilkuilla. Hyvästelen naisen tunturituulen viileään huminaan ymmärtäen taas enemmän niistä lainalaisuuksista, jotka koskevat eritoten kansanparantajana olemista. Palaan kotiini pitkän matkan jälkeen ja päätän vetäytyä vanhaan hoitotilaani, saunamökkiin. Tunturien tuulet eivät seisahdu hirsiseinistä.
Ne puhaltavat sinne, missä levoton askel ja vilkas ihmisen mieli seisahtuvat.

Linnut polullani

Posted on

Tein itselleni merkittäviä päätöksiä jokin aika sitten. Ne liittyivät siihen, keihin ihmisiin kytkeydyn ja tukeudun ammatillisesti vastaisuudessa. Ketä pidän välittömässä lähipiirissäni. Me teemme jokapäiväisessä elämässä tällaisia ihmissuhdevalintoja hiljaisuudessa koko ajan. Siihen ei sinänsä liity mitään dramatiikkaa. Se on pelkkää ihmisenä
olemisen dynaamista liikehdintää, jota tapahtuu jatkuvasti tämän maailmanlaajuisen ihmisperheemme sisällä. Sen liikehdinnän tarkoitus on auttaa meitä olemaan aina siellä, missä meidän kuuluukin. Siellä, missä hiljaiset tavoitteemme saavat varauksettoman tuen.

Tämän vaivihkaisen orientaation jälkeen aloin löytää kuolleita lintuja. Tulin kotiin, ajoin auton talon taakse. Purin kantamuksiani ja nappasin pienimmän poikani kainaloon, kun huomasin kuolleen linnun auton keulan edustalla maassa. Vielä lämmin käpytikka. Hyvänen aika. Olinkin ollut kuulevinani kopsahduksen ikkunasta, mutten heti hoksannut katsella ympärilleni. Otin kauniita siipisulkia varovasti talteen.

Seuraava lintu oli peipponen. Kävelin töistä tullessani portaat kotiin. Ulko-oven edustalla makasi lämmin kaunokainen. Niska vielä notkeana ja siivet valmiina lentoon. Villapaidasta huolimatta sain väristyksiä. Silloin jokin minussa virittyi valppaammaksi. Otin kauniit siivet talteen.

Punakylkirastas. Ei ollut ollenkaan tarkoitus mennä kotiin oikopolkua, sillä oli jo melkein pimeää, eikä minulla ollut otsalamppua. Se oli vielä lämmin ja notkea. Keskellä metsää. Keskellä polkuani. Kotiin oli enää parikymmentä metriä. Nappasin lintusen mukaani tunnistaakseni lajin. Istuin aloillani kauan ja kuuntelin lintukirjan kaunista rastaan lauluääntä. Siivet kädessäni.

Silloin myös mieheni seisahtui hetkeksi kanssani. Meissä kaikissa asuu alitajunnan osa, joka on altis taikauskoisuudelle. Taikauskon perusvoimana toimii pelko. Se ei ole järin ravitseva. Se ravitsee vain suojautumistarvetta ja epäluottamusta elämän kantavia lainalaisuuksia kohtaan. Se sepittää meille aikuisille nuhtelevan iltasadun elämän rankaisevista voimista.

Joskus näen sairauksien kuiskivan ihmisille samaa tarinaa syyllisyydestä ja siitä, että on ansainnut osaksensa raskautta. Meissä elää sitkeänä käsitys siitä, että sairaus on seuraus pahoista teoista, vaikka olisimme kuinka koulutettuja, järkeviä ja sivistyneitä. Ei ole kauaa, kun kulttuurissamme suojauduttiin kilvan pahoilta silmiltä ja vihamiesten kirouksilta. Naureskelemme sille, me tämän ajan ihmiset. Tiukan paikan tullen, kuoleman tai sairauden läheisyydessä tämä osa meidän alitajunnastamme voi yllättäen herätä eloon. Voimme antaa sen osan meitä puhua hetken. Voimme kuunnella tovin. Sen jälkeen on erittäin tärkeää siirtyä kuuntelemaan sairauden ja eteemme tuotujen tapahtumien myönteisiä viestejä.

Linnut mietityttävät minua edelleen. Koen usein, että metsä ja eläimet viestivät minulle tärkeinä hetkinä jotain. Kaiken arjen keskellä, maailma väläyttää välillä salaperäistä puoltansa. Jos torjumme täysin erikoisilta ja sattumanvaraisilta tuntuvat toistuvat tapahtumat, suljemme myös silmämme näkemästä itseämme kokonaisena. Katsotaan ihmisenä olemistamme, kaikkea mitä osanamme on ja kuunnellaan kaikessa rauhassa. Saatamme ymmärtää jotain, mitä ei voi sanoin tai järkevin ajatuskääntein kenellekään opettaa.

Joku, jolle olla totta

Posted on

Osalta meistä puuttuvat läheiset ystävyyssuhteet, joissa saisimme tukea ja kuulevan korvan juuri silloin, kun itsellämme on vaikeaa. Yhä useampi meistä myös jättää kertomatta läheisilleen yksinäisyyden hetkinä piilevistä raskaista tuntemuksista, epävarmuudesta tai selittämättömästä ahdistuksesta.

Iät kaiket kansanparantajat ja kupparit maalaiskylissä ovat toimittaneet luottoystävän virkaa. Tiiviissä kyläyhteisöissä ja kolmen-neljän sukupolven maatiloilla on ymmärrettävistä syistä ollut omia jännitteitä, jotka ovat estäneet ihmistä olemasta oma itsensä – epävakaat ja kilvoittelevat ihmissuhdekiemurat saavat meidät piilottelemaan heikkouksiamme. Meille kaikille olisi tärkeää löytää edes yksi ihminen, jolle uskaltaa olla erityisen totta totisen paikan tullen.

Mikäli tarvitset elämässäsi lisää tukipilareita, voit valita itsellesi sopivalta tuntuvan hoitomuodon: virallisen puolen psykologipalveluista ja erilaisista kehohoidoista shamaanimatkaan. Kaikkea on. Voit valita sellaisen ammatinharjoittajan, joka puhuttelee juuri sinua ja ennenkaikkea herättää luottamusta. Osa ihmisistä kokeilee estoitta eri hoitajia tutkiakseen, mikä sopisi juuri itselle. Isolle enemmistölle kynnys olla jonkun hoidettavana on korkea ja karmit matalat astua sisään. Vaalin jokaista kohtaamista, sillä kynnyksen yli astuminen on saattanut vaatia todella paljon.

Olen aikanaan itse kansanparantajan urallani saanut paljon oppia heittäytymällä itse hoidettavaksi. Sen vuoksi rohkenen antaa muutaman huomion, joista voi olla hyötyä myös sinulle valitessasi ihmistä, jonka käsiin lasket hetkellisesti koko olemassaolosi.

Luoko hoitaja sinulle vaivoja ja diagnooseja, joita et itse tunnista oikeiksi, vai koetko tulleesi nähdyksi oikein?

Onko hoitaja täydellisen vakuuttunut voimakkaasta paranemisestasi, vaikka itse et tunne mitään, vai seuraako hän aidosti, mille sinusta tuntuu?

Haluaako hoitaja sitoa sinut omaan filosofiaansa ja pidempään hoitojaksoon luvaten tuloksia, vai antaako hän sinulle tunteen vapaudesta tulla tai olla tulematta?

Millaisena hoitaja näkee tulevaisuutesi, liittyykö siihen mahdollisuuksia vai uhkia?

Pyrkiikö hoitaja voimakkaasti muokkaamaan uskomuksiasi, vai kunnioittaako hän maailmankatsomustasi?

Mikäli sinusta tuntuu vaikealta luottaa itseäsi kenenkään ihmisen käsiin, voit aina mennä metsään. Voit käpertyä lastesi kanssa turvalliseen sykkyrään kuin ketunpennut pesässään tai lähteä uimaan tyveneen järviveteen. Älä koskaan uskottele itsellesi, että seisot maailmassa yksin, ilman yhtäkään puuta tukenasi, aaltoa joka kannattelee.

Tiedon pakahduttava voima

Posted on

Usein tietyn vaivan omaavia tulee kuin ryppäissä. Saatan hoitaa viisikin erilaisista tinnitusvaivoista kärsivää peräkkäin. Jokainen tapauksista on erilainen; korvissa kuuluvat äänet vaihtelevat naksumisesta ja matalasta huminasta korkeisiin huiluääniin. Vain käytäntö näyttää, kuinka vaivaan on mahdollista päästä käsiksi. Kirjoja ja anatomiaa on ihan turha selailla. Eräältä asiakkaalta tinnitus hävisi, mutta vaiva palasi hänen ajettua peurakolarin. Sitä seurannut shokki laittoi kai korvat huutamaan uudelleen. Muutaman kerran olen nostanut kädet pystyyn, etenkin jos aluetta on jouduttu kirurgisesti operoimaan.

Viheliäiset levottomat jalat kun luulen jo kaikki nähneeni, niin eiköhän Parantolalle lampsi aivan uudenlainen tapaus suman päätteeksi, jolloin saan pinnistellä kaiken kokemusperäisen tietoni äärimmilleen. Neuvojat ovat silloin vähissä. Ainoa keino saada apu ihmiselle, jota kukaan muu ei voi pystynyt auttamaan, on lähteä metsälle tutkimattomille maille. Jos näyttää sille, että olemme päässeet jäljille, keho antaa kyllä kannustavia paranemisen merkkejä. Muuta karttaa minulla ei ole käytössä.

Usein luulen jo kaikenlaiset tarinat kuulleeni, mutta eräänä päivänä sain kuulla jotain sellaista, että oksat pois. Luokseni tuli ihminen, joka oli tapaturmassa saanut aivovaurion. Hän selvisi kriittiset ajat läpi, mutta koki rajusti muuttuneensa. Mitään järjellistä selitystä lääkärit eivät löytäneet sille, että hän osasi toista kotimaista kieltä paremmin kuin äidinkieltänsä. Hän piti erilaisista asioista kuin ennen. Hän oli erilainen ja erinäköinen persoonana kuin ennen tapaturmaa.

Näin hänestä, että erikoisista juonenkäänteistä huolimatta hän koki itsensä onnekkaaksi – uudet kortit käsissä. Hän suhtautuikin muuttuneeseen itseensä hyvin uteliaasti ja rauhallisesti. Läheisille asia oli varmasti vaikeampi. Lisäksi hän oli neurologien hyvässä hoidossa. Viheliäinen migreeni vaivasi kuitenkin sillä hetkellä eniten. Suomalainen akupunktio, jota kalanruototekniikaksikin sanotaan, oli tällä kertaa paras ”kättä pidempi”. Kivut jäivät pöydälle. Kuulin myöhemmin, että hoitotulos jäi pysyväksi. Kuntoutuminen vaurioista kuitenkin jatkui muilta osin.

Olin niin iloinen hänen puolestaan ja siitä, että kärsimyksen ja kipukoulun sijaan hän rohkeasti kokeili jotain, mistä emme vielä ymmärrä. Ajattelin sinä päivänä, että tätä varten olen tätä, tässä ja nyt. Mutta millä selitän työpäivieni tapahtumat? Miten selitän itselleni sen, että kaikkien kohdalla en onnistu näin hyvin?

Sattumalla? Silloin tuntisin vapautta epäonnistumisen taakasta. Taidoillani ei olisi niin suurta merkitystä.

Mielen voimalla? Silloin ihminen parantaisi aina itse itsensä, kun siihen luodaan turvalliselta tuntuva tila.

Parantajan vaistoilla? Silloin toimisin jostain tiedostamattomasta käsin, tunnistaen vaistonvaraisesti jotain ajattomia lainalaisuuksia, joita paranemiseen tarvitaan.

Pian alkaa seuraava kuppaus- ja kansanparannuskurssi ja tunnen pakahtuvani kaikkeen tietoon, jota en näe tai osaa sanallistaa, mutta jota käytän joka päivä. Miten ohjata sellaista, jota ei itsekään ymmärrä? Lähden kävelylle ruovikkoon, itseäni korkeampaan, aamu-usvan sekaan. Sorsat huutavat, harmaahaikara lentää yli. En voi kuin rauhoittua taas tähän työpäivään.

Järvenä vai jokena?

Posted on

Mietin viime viikkojen ihmisvirtaa. Erilaisia kasvoja, halauksia, pieniä ja suuria huolia, kepeitä ja vakavia elämäntilanteita. Mietin sitä, kuinka ihmisen elämä on luonnollista vaihtelua liikkeen ja pysähtymisen välillä. Näiden vaihtelu on kuin väistämätön levon ja kasvun luonnonkierto, joista molemmat tarjoavat meille paranemisen mahdollisuuksia.

Elämä avautuu erilaisena, kun seisomme järvivetenä työntäen juuriamme aina vain syvemmälle pohjamutiin. Kaikki näyttää vuorostaan toisenlaiselle, kun menemme jokena kohti uutta ja tuntematonta, toiveikkaina uusien juurten kasvattamisesta ja muutoksesta.

Minulla on sellainen olo, että jos haluamme pysyä terveinä ja hyvinvoivina, meidän olisi kuunneltava tarkoin, milloin on aika olla paikoillaan ja milloin on mentävä.

Jos seisomme liian pitkään paikoillamme, jumittuneena juuriimme ja menneisyyden loputtomaan setvimiseen, mätänemme paikoillemme ja menetämme juuremme joka tapauksessa. Juuret olisi irroitettava, kun ne eivät enää saa tarvitsemaansa ravintoa. Elämämme näivettyneillä juurilla sammuu vähitellen, vaikka yrittäisimme hakea tukea ympäriltämme.

Jos taas kuljemme levottomasti aina uusissa joenuomissa, saatamme jäädä pintavirtauksien vangiksi, emmekä koskaan pääse tutkimaan ravinteikasta pohjamutaa omilla juurillamme. Silloin meitä saattaa alkaa vaivata kyltymättömyys kaiken suhteen. Lopulta mikään ei ole mitään, kukaan ei ole ketään, emmekä enää ymmärrä mistään mitään.

Olimme sitten järvenä tai jokena, molemmat paikat aiheuttavat meille ahdistusta ja vaivoja, jos emme tunne kumpi olisi meille tervehdyttävintä. Miksi jäämme, vaikka vaistot huutavat, että pitäisi lähteä. Miksi lähdemme juuri silloin kun pysähtyminen olisi arvokkainta, mitä voisi tehdä?

Luonani kävi kerran iäkäs ihminen, joka oli ahdistuksesta ja kivusta tuskaisena. Mitään sairauksia hänestä ei ollut löydetty. Keho huusi vääryyttä ja vaikeutta. Kipua. Mikään hänen elämässänsä ja ympärillänsä ei ollut vuosikymmeniin ollut siten kuin hän haluaisi ja tarvitsisi. Hän oli seissyt järvivetenä tuskaisen pitkään.
Minulle jäi hyvin epävarma olo siitä, oliko Parantolalla vietetty aika hänen kanssaan merkityksellistä. Tällä viikolla sain puhelinsoiton. Hän, ikäihminen, oli saanut rohkeutta tehdä jotain, mitä hän ei olisi eläissään uskonut tekevänsä. Hän kiitti vuosien takaisesta tuokiostamme ja kertoi, mitä tuntemuksia hänessä silloin liikkui. Minun ei ollutkaan tarkoitus tehdä tai muuttaa mitään. Hän vain tarvitsi tilan ja hetken itsellensä kaiken tarvittavan muuttamiseen. Nauraa heläytimme puhelun päätteeksi vielä kunnon naurut, sellaisen naurun, jossa nuori ja vanha kohtaavat tasavertaisina kulkijoina.

Lähteminen ja jääminen vaativat molemmat yhtä paljon rohkeutta. Olkoon sinulla herkät jalkapohjat kaiken tämän tunnusteluun. Kuuntele jalkapohjillasi, milloin pieni orastava virta alkaa kutitella ja houkutella johonkin uuteen. Kuuntele, jos pohjamudat kutsuvat ja jalkapohjasi tarvitsevat levollisen paikan seisahtua. Onnea matkaan. En usko, että koskaan on liian myöhäistä lähteä tai jäädä.

Käsi valokatkaisijalla

Posted on

Olen harjoittanut tätä ammattia virallisesti 12 vuoden ajan. Niin virallisesti kuin kansanparantaja tässä ajassa voi. Kaikki, mitä täydentävien hoitomuotojen alalla näen, ei ilahduta. Huomaan, että vastukset sisälläni lämpenevät aika ajoin. Hoitopöydällä minulle jaetaan kertomuksia, joiden myötä jaan huoleni heidän kanssa, jotka peräänkuuluttavat vastuuta alan toimijoille. Jokin minussa kertakaikkiaan huutaa totuuden perään. Ei virallisen auktoriteetin, ei kenenkään todisteleman, vaan sellaisen totuuden, jonka me voimme kaikki ihmisinä ja tämän maailman katselijoina hiljaa sisimmässämme allekirjoittaa.

Jos vielä kuulen jonkun myyvän katteettomin lupauksin, että pelkällä kuppauksella hoituvat sepelvaltimotaudit, niskan alueen jäsenkorjauksella kilpirauhassairaudet, aloe veralla vaikea suolistotulehdus tai 10 kerran energiahoitosarjalla ms-tauti, niin tiedoksi, että hän ei tule pääsemään helpolla dialogilla. Mieleni tekee ajaa hänet nurkkaan vikisemään kuin pieni ymmärtämätön supikoira, joka on ehkä liian rohkeasti leikkinyt olevansa karhu. Sama tekisi mieli tehdä heille, jotka ovat sitä mieltä, että ainoastaan virallinen lääketiede tämänhetkisine menetelmineen parantaa, kaiken muun kokeileminen on vaarallista.

On hienoa, että paranemista tapahtuu tavalla tai toisella. Ihmeestä sen koommin kuin tieteestäkään ei kuulu kuitenkaan tehdä uskontoa, ei itselle eikä toisille, sillä ymmärrämme paranemistapahtumaa edelleen vaillinaisesti. Jaan näkemykseni erään vanhemman herrasmieslääkärin kanssa. Se on seuraavanlainen: ”Jos ihminen on itse päättänyt sammuttaa valot, mikään hoitokeino ei auta.” Ihmisen oman voiman ylitse ei kukaan kävele. Mikä valtava potentiaali tässä voimassa on. Jos sillä on voimaa yli elämän, sillä on voimaa myös yli kuoleman.

Näen omana tehtävänäni seikkailla tuntemattomilla vesillä, tutkimattomilla teillä. Haluan katsoa, mitä lääketiedettä vanhempi perimätieto ja ikiaikaiset menetelmät kertovat ihmisenä olemisesta ja luonnonlaeista. On tärkeää, että joku on siellä, mutta siellä on oltava valppaana. Kaikki, mitä perimätieto tarjoaa, ei puhuttele tässä ajassa eläjää. Jos se ei puhuttele, se ei myöskään toimi.

Paraneminen ei ole taattu kansanparantajankaan luona. Siihen kuitenkin voi luottaa, että helpotusta pyritään tarjoamaan vaarattomin keinoin. Mikäli sairaudenkulku on väistämätön jonkun ihmisen kohdalla, saa hän tukea sen kantamiseen ryhdikkäästi.

Omistan tämän kirjoituksen hänelle, jolle tein viimeisen kuppauksen ennen mätäkuun alkua. Viimeinen kuppaus lähentelee riittiä. Siinä kohdataan sairaus ja kuoleman läheisyys ilman oljenkorsiin takertumista. Tämä ihminen eli joidenkin mielestä ehkä pienen, syrjäisen ja karkean elämän. Minä muistan, kun hän ensimmäistä kertaa tuli luokseni muuttuneena. Katse oli näkevämpi, olemus valpas, kädenpuristus luja. Muutos oli valtava verrattuna siihen ihmisenmyttyyn, jonka ensimmäisellä kerralla kohtasin. Hän katsoi lopulta omaa eläämäänsä ja itseään, kaikkea epämiellyttävääkin, ryhdikkäästi ja suoraan. Hän löysi myötätunnon, jonka löytäminen vastaavissa olosuhteissa on ankara ponnistus parempiosaisellekin. Se on sankariutta, jollaisen saavuttamisessa eivät materiaalinen vauraus, kalliit ihmerohdokset ja trimmatut lihakset auta. Hän pääsi perille.

Kudelma, jota et näe

Posted on

Elät kudelmaa, joka muodostuu kuin selkäsi taakse ikään – sitä ei voi koskaan nähdä kokonaan, ellet sulje silmiäsi ja pyri näkemään toisilla aisteilla. Tähän kudelmaan saattavat osallistua aivan toiset ihmiset kuin jotka arkielämässäsi ovat perhettäsi. Nämä ihmissuhteet tunnistat siitä, että menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus tuntuvat kohtaavan selittämättömällä tavalla. Siitä ei voi puhua sanoin.

Tunnen monia, jotka kertovat epäuskostaan kaikenlaiseen kaurapuuroarjen ylittävään. Minulla on suuri ymmärrys heitä kohtaan. Monet heistä kuitenkin pohjimmiltaan haluaisivat kokea jotain erityislaatuista. Puheesta saattaa toisinaan kuultaa vaivihkainen pettymys siitä, että toiset tuntuvat saavan ihmeellisiä tietoisuudentilan kokemuksia, tietoisia unia ja valonäkyjä. Punnitsemme näiden kertomusten äärellä epäröiden itseämme ja toisia ihmisiä.

Elämme aikaa, jolloin lihasten sijasta moni pinnistelee tietoisuuden taitojansa äärimmilleen. Miksi toiset päätyvät metsästämään huikeita tietoisuuskokemuksia toisensa perään ja toiset eivät niitä saa kurinalaisimmallakaan työskentelyllä?

En usko, että kokemukset toisista maailmoista tai tietoisuudentiloista ovat ehdottoman tärkeitä tässä elämässä. On mahdollista, että ne aiheuttavat vääränlaista erinomaisuuden ja erityislaatuisuuden tuntua inhimillisessä ihmisessä, joka toivoo olevansa kehityksen etummaisessa airueessa. Erityislaatuiset kokemukset saattavat harhauttaa jostakin olennaisesta, joka odottaa tarttumista juuri tässä hetkessä, arkisen maailman tuoksinassa.

Uskon silti, että meille tekee hyvää nähdä maailma monin eri aistein. Uskon, että yhteydentuntu johonkin, joka tuo sinulle rauhaa, auttaa sinua avautumaan kaurapuuroarjen ylittävälle tietoisuudelle jos niin haluat. Se voi olla joku toinen ihminen, jonka tunnet voimakkaasti elävän samaa kudelmaa sinun kanssasi. Se voi olla jokin metsäneläin, johon toistuvasti törmäät. Se voi olla kaunis maisema, jonka äärellä voit olla totta itsellesi. Yhdisty johonkin sinulle turvalliseen ja seiso siinä sellaisena kuin olet.

Silloin tämänhetkinen persoonallisuus, identiteetti, ikä ja kaikki mitä olet päättänyt olla, menettää terävimmän merkityksensä. Silloin olet yhtä kaiken sen kanssa, mitä tosiasiallisesti ajattelet ja tunnet jossain siellä syvemmällä. Silloin jokin sinussa avautuu myös arkitajunnan ylittäville asioille tapahtua.

Jäätynyt liekki

Posted on

Hoidin ihmistä, joka oli ollut vuosia sitten rajussa onnettomuudessa. Magneettikuvat totesivat hänet jo fyysisesti terveeksi, mutta vakavat säryt lantiossa ja onnettomuuteen kytkeytyvä ahdistus eivät hellittäneet. Jokin hänessä oli ikään kuin jäätynyt paikalleen.

Liikkumaton ristiluu aiheutti sen, että vaiva oli lähtenyt kiipeämään alimpiin nikamaväleihin. Oli paras keksiä jotain, sillä lääkärit olivat jo tehneet parhaansa: pelastaneet hänen henkensä onnettomuuden jäljiltä ja kursineet taiturimaisin ompelein kasaan.

Kun lantio jäätyy, ristiselkä on joko tunnoton tai viiltävän kipeä, alavatsan toiminnot oireilevat, kivut kiertävät jalkoihin, emmekä enää syty mistään. Tämän vaivan paranemiseen tarvitaan poikkeuksellisen syvältä tulevaa rentoutta. Mikään tekniikka ei pelasta, vaikka suorittaisin sen miten säntillisesti, ellei ihminen tunne oloaan turvalliseksi. Teknisen osaamisen sijasta tärkeintä on joskus kädenliikkeiden vähäeleisyys ja kärsivällisyys.

Onneksi olen kärsivällinen. Kestää aikansa, että kivuista kärsinyt ihminen pikkuhiljaa laskeutuu hoitopöydälle. Ottaa aikansa, että lihakset suostuvat rentoutumaan. Sitten vasta pääsen syvemmälle. Hänen päähänsä tuli valtava paineentuntu, kun lantio antoi myöten. Se on niin yleinen hoitoreaktio, että osaan sitä jo odottaa. Jos yläselässä olisivat olleet kuppaussarvet, ne olisivat täyttyneet paineaallosta – sekin on nähty. Paine tasoittui pitelemällä päätä hellästi ja sen jälkeen kaikki tuntui olevan raukea ja rauhallista. Tulevat viikot näyttävät, saavutimmeko lopullisen tavoitteemme – kivuttomuuden.

Hämmästyksekseni olen huomannut, että monilla meistä saattaa olla jäätynyt lantio ilman vaurioittavaa onnettomuuttakin. Mikä sammuttaa sisällämme liekuttavan tulenlieskan? Säikähdys, liian kova tuulenpuuskako? Kestämättömän voimakkaat tunteet vai kertakaikkinen jäätyminen elämän edessä?

Uskon, että jää voi hiipiä meihin myös pikkuhiljaa. Tuli tarvitsee palaakseen happea. Vapautta, aukeaa peltoa, avaraa taivasta, sallivia ihmissuhteita. Se vaatii, että annamme kaikkea tätä myös toisille. Ole itsesi luotettavin läheinen ja ota tässä elämässä se mitä sinulle kuuluu ja vain se. Se voi vaatia hallittua voimankäyttöä – ei itsesi ulkopuolella vaan sinun sisälläsi.