Äänet tuntemattomasta

Kuppari-Hanna

Umpipuu – Kupparin Parantola

Vanhemman miehen rehevä, murteinen ääni kertoo minulle puhelimessa erikoista tarinaa. Hän etsii apua ystävälleen, joka kuulee vieraiden äänten juttelevan hänelle häiritsevästi, etenkin öisin. Mies vakuuttaa minulle, että virallinen terveydenhuolto on hänet terveeksi todennut. Lääkkeistä hänelle oli tullut vain huono olo.

En tiedä, millä tavalla tällaiset ilmiöt kuuluisi selittää. Luonani käy monenlaisia ihmisiä. Samoin kuin muutkin, joudun toisinaan kamppailemaan ennakkoluulojeni kanssa, niin kotoisaksi kuin tunnenkin oloni selittämättömillä vesillä. Mietin, onkohan tapaus sittenkään minun hoidettavissa? Onkohan hän niin huonokuntoinen ja hauras mieleltään, että hän kuuluisi toisenlaisten ammattilaisten hoitoon?

Lupaan auttaa miestä sillä ehdolla, että hänen itsensä tekee mieli tulla nimenomaan minun luokseni. Lupaan pitää hänestä hyvän huolen ja kuunnella koko tarinan – ja sitten katsoa mitä on tapahtuakseen.

Kaikki alkoi siitä, kun hän oli suuren elämänmuutoksen pyörteissä päätynyt erään hengellisen liikkeen parantamiskokoukseen. Liikkeen johtaja oli laittanut käden hänen päällensä ja hän oli menettänyt tajuntansa. Tapahtuneesta oli kulunut yli 10 vuotta. Mies oli normaalisti työelämässä ja koki muutoin voivansa hyvin, paitsi että kärsi kuulemistaan äänistä, sillä ne koskivat aina jotain ikäviä asioita. Vaati myös paljon tahdonvoimaa olla välittämättä äänistä.

Mies kertoi, että Parantolaan sisääntullessa äänet olivat hiljenneet. Lävitseni menivät kylmät väreet. Vakuutin hänelle, että hän saa apua. Siitä, mitä sen jälkeen tapahtui, en osaa kertoa. Osa minusta näki, mistä oli kyse. Osa minusta kurkotti maailmaan, jonne ymmärryksemme ei yllä. Iso mies lähti Parantolasta kyynelehtien ja tietäen, että hänen ei enää tarvinnut kärsiä vieraiden äänien keskustelusta. Olin tavattoman iloinen hänen vapauden tunteestaan.

Uskon, että kaikki arvailut siitä, mitä mies kävi läpi 10 vuotta sitten ja nyt, ovat vaillinaisia. Kova tuulenpuuska peltoaukealta päin painautuu hirsiseiniä vasten humisten. Tuvassa vallitsee sanoinkuvaamaton rauha ja turvallisuuden tunne.

Punainen lanka

Kuppari-Hanna

Kuppari-Hanna

Sydän hakkaa. Hengitys on kiivas ja aistit terävöityvät. Käsivarret ovat hartioita myöten kuin tulessa. Mikä nautinnollinen hetki. On aika muuttaa jotain. Viimeinkin aukeaa mahdollisuus toimia ja tehdä asioita ajattelemisen sijaan. Vai oliko se sittenkin niin, että viisaat ihmiset ovat tyyniä ja rauhallisia, tekevät aina hitaasti ja mietiskellen?

Ehkä sinäkin olet yksi niistä, joille slowlife on vastenmielinen muoti-ilmiö ja hyvä tekosyy olla tekemättä asioita valmiiksi, kun niiden aika on. Et kai sinäkin ole joskus hairahtunut meditoimaan levottomuutta pois sen sijaan, että laittaisit pari asiaa elämässäsi kerta kaikkiaan kuntoon?

Ei ole helppoa olla hyvä ihminen. Joskus hyville ihmisille käy niin, että mitä enemmän elämä huutaa vanhan polttamista ja siltojen rikkomista maailmoihin, jotka eivät enää tee hyvää, sitä enemmän ihminen yrittää piilotella pimeitä voimiansa, joilla on hyvä tarkoitus. Jos tällainen muutokseen tarkoitettu voima jää käyttämättä, ohjautuu agressio pois siitä hyvästä, mihin se on tarkoitettu. Ehkä lähdet vahingossa muuttamaan itsesi sijaan läheisiäsi. Tai lastaat painetta jonkin itsesi ulkopuolisen tahon harteille.

Slowlife on toisinaan tarpeellinen ilmiö heille, ketkä sokeasti suorittavat materiaalisen maailman loputtomia askareita. Rauhoittuminen on hieno asia, kun on sen aika. Mutta yritätkö vain olla hiljaa läsnä silloin, kun on aika toimia? Hidastatko, kun on tilaisuus kiihdyttää ja saada asioita muutokseen? Punainen lanka, joka juoksee elämäsi läpi, ei ole tasapaksu. Hyvän elämän ei ole tarkoitus olla samanlaista koko ajan. Elämä sinussa kuulee ympärillä soivan rytmin. Se tietää, milloin on aika millekin.

Metsän pesä

Kenen pesä pieniTapaan sattumalta ihmisen, jolla on vaikea krooninen sairaus. Muistan hänen käyneen luonani kerran tai kaksi. Hän toteaa, ettei käynnistä ollut yhtään apua. Pahoittelen hänelle vilpittömästi tilannetta, ainahan ei voi onnistua. ”Huomasitko, oliko edes seuraava yö yhtään helpompi, pääsimmekö lainkaan kärryille asiasta?” ”Juu, kyllä monta päivää oli aivan hyvä, mutta sitten vaiva oli taas kuin ennenkin, ei mitään apua. Ei taida kannattaa varata uutta aikaa.”

Tuomio on ankara. Myötäilen ystävällisesti hänen johtopäätöstään – niin vakaasti se näyttää jo tehdyn.

Lähden lapsi selkärepussa metsään. Kävelen kallioille katselemaan merta ja käppyräisiä mäntyjä. Pienet kädet silittävät selkääni. Pian pää painautuu selkääni vasten. Matkalaiseni nukahtaa. Mietin itseäni ja ammatinvalintaani. Voisin ihan hyvin lypsää lehmiä töikseni. Olisin aivan yhtä tyytyväinen. Ymmärrän, etten valinnut tätä ammattia saadakseni olla karismaattisen kaikkivoipa.

Kävelen suopursujen läpi, nappaan yhden oksan mukaani. Hengitän suopursua kädessäni. Kurkkaan paikan, jossa hirvet usein makaavat – ei tuoreita painaumia. Yhtäkkiä huomaan, että vihreä ympärilläni välähtää tavanomaista heleämpänä. Olen kuusikossa, jossa on aluskasvillisuutena vain sammalta. Ympärilläni on laajalla säteellä paljon linnunsulkia. Joku pesii, haudontalaikusta irtoaa alushöyheniä. Rohkenen kerätä kourallisen itselleni. Juuri tämänkaltaiset höyhenet ovat pikkulinnuille mieluisinta pesävärkkiä.

Metsä on minun pesäni, jota höyhenet pehmustavat. Siellä kasvan rauhassa, opettelen lentämään. Enkä takerru mihinkään.

Seisahdus

Aamu 02

Juuri kun tunnen kehon läpi kulkevan sävähdyksen, hänen silmänsä aukeavat levälleen. Hän kysyy innosta hihkuen: ”Mikä se oli?”.

Juuri kun huomaan kasvojen rentoutuvan ja hengityksen syvenevän, hän pinnistelee pinnalle rupattelemaan: ”Onko sinulla lapsia?”

Juuri kun kuolleelta tuntuvassa raajassa tuntuu viimein pientä sykettä, lausutaan ääneen toivoton huokaus: ”Ei tälle vaivalle taida kukaan mahtaa mitään.”

Ihme säikähtää uteliasta ajatusta, joka yrittää napata kiinni. Se piileskelee, tulee mieluummin varkain ajatuksiltamme, omassa rauhassa.

Syvempi tietoisuuden tila odottaa kärsivällisesti vuoroaan taukoamattomalta höpötykseltä.

Paranemisemme suorastaan kärkkyy solujemme sopukoissa odottaen lupaa sinulta tulla.

Ihmeen äärellä varo suuria tunteita. Pidättele kiihtymystäsi. Ole kuin se kaikki olisi itsestäänselvää. Älä yritä juosta kiinni mitään, mikä tulee näkyväksi vain silloin kun olet pysähdyksissä. Anna kaiken tulla luoksesi kuin usva suolle. Ole ihan hiljaa ja liikkumatta – kuin mitään erikoista ei olisi meneillään. Se, mitä etsit saa sinut kiinni, kun seisahdut.

Sisäinen tärinä

Siipi taivasta vasten pieniJoinko liikaa kahvia? Ehkä se on nämä kaikki tekniset laitteet ympärilläni. Vai aiheuttiko äskeinen ihminen sanomisillaan sisälleni epävakaisen sään? Ei, se on varmaan tämä rakennus, ehkä täällä on jotain terveydelle haitallista. Päässä on sumea olo, ajatukset katkeilevat ja hieman pyörryttää. Olemme tuntosarvet korostetun höröllään joka suuntaan. Haalimamme informaatio ympäristöstä ja toisista ihmisistä meinaa tuperruttaa meidät.

Mikään ei uhkaa meitä siten, kuin oma jalostunut taitomme sabotoida itseämme jatkuvalla epäluulolla ympäristöämme ja toisia ihmisiä kohtaan. Rakennamme itsellemme uhkakuvia luokittelemalla asiat ja ihmiset tietäväisinä vahingollisiin ja tervehdyttäviin. Luulemme, että toisilla ihmisillä on meihin suurempi voima kuin itsellämme. Olemme ehkä menettäneet luottamuksen myös kehoomme. Emme luota sen kestävyyteen vaan pelkäämme romahtamista ja kehon reaktioita.

Tänään voit lakata vilkuilemasta taakse ja sivuillesi. Älä eksytä itseäsi tärkeisiin selityksiin tai ylenmääräiseen kehon reaktioiden tarkkailuun. Älä takerru kenenkään moitteisiin saati kehuihin. Jokin sisälläsi oleva voima kantaa paljon vakaammin. Palaa kotiin itseesi ja luota kehosi biologiaan. Se löytää kyllä keinot luovia tässä ajassa. Sisäinen tärinä vakautetaan hakeutumalla keskelle – ei ääripäihin.

Ystävyys villieläimen kanssa

Peurantaljoissa 08 pieniPienet pojat tulevat koulun jälkeen Parantolalle hengähtämään. Siivoan ja laitan kuppaustarvikkeita paikalleen. Tuvasta kuuluu vain hykertelyä ja hihittelyä. Kun olen valmis ja puhdistanut työpöydän vielä pirtulla, löydän tuvasta kaksi pellavapäätä kääriytyneenä peurantaljaan. He ovat siellä kuin ketunpoikaset pesässä. Poissa ovat koulureput, laskutoimitukset, kotitehtävät ja kiristävät vaatteet. Mikä käsinkosketeltava vapaus.

Muistammeko me aikuiset kunnioittaa sitä osaa meissä, joka on nisäkäseläimen omaa? Sitä, jolla on vaistoja, erilaisia tarpeita ja rajoituksia. Jos elämä on keskittynyt ajatteluun, erilaisten johtopäätösten vetämiseen, emme kuule sitä osaa, joka haluaisi ehkä antaa tärkeää opastusta. Voimme aina jyrätä sen ylivertaisella järjen äänellä. Silloin se jokin meissä alkaa pelätä. Se voi haluta vaikka karjua. Säikähdämme ja ilman muuta päättelemme sisällämme olevan jotain vaarallista.

Meissä on toisinaan selittämätöntä levottomuutta, jolle ei löydy järkevää syytä. Se rauhoittuu kuuntelemalla ikiaikaista itseämme – sitä joka ei ole eksynyt ajatuksiin. Voimme olla sille ystävällinen. Kunnioittaa sen tarjoamia tuntemuksia ja sen toivomia rajoja. Tarvitsetko pesän rauhaa vai lauman seuraa? Haluatko aistia ympärilläsi sivistyksen ja edistyksellisen tekniikan vai ravitsisiko pihkan tuoksu ja tuulen humina juuri nyt paremmin. Eläin meissä auttaa huolehtimaan kehostamme ja rajoistamme. Ystävyys villieläimen kanssa tuo turvaa ja sisäistä rauhaa – emme jää tuntemattomaksi itsellemme.

Kipu kasvukumppanina

Blogi kuvaLuonani käy ihmisiä, jotka eivät kykene olemaan hieronnan tai muun kehollisen manipuloinnin kohteena. Heidän kehonsa reagoi välittömästi pahoinvoinnilla. Kipu on kumppanina sellainen, jota joudumme kunnioittamaan. Se asettaa rajoja, sanelee asentoja ja ohjaa meidät johdonmukaisena kasvattajana kohti kivuttomampaa olotilaa.

Joskus pitkään jatkuneet kivut saavat hermostomme virittymään äärimmilleen. Pienikin kosketus väärään kohtaan voi saada kipuherkän tuntemaan olonsa huonoksi – oksettaa, pyörryttää, ajatukset muuttuvat sekaviksi.

Kipu on kasvattajana kuin ankara vanhempi. Joudumme nöyrtymään ja etsimään kumppanuutta sen kanssa. Kun tällainen ihminen on hoitopöydällä, joudun ensin ansaitsemaan kehon luottamuksen. Vasta kun käteni ovat löytäneet tavan koskettaa siten, ettei kehon tarvitse huokua välitöntä palautetta, voimme aloittaa.

Pikkuhiljaa kipuherkkä löytää luottamuksen kehoonsa ja siihen, että yhteistyö on mahdollista. Kehosta löytyy aina kohta, joka toimii porttina hoidon vastaanottamiselle ilman pahoinvointia. Niin kauan kuin kipu on meille tuntematon möykky, jonka toiminnassa emme näe johdonmukaisuutta, koemme alistumista, jonka takana väijyy vihansekainen kapinahenki. Tämä on väkivaltaa itseämme kohtaan. Kumppanuus vaatii kuuntelua, myötäilyä ja avaramielistä tutkimista. Nouse kumppaniksi kipusi rinnalle. Löydät kyllä askeleille yhteisen tahdin. Silloin voit suhtautua kipuun lempeästi kuin tanssikumppaniin.

Sisäinen tuomarisi

kupparin tupa 04 pienempiLöydä se osa itseä, joka piileskelee ja vielä kaipaa sinun hyväksyvää katsettasi. Rakasta se osa sellaiseksi, joka ottaa vastaan hyvän, vaikka ajatuksesi huutelisivat ettet sitä ansaitse. Hyvyyttä ei ansaita. Sille avataan ovi ja se päästetään elämään.

Ajatuksesi puntaroivat jatkuvasti oikeaa ja väärää. Ne jakelevat tuomiot ja ansiot omalla logiikallaan. Tämä logiikka on joskus kuin suljettu huone, jossa et koskaan tule olemaan itsellesi tarpeeksi hyvä.

Päästäksesi tästä huoneesta, voit käyttää opaskarttana elämäsi ihmisiä, jotka näkevät hyvän sinussa. Jos pysyttelet jatkuvan arvostelun ilmapiirissä, et saa voimaa kasvuun ja etenemiseen sellaisena kuin olet. On eri asia kasvaa kuin olla väkisin jotain sellaista, mitä meidän pitäisi sisäisen tuomarimme mielestä olla. Tällainen oleminen on jatkuvaa taistelua omia puutteita vastaan.

Eräs asiakas oli vakuuttunut siitä, että hän ei ansaitse mitään hyvää. Hän oli elämässään toiminut läheisiä kohtaan niin anteeksiantamattomasti, että oli päättänyt rangaista itseään. En sallinut hänen kertoa tarkemmin, mistä oli kyse. Tarina hänen sielunsa rumuudesta oli jo liiankin juurtunut häneen. Hän tunsi syvää surua tekojansa kohtaan.

Hänestä kasvoi ihminen, joka ymmärtää väärintekijöitä. Paremmin kuin ”hyvät” ihmiset, jotka ovat osanneet toimia moitteettomammin läheistensä kanssa. Myötätunto, jota hän alkoi tuntea hankalia ja vihaisia ihmisiä kohtaan, oli jotain erityislaatuista. Se myötätunto oli totta ja syvältä tulevaa. Elämä käärii lahjansa joskus ihmeellisiin käärepapereihin.

Seuraa pieniä merkkejä

A drum

A drum

Olen eksyksissä. En tiedä, mitä seuraavaksi kuuluisi tehdä tai mikä ovi avata. Vetäydyn hieman syrjemmälle omaan syvään hiljaisuuteeni. On syytä terävöittää tarkkaavaisuus äärimmilleen. Kun katselee rauhassa, pienikin merkki auttaa pääsemään eteenpäin. Se auttaa ottamaan ensimmäisen askeleen. Ilman sitä matka ei ala koskaan. Päättämättömyys ei vie mihinkään, vaan vie voimat jo ennen kuin olemme päässeet minnekään.

Tämä pätee elämässä, mutta myös työssäni. Paras tapa aloittaa työskentely ihmisen kanssa on täydellinen tietämättömyys. Lähden seuraamaan ensimmäistä polkua, joka hädin tuskin edes näyttää merkitykselliseltä. Joskus tärkeän polun alkupää näyttää metsittyneeltä, juuri ja juuri kulkukelpoiselta. Ilman tarkkaavaisuutta sitä ei edes huomaa. En muista, että polku olisi pettänyt kertaakaan. Jos ihminen haluaa, pääsemme aina kohti jotain mikä on tärkeää sillä hetkellä.

Keho näyttää minulle näitä polkuja. Se heittää toistuvat elohiiret kohtaan, johon kannattaa keskittyä. Se liikahtaa tahattomasti, kun hipaisen huomaamatta jotain tiettyä kohtaa. Ihmisen kasvot valahtavat yhtäkkiä täysin rennoiksi. Myös hengitys paljastaa tipahtamisen syvempään tietoisuuden tilaan. Väärään voin mennä vain, jos erehdyn vetämään nokkelia johtopäätöksiä.

Luonnonvoimat meissä

Hoidan usein ongelmallisia arpikudoksia ja hermoston vaurioita joko onnettomuuden tai leikkauksen jäljiltä. Hermostossamme liikkuvien virtausten seuraaminen on kiehtovaa sekä minulle että hoidettavalle. Hoitoreaktioissa on magiikan tuntua – olen silti varma, että kaikki menee luonnonlakien mukaan.

Hoidin kerran arpea, joka oli poikittain vartalossa, rinnan alueella. Arpi oli vuosien kulumisesta huolimatta arka ja sen ympärillä oli turvotusta. Usein käy niin, että kivut liikkuvat arven alueelta kuin elohiiret. Niin oli tässäkin tapauksessa. Kävin läpi painelemalla arpikudoksen. Jokaisella painalluksella kuuntelimme yhdessä kipureittiä. Siirryin seuraavaan kohtaan vasta kun kiputuntemukset olivat kokonaan haipuneet. Muutamassa kohdassa arpea oli eritysen terävä kipu, joka säväytti koko kehon hetkelliseen jännitystilaan. Päätin laittaa niihin neulat, vaikka tiesin sen aiheuttavan hetkellistä tuskaa.

Se kannatti. Tuntemukset arpikudoksessa muuttuivat radikaalisti hoidon päätteeksi. Arvelimme yhdessä, ettei toista hoitokertaa taida tarvita.

Kaikki tämä kuulostanee vaivattomalta. Sitä se ei kuitenkaan ole. Vaatii kurinalaista keskittymistä tehdä jotain, mitä ei tietoisesti osaa. Aina on epävarmaa, saanko johdateltua asiakkaan siihen paikkaan sisimmässään, missä paraneminen tuntuu mahdolliselta, vaikka sille ei kaiken järjen mukaan olisi edellytyksiä.

Se, mitä käteni tekevät ovat kuin lumehoitoa verrattuna niihin voimiin, mitkä lopulta lähtevät liikkeelle kehosta – ihmisen omasta päätöksestä parantua. Ansaita kaikki se mahdollinen hyvä.