Aineeton kulttuuriperintö

Miksi kansanparantajan ja kupparin oppiin on vaikea päästä?

Kovin moni tässä ajassa kulkee viikonloppukurssilta toiselle etsien omaa parantajan polkuaan. Moni kaipaa syvällistä ihmissuhdetta, perinteistä ”jonkun opissa olemista”. Vanhemman polven edustaja saattaa kuitenkin yllättäen kääntää selkänsä kyselijöille. Mitä uteliaampi, kärsimättömämpi ja vakuuttuneempi on omasta lahjakkuudestaan, sitä enemmän saattaa kohdata vähättelyä, koettelevia kysymyksiä tai silkkaa torjuntaa. Eivätkö vanhat ryppyiset kansanparantajat olekaan itse lempeyksiä? Ovat, mutta eivät sillä tavalla kuin luulet. Tiedän, mistä puhun.

On olemassa vanha sanonta siitä, että kuppariksi pääsee vain, kun on synnyttänyt ja saattanut jonkun rajan taakse. Tiedän monta kupparia, jotka ovat vallan päteviä ilman näitä nimenomaisia elämänkokemuksia. Sanonta tarkoittaa mielestäni enemmänkin ihmisen elämänkaaren kokonaisvaltaista hyväksymistä niiden varjopuolineen. Syntymän ja kuoleman kohtaaminen ovat tärkeitä virstanpylväitä ihmiseksi kasvettaessa. Ilman tätä ymmärrystä voi olla vaikea löytää todellista yhteyttä ikääntyvien perinteenkantajien kanssa.

Tutustuminen kansanparantajiin ei juuri eroa työhaastatteluista. Ajankohdan pitää olla oikea molemmille osapuolille. On kyse ihmissuhteesta, joka noudattaa normaaleja lainalaisuuksia. Suhteessa on oltava positiivinen vire, veto ja inspiraatio. Omia motiiveja etsiytyä alalle kannattaa miettiä useampaankin kertaan, mieluiten vaikkapa joka päivä hamaan loppuun saakka.

Suullinen perinne vs. koulutusjärjestelmä

Polku kansanparantajan ja kupparin ammattiin kulkee tuskin koskaan pitkin tavanomaista reittiä – koulun penkkiä kuluttaen. Virallista, asialliset opintoviikkomäärät sisältävää koulua kuppareille ja kansanparantajille ei ole. Monenlaisia kursseja ja kokoontumisia kylläkin.

Ajatus massojen kouluttamisesta on saanut aikaan jupinaa monessa vanhemmassa kansanparantajassa. Kun kumartaa tämän päivän vaatimuksille, saattaakin pyllistää jollekin, mikä on olennaisinta ja herkintä suullisen perimätiedon siirtämisessä sukupolvelta toiselle. Osaamisen standardisointi ja tehokas koulutus tuovat luotettavuutta ja tietoisuutta perinnehoidoista laajemmalle piirille. Se on erinomainen asia. Henkilökohtaisen ohjauksen määrä valitettavasti jää väkisinkin pienempään rooliin. Silloin innokkaasta opiskelijasta saattaa tulla teknisiltä taidoiltaan varsin osaava, mutta ihmisten kohtaajana hän saattaa olla varsin epäkypsä. Usealle on suuri pettymys huomata, että kovalla vaivalla ja rahalla hankitusta diplomista ja taidoista huolimatta asiakkaita ei tule. Voisikin olla tärkeää yhdistää nämä kaksi.

Syvälliset ihmissuhteet hyvänä kasvualustana

Terve henkilökohtainen suhde vanhempaan taitajaan saattaa toimia mitä parhaimpana kasvualustana ihmisten kohtaamistyöhön. Silloin siirtyy kuin vaivihkaa myös se sanojen tuolla puolen oleva ymmärrys siitä, mitä kaikkea paranemisen kulttuuriin perinteemme mukaan liittyy. Tärkeää on myös ymmärtää, missä menevät oman toiminnan rajat: kansanparantajan ei tarvitse leikkiä lääkäriä, psykiatria saati jumalasta seuraavaa. Me saamme olla ihminen ihmiselle, koskettaa, kuunnella, tehdä voitavamme ja toivoa parasta itse kullekin.

Minun kohdallani ystävyyssuhteet arvostamieni kansanparantajien kanssa ovat käytännössä tuoneet ammatin. Se on poikkeuksellinen tie ammatinharjoittajaksi tässä ajassa. Fysiologian, psykologian ja aseptiikan opinnot ovat seuranneet vasta perässä. Molempia tarvitaan. Helpolla en kuitenkaan löydä korvaavaa koulutusta sille, mitä vanhemman polven kansanparantajat ovat minulle antaneet. Se ei ole puristettavissa opetussuunnitelmaksi johtuen sen maailmankuvallisista ulottuvuuksista.

Kansanparannusperinteessä kohdataan luonto ja kaikki olemassaoleva sellaisenaan – oli se sitten näkyvää tai ei. Voisi sanoa, että pyrimme kohtaamaan ihmisenä olemisen ilmiöitä sellaisina kuin ne ovat. Elämä tuntuu olevan kuin sikermä meidän tietoisuutemme ja ulkopuolellamme olevan elämän välistä vuorovaikutusta. Onko maailma sellainen kuin se on, vai sellainen kuin mitä itse olemme?

Miksi kansanparannuskulttuurin opettaminen on haastavaa?

Vaikka järki ja kriittinen ajattelu ovat tärkeimpiä työkalujamme arjessa, monet tunnepuolen asiat, normaalista poikkeavat kokemukset sekä elämän ja kuoleman kysymykset pysyvät mysteereinä. Niissä on kuitenkin osattava olla läsnä. Siihen ei ole suomalaisessa perinnehoitajien koulutuksessa kirjallista oppimäärää. Se imetään kuin äidinmaidosta. Kuin tähtitaivasta katsoen. Kuin veden virtausta seuraten.

Joskus on tärkeämpää pystyä ja suostua oikeasti olemaan läsnä ihmisen pahan olon ja kivun äärellä kuin tehdä teknisesti oikeat selänkynkkäysliikkeet tai hierontaotteet. Tämä hyväksyvä hiljaisuus, hitaus ja läsnäolon taito tulee, jos on tullakseen. Sitä voi harjaannuttaa opiskelemalla psykologiaa, opettelemalla tuntemaan itsensä ja suhtautumalla ihmisten kohtaamiseen uteliaasti. Se ei aina tarkoita sitä, että ihmiset saisivat kansanparantajalta juuri sitä, mitä he janoavat – toisinaan ihmisille on myös laitettava rajoja, kysyttävä vaikeita kysymyksiä. Se saatetaan kokea voimakkaasti.

Moni paranemistapahtuma on tässä ajassa edelleen vailla järkiselityksiä – jos on sairastuminenkin. Olemme ammattikunta, joka arkitasolla luovii näkyväisen ja näkymättömän rajapinnassa ja nappaa kopin heistä, joiden sairaus ei ole järkiperäistä syntyselitystä löytänyt.

Aika kasvattaa ihmisten kohtaajaa

Näen sekä onnistumisia että epäonnistumisia paranemisen polulla. On ilman muuta minullekin usvan peitossa se, miksi joku voimaantuu ja paranee käsittämättömistä olosuhteista huolimatta ja toiset menehtyvät yllättäen pieneenkin terveyden horjahtamiseen. Mietin usein, johtuiko paraneminen hyvistä hoitomenetelmistä vai emotionaalisesta turvasta, jonka hoitotapahtuma toi. Entä sattuma ja ne tapaukset, jotka eivät saaneet apua?

Kanssakulkijoita tarvitaan sekä sairauden- että tervehtymisen poluilla. Kyky kulkea rinnalla voidaan lukea kansalaistaidoksi, jota ei voida rajata Valviran rekisteriin. Meillä kaikilla on velvollisuus kehittyä näissä taidoissa. Siihen ei ole valmista opintopolkua, jonka pituus tunnetaan ennalta. Vaikka sinulla olisi kova halu kasvaa ihmisten auttajaksi, saattaa olla, että joudut odottamaan urasi alkamista hyvin pitkään. Sille voi olla monia syitä. Monella kansanparannuskulttuuristamme kiinnostuneella on valtava kiire. Joskus minullakin oli. Tämänkaltaiset kiireet ovat onneksi ohi. Ei sen vuoksi, että olisin jo valmis ja pätevä, vaan siksi, että tiedän oikeasti matkan olevan tärkeämpi.

Aika tuo esiin todellisen potentiaalin ja realistisen näkökulman siihen, mikä on oma tehtävä ihmisiä kohdatessa. Mikään ei tuo enempää turvaa ja vakautta kuin se, että katsoo omaa itseään rehellisesti ja etsiytyy kohti tosiasioita.

Ihmisten kohtaaminen omana itsenään vaatii elämänkokemusta, itsekritiikkiä sekä itsetuntemusta. Vaatii myös tuhansia hoitokertoja, että löytää oman tapansa koskettaa tervehdyttävästi. Lämpimät ajatukset teille, jotka olette päättäneet etsiytyä aineettoman kulttuuriperintömme pariin. Täällä on paljon löydettävää. Tervetuloa.

 

Asiasanat: kuppaus, kuppari, folklore, kansanparannus, UNESCOn aineeton kulttuuriperintö, perinnehoidot, kuppauskoulutus, kansanparantajakoulutus, CAM-hoitojen etiikka

Kuinka autat kupparia antamaan sinulle syvällisemmän hoitokokemuksen?

Olet päättänyt toteuttaa pitkäaikaisen haaveesi. Haluat kokeilla jotain ihan uutta, mutta todella vanhaa. Perinteinen suomalainen verikuppaus. Ajatus on saattanut vaatia vuosien harkinta-aikaa. Sinulle tulee tunne, että nyt on tullut sen aika.

Kuppaus kuuluu vanhimpaan kerrostumaan parannusperinteessämme. Ehkä se kiehtoo juuri sen vuoksi. Ehkä sinua kiehtoo ajatus puhdistautumisesta samoin menetelmin kuin alkukantaiset suomalaiset saunakulttuurimme hämärässä, asumattomien taipaleiden takana. Joka tapauksessa haluat rentoutua, keventää oloa ja tasoittaa yläkanttiin hiipivää verenpainetta. Myös ajatus saunasta ja selänpesusta tuntuu lämpimältä. Mikäpä olisi meille suomalaisille vilpittömämpi tapa osoittaa välittämistä.

Kuppaukseen tullaan monin eri toivein, eri odotuksin

Haluaisitko sinä, että kerron, mitä kuppauksen fysiologisista vaikutuksista tiedetään tällä hetkellä? Entä mitä suullinen perimätieto arvelee asioista, joita ei ole vielä tutkittu lainkaan? Kuppauksen aikana juttelen mielelläni. Voimme yhdessä tuumailla, millaista verta miltäkin alueelta tulee. Onko veri tummaa? Mistä ei heru ollenkaan tai tuleeko jostain kohdasta ”kalanmaitia” eli valkoista sakkaa? Se kaikki on hyvin kiehtovaa.

Onko sinulla jokin vaikea elämänvaihe meneillään? Ehkä olet päättänyt jutella itsellesi kauniita sielusi syvyydessä, rauhoittaa mieltäsi ja kehoasi koettelemuksien keskellä. Silloin kuppaus tapahtuu kuin luonnostaan verkkaisessa hiljaisuudessa. Minun ei tarvitse yksityiskohtaisesti tietää, mitä elämässäsi on meneillään. Saat kertoa sen verran kuin sinusta hyvälle tuntuu. Jos itket, lohdutan. Selkäsi itkee verenä ne kyyneleet, joita silmäsi ei enää jaksa. Jo ajatus siitä keventää oloa. ”Jospa sittenkin selviän tästä!” -toivon sinun ajattelevan.

Tuletko kuppaukseen löytääksesi itsestäsi voimaa ja rohkeutta? Haluat kokeilla jotain, missä joudut voittamaan pelkosi. Juttelen kanssasi ennen kuppausta. Saat kertoa, mikä kuppauksessa kiehtoo ja mikä pelottaa. Voimme kokeilla käsivarteen, miltä haavojen teko tuntuu. Saat asettua ihan rauhassa, jotta meillä on hyvä ja luottavainen yhteys ennen lauteille istahtamista.

Välineet hyvään kohtaamiseen

Vain harvoin pöydälleni asettuu ihminen, joka ei tarjoa minulle välineitä hyvään ja välittävään hoitohetkeen. Jos näin käy, sille löytyy yleensä inhimilliset syyt. Joillakin meistä on ongelmia luottaa toiseen ihmiseen. Tuntuu vaikealta olla tuntemattoman ihmisen kosketeltavana. On myös mahdollista, että juuri sinun uskomusmaailmasi ei haluaisi antaa kuppaukselle mahdollisuutta. Ymmärrän hyvin, että hoitomuodot, jotka eivät ole virallista terveydenhuoltoa, epäilyttävät. Voit kertoa tästä avoimesti – olethan kuitenkin jossain syvimmässäsi päättänyt rohkeasti tulla. Voimme asettaa kohtaamisellemme tarkoituksenmukaiset tavoitteet sekä realistiset odotukset.

Olen vakaasti panostanut siihen, että teen työtäni eettisin periaattein. On tärkeää, että tarjoat minulle perustietoja lääkityksistä ja terveyteen liittyvistä rajoitteista. Luotan sinuun ja siihen, että haluat tarjota minulle mahdollisuuden turvalliseen kansanparannushoitoon.

Mitä enemmän avaat itseäsi, sitä paremmin löydän luottamuksellisen yhteyden sinuun. Mitä paremmin ymmärrän sinua ja tavoitteitasi kuppauksen suhteen, sitä valppaammin osaan vastata tarpeisiisi. Lupaan, että kuppauksen jälkeen tunnet itsesi ja kehosi paremmin. Uskon, että näin tapahtuu muidenkin perinnehoitojen osalta.

Asiasanat: kuppaus, kansanparannus, perinnehoidot, folklore, verikuppaus, eettisyys

Matka äidiksi – salaisuus jota kannat

Äitiys määrittelee meitä naisia monella eri tavoin. Edustamme kaikki äitiyttä oli meillä sitten biologisia lapsia tai ei. Olen saanut kulkea monen naisen kanssa palan matkaa kohti äidiksi syntymistä. Osa teistä kantaa uutta elämää vielä salaisuutena, osalla on jo vastasyntynyt sylissä. Muutamat teistä ovat surupolkua tyhjin sylin pitkään kuljettuaan lopulta päättäneet olla Täydellisiä Naisia ja Äitejä myös ilman biologista lasta. Kiitos teille ihan jokaiselle.

Asuinsijan valmistelu ihmeelliselle elämänalulle

Matka äidiksi on jokaisella omanlaisensa. Toisilla siihen on liittynyt pitkällisiä lapsettomuushoitoja, keskenmenoja ja turhautumista. Olet ehkä ollut tuen tarpeessa, jotta jaksat rentoutua sairaalahuoneessa kerta toisensa jälkeen ja kestät epämiellyttävät hoitotoimenpiteet. Olen ehkä saanut valmistella kehoasi luonnonmukaisin keinoin, jotta se ottaisi raskauden vastaan. Se voi tarkoittaa jäsenkorjausta lantion alueelle, kuppausta seisahtuneeseen hormonitoimintaan, kalanruototekniikkaa eli suomalaista akupunktiota tärkeisiin pisteisiin tai syvärentoutusta, jotta hyvän olon hormonit pääsisivät huuhtelemaan jokaista soluasi. Jotta veri kiertäisi kohdussasi kohisten. Jotta uusi elämä kiinnittyisi kasvualustallensa.

Helpotusta raskausajan kuormituksiin

Jos olet jo raskaana, olen ehkä hoitanut raskauteen liittyviä vaivojasi: pahoinvointia, migreeniä, turvotusta, selkävaivoja, liitoskipuja ja levottomia jalkoja. Olen hiljentynyt kanssasi myös synnytyksen lähestyessä, piirrellyt tussilla selkään ja nilkkoihin hyviä hieronta- ja painelupisteitä. Olen auttanut sinua kaivamaan jostain sopukasta mielenrauhan raskauden pitkittyessä yliajalle. Olen nauranut kanssasi, kun ensimmäinen supistus tulee hoitopöydällä. On tärkeää houkutella kehoa luonnonmukaisin keinoin ryhtymään tositoimiin. Kauneinta on nähdä äidin olevan lopulta valpas ja valmis kaikkeen. Silloin tunnen suurta kunnioitusta viisasta biologiaamme kohtaan.

Eheytyminen synnytyksen jälkeen

On myös äitejä, jotka haluavat karistaa traumaattisen synnytyskokemuksen pois kehostansa ja vielä kerran kertoa jollekulle tapahtumien kulun. Hoidan arpikudoksiasi, myös sellaisia näkymättömiä, mielen sisäisiä. Hoidan ja hellin ne osaksi sinua ja synnytystarinaasi. Voit katsella kaikkea tapahtunutta ennenpitkää tyynesti. Välillä tapahtuu sellaistakin, että nainen on valmis päästämään irti ikävästä synnytyskokemuksesta vasta vuosikymmenien kuluttua. Silloinkaan ei ole myöhäistä.

Kuppareiden perimätieto – lahja menneiltä vuosisadoilta

Kupparit olivat aikanaan lapsenpäästäjän asemassa, kun koulutettuja kätilöitä ei vielä ollut saatavilla. He hoitivat erilaisia naistenvaivoja lapsettomuudesta kuukautiskipuihin. Monet näistä menetelmistä yksinkertaisuudessaan ovat kovaa valuuttaa edelleenkin, sillä naisen biologia toimii tismalleen samalla tavalla kuin menneinä vuosisatoina. Vanhat kansanparantajat puhuvat usein ns. kylmästä kohdusta ja lantiopohjan lukosta. Näitä on hoidettu kuppauksella, sisäelinhieronnalla, jäsenkorjauksella, painelulla ja vaikutusta on tehostettu vielä yrteillä.

Onneksi lääketieteelliset lapsettomuushoidot sekä raskauden ja synnytyksen seuranta ovat kehittyneet valtavasti, eikä kupparin tarvitse juosta pitkin kyliä synnytyssaunoissa. Oma paikkansa perimätiedolla kuitenkin on. Hedelmöittymiseen ja synnytyksen käynnistymiseen liittyy edelleen paljon selittämätöntä. Myös henkinen tuki synnytyksen lähestyessä on kallisarvoista ja lievittää synnytykseen liittyviä pelkoja ja vähentää siten lääketieteellisten toimenpiteiden tarvetta.

Doula matkakumppaniksi synnytykseesi

Voit aina tulla voimaantumaan ja hakemaan lievitystä vaivoihisi Parantolalta, mutta synnytyksen tullessa mikään ei korvaa hyvää synnytystukihenkilöä. Mikäli kaipaat kanssakulkijaa synnytysmatkallesi, suosittelen lähestymään ammattimaista sertifioitua doulaa joka on valmis päivystämään ja on vanhempien tukena koko synnytyksen ajan. Olen saanut tutustua vallan ihastuttavaan ja lämpimän persoonallisuuden omaavaan doulaan, Saija Kiviniemeen. Kaksi omaa synnytysmatkaa kulkeneena ja hyvin koulutettuna Saija saattaa olla sinun paras kivunlievityksesi ja oksitosiinitippasi, kunnes uusi elämä on sylissäsi. Jos aikoisin synnyttää, varaisin doulapalvelun jo alkumetreillä. Kolme poikaa lienee kuitenkin minulle riittävän runsas lahja. Lisätietoja doula-palveluista voit katsoa Saijan sivuilta www.douline.fi.

Tämä on yksi kauneimmista vuodenajoista kasvatella pientä salaisuutta vatsassa. Pienet varpaat ja sormet ottavat solu solulta muotonsa. Jokainen tekstiviesti onnistumisesta, ”plussaamisesta” sykähdyttää. Tuntuu kuin olisin saanut olla osallisena jossain, mihin tänä päivänäkin liittyy salaperäisiä elämänvoimia. Ihanaa raskautta ja voimaannuttavaa synnytysmatkaa!

Kuolleen miehen hiukset

Makaan saunan lauteilla ja siristän silmiäni siten, että kaikki näkyy hieman sumeana. Hetkessä kolmesta pojasta lähtevä äänimaailma vaimenee, on kuin kaikki ympärillä hidastuisi. Saan olla rauhassa. Kukaan ei tarvitse minua juuri nyt. Ainakaan hetkeen. Se saa luvan riittää.

Toisin kuin jotkut ehkä ajattelevat parantajista, minulla ei ole aikaa jatkuvaan herkistelyyn tai oman sisäavaruuteni herkeämättömään tarkkailuun. Taon arkielämässäni usein silkkaa rautaa. Ratkon arjen haasteita ja silloin kun sitä ei ole mahdollista tehdä, harjoittelen ankarasti asiaintilan yksinkertaista hyväksymistä.

Aion pitää taukoa säännöllisestä blogin kirjoittamisesta. Kirjoituksia on kertynyt kosolti. Moni tarina jää kertomatta, mutta tärkeimpiä meille jokaiselle ovat omat tarinamme. Niiden eläminen ja niiden syvä ymmärtäminen on arvokasta. Tee oma tarinasi. Jaa se harkiten. Viritä omat elämänlankasi sinne, missä arvelet pystyväsi kutomaan jotain sinulle tärkeää ja kaunista. Keskeneräisestä kudelmasta ei ole syytä vilkuilla sivuille. Onko joku muu kierroksen edellä, onko toisella parempaa lankaa, tai vain eriväristä?

Koen jakaneeni tarinoistani kansanparannuksen maailmasta varsin kattavan kerrostuman. Kiitos heille, jotka ovat suostuneet siihen, että hieman anonymisoiden kerron kappaleen heidän elämänkulustaan. Tällä erää suljen ikkunan Parantolaani ja keskityn siihen tarinaan, mitä minun käsissäni kudotaan. Haluan myös antaa hoitotyölleni takaisin sen tarvitseman intimiteetin. Hirsiseinät kyllä kuulevat, vuosikasvustot kirjaavat kaiken tärkeän ylös. Yksikään tarina ei katoa, vaikka siitä ei hiiskuisi sanaakaan.

Hyvästiksi kerron teille hyvin erityislaatuisen elämän eläneestä miehestä, joka ennen kuolemaansa halusi jättää minulle hiuksensa. Hiukset leikattiin, kun ne vielä olivat elinvoimaiset ja terveen ruskeat. Ne haipuivat pian sairauden vuoksi. Hän ojensi hiukset sairaalan kirjekuoressa, siinä luki hänen nimensä ja osoitteensa. Toissapäivänä muistin puiseen arkkuun laittamani hiukset. Mies on kuollut jo aikaa sitten. Hypistelin hänen hiussuortuviansa. Miksi ihmeessä kuoleva halusi jättää minulle hiuksensa viimeisellä tapaamisella? Jokin minussa pysähtyy. Tunnen sanoinkuvaamatonta lämpöä ja iloa. Enempää sanoja ei ole.

Tehkää tekin maailmasta itsellenne ihmeellinen kulkea.

Pakkasen tuolta puolen

Lumi virtaa tien yli kuin vesi, kielekkeinä ja pyörteinä. On pimeää. Päivä pohjoisessa on lyhyt. Ajan pitkää suoraa yksinäisyydessä, asutusta ei ole. Tuntuu kuin osa minusta lepäisi toisessa todellisuudessa. Toinen puoli minusta keskittyy tarkkailemaan poropolkuja. Oloni on levollinen.

Muistelen öitä keskellä ei-mitään. Metsä kuin konserttisali. Männyt paukkuivat ontosti kovasta pakkasesta. Etenkin öisin. Viimeisenä yönä lisäsin tuon tuostakin kaminaan puita. Pauke saartoi eri puolilta. Ei rytmiä. Ei mitään, mihin loogista ajattelua rakastava aivopuolisko voisi takertua. Metsän soitantaan turtui. Vähitellen siitä alkoi muodostua eräänlaisia ylä-ääniä. Mietin, soiko vieressä oleva järven jää. Vai olinko jo nukahtanut?

Ei ihme, että uni ja tosi sekoittuvat metsäsuomalaisissa kansantarinoissa tuon tuostakin. Töihin palatessani kaurapuurotodellisuus iskee vasten kasvoja. Kohtaan ihmisen, joka haluaa puhua valtavasti. Hän haluaa, että
vakuutan hänet taidoistani ja tiedoistani puhumalla. Selittämällä. Kärsin sisäistä hätää. Tähän en takuulla tänään pysty. En tule saamaan hänen luottamustansa helpolla. Onkohan hän väärässä paikassa, väärän ihmisen luona? En jaksa esittää kaikki-auki-selittävää ratkaisukeskeistä kehoterapeuttia, kun en sellainen ole.

”Tärkeintä on se, mitä sinä päätät ajatella ja tavoitella, sinne eivät minun käteni ulota. Keskity siihen.” Tulee pitkä hiljaisuus. Jatkan kipeiden paikkojen käsittelyä. En osaa latinan kielisiä lihasten nimiä. En voi tietää varmasti, miksi jokin paikka on kipeä, mistä se johtuu. Teen vain. Ihminen lakkaa puhumasta ja minulle tulee epävarma olo, missä mennään. En halua häiritä kysymällä, sattuuko. Hengitys tuntuu tasaiselle ja levolliselle.

Pyydän kääntymään selälleen. Kohtaan aivan eri ihmisen. Onko hän hereillä, vaikka hän katsoo silmiin? Silitän päätä ja jatkan työtäni. Looginen aivopuolisko on ehkä antanut hetkellisesti periksi. Nyt vasta koen saavani yhteyden ihmiseen. Nyt vasta jokin minussa tietää, mitä tehdä. Puhallan hänen hiustensa sekaan lopulta käsittämättömän pitkiä puhalluksia. En tiennyt, että niin pitkään pystyy ihminen hengittämään ulospäin. Suu vasten päälakea. En saa häntä hereille pitkään aikaan.

Siivoan aamupäivän kuppauksen jälkiä toiselta puolen Parantolaa. Keitän teetä. Käyn välillä pitelemässä jalkateriä. Hän näyttää pienelle lapselle. Annan olla. Kaikki on hyvin ja hänen on turvallista levätä hetki – hän on löytänyt sisältänsä paikan, jonka ei ole määrä enää olla hänelle tuntematon.

Juuriin kietoutunut kivi

Tiedän erään todella taitavan ja voimakkaan kansanparantajan, verenseisautusperinteen kantaja. Hän elelee hissuksiin omissa oloissaan toimittaen omia pikkuaskareitaan. Aikanaan ihmettelin hänelle ääneen, miksi hän ei hoida toisia ihmisiä ja hyödynnä taitojansa. Kerran hän katsoi syvälle silmiin, sellaisella katseella jota tekee mieli väistää. Hän harkitsi hetken vastausta, mutta totesi sitten, ettei minun ymmärrykseni riitä.

Ymmärrys hiipii joskus perästäpäin. Tällaisia ne minua opettaneet kansanparantajat ovat tähän asti olleet. Ei selitellä. Ymmärrys, oppiminen sen koommin kuin paraneminenkaan ei heidän mielestään voi olla kenenkään toisen vastuulla. Eikä puheella ole järin suurta virkaa silloin, kun jokin asia pitää ymmärtää kuin selkärangasta käsin. Syvää ymmärrystä on myös hyvin vaikea jouduttaa. Tulee, kun tulee.

Hänen mielestään ketään ei tarvitse kiirehtiä pelastamaan yhtään miltään. Elämältä varsinkaan. Eikä aina kuolemaltakaan. Siitä huolimatta hänestä ei löydy kylmyyttää saatika välinpitämättömyyttä. Vain rauhaa sitä kaikkea kohtaan, mikä on. Tarkemmin, kun mietin, ymmärrän hyvin sen, ettei hän halua leimautua kenenkään auttajaksi, etenkään kun auttaminen niin usein tapahtuu kuin yläviistosta käsin. Vapaus. Riippumattomuus. Tasavertaisuus. Kyky nähdä eheys ja arvokkuus myös sairaudessa ja kuolemassa. Hän elelee kuin kivi routarajoilla, vakaasti juuriin kietoutuneena. Omalla paikallaan. Jos hän liikahtaa, rikkoo routa jonkun toisen kohdan. Roudanpitelijä.

Ajellessani kotiin tänään, nuori merikotka pyrähti matalalentoa hiekkatien yli. Jäänyt talvehtimaan tänne. Elävä lintu on mielestäni ilahduttavampi kuin kuollut. (Linnut polullani) ”Joku halusi sinulle ei-hyvää. Sinua suojellaan. Metsä suojelee.” Ja niin tässä elämässäni unitajunta ja arjen askareet kulkevat sulassa sovussa.

Shamanismin taakka

Välillä luokseni tulee ihmisiä, jotka haluavat aktiivisesti kokea jotain järisyttävän shamanistista arjen vastapainoksi. Jotain, joka kertakaikkiaan ottaa päivätajunnalta luulot pois ja vie jännittävälle matkalle kohti näkymätöntä ja sielua väkevöittävää. Valitettavasti en pysty tarjoamaan tällaista jännitysnäytelmää tilaustyönä.

En myöskään ole shamaani. Tiedän muutaman, joka on. Se on sellaista sivustakatseltavaa, että omat halut hinkua samalle polulle kylmenevät. Kun toinen tajunta on omalla kohdallani aktiivisempi, tapahtui se sitten Parantolalla tai kotona, osa minusta pelkää. Toinen osa on kuin istuisi vanhaan tuttuun, jo kuluneeseen nojatuoliin, joka edustaa kodin tuomaa turvaa ja lämpöä. Voimaa ja vapautta. Meillä kaikilla on tämä toinen tajunta. Sen kohtaat nukkuessasi. Siinä hetkessä, kun jokapäiväisen arjen ongelmanratkaisusta koostuvat unisikermät ovat tulleet valmiiksi, sinulla on mahdollisuus olla se syvempi tajunta, joka todellisuudessa olet.

Kerran yritin hoitaa ihmistä, jonka keho ei reagoinut käsittelyyni parhaista yrityksistäni huolimatta. Olin ymmälläni, sillä olin hoitanut vastaavia arpikudosvaivoja leikkausten jäljiltä lukuisin määrin. Kieli keskellä suuta yritimme saada edes jotain hoitoreaktiota aikaiseksi. Lopulta totean tilanteen silmästä silmään – en pääse kärryille, en osaa. Ihminen alkaa itkemään, sillä kaikki mihin hän voisi ajatella uskovansa, on jo yritetty. Hänen kärsimyksensä ympärillä ovat pitkään pyörineet verkostomarkkinoijat, yksityisen lääkäriaseman kirurgit ja muut haaskoille hakeutuvat auttajat omine motiiveineen ja neuvoineen. Syödään kallista lisäravinnetta puoli vuotta, seistään päällään uskollisesti joka aamu, ostetaan jokin kallis laite ja odotetaan sisukkaasti parenemista. Tunnen hänen vihansa itkun takaa. Minulta pääsee karjaisu ja käteni kouristavat hänen alavatsaansa kuin ottaakseen pois sieltä jotain. En ole enää itseni hallinnassa. Tunnen sisäistä tärinää. Jakaudun kahtia.

Osa minusta on huolissaan siitä, hätääntyykö ihminen pöydällä. Miten oudolle kaikki mahtaa näyttää. Toinen puoli minusta käyttää suvereenisti voimaa, joka ei ole minun. Ihminen on kohdannut sisäisen vaa’an kielen. Jonkin, jossa pienikin sysäys jompaan kumpaan suuntaan on kohtalokas. Haluaako jatkaa huonojen neuvonantajien hirttämistä, vai ottaakko täydet valtuudet omasta elämästä?

En jäänyt miettimään, kuinka hänen kävi. Sain tällä viikolla kuulla, että hän ei koskaan parantunut täydellisesti vaivastansa. Sen sijaan hän lakkasi olemasta pyöveli toisille ihmisille ja elämälle ylipäätään. Vaivan tuomien kipujen rajoittava voima häneen hiipui koko ajan. Hän vaikutti vakaalta ja onnelliselta, vaikka kaikki ei ollut edelleenkään täydellisesti.

Paraneminen ei aina tarkoita sitä, että sairautesi katoaa, vaan että löydät rauhan elää sairauden ja jäljellä olevan terveytesi kanssa. Kaikilla meillä on shamanismin, maailman vanhimman uskomusjärjestelmän, koodit sisällämme. Se on osa menneisyytemme perustaa. Ei ole ihmistä, jota ne eivät tosipaikan tullen puhuttelisi ja veisi kohti parempaa. Jokin, jota kantaa taakkana, voi olla suuri avunlähde oikean hetken tullen. Tällaista voimanlähdettä ei kuitenkaan tee mieli tökkiä kepillä joka päivä, jokaisen kohdalla. Sen antaa mieluusti levätä omassa rauhassa.

Auringon piirtämä taulu

Mille asioille olet päättänyt tässä elämässä tarjota ravintoa ja huomiotasi?
Minkä hyväksi kehosi tuottama liike-energia menee?
Mikä on niin tärkeä asia, että uhraat sille ajatuksesi ja ongelmanratkaisukykysi?

”Maailmankaikkeudella on saalistava luonne” -sanoi eräs. Todellinen vapaus on vaikea laji, enkä tiedä onko se aina ehdottoman tavoiteltava tila, jos haluamme elää ja olla jossain roolissa tässä suuressa elämän näytelmässä. Meidän henkilökohtaista energiaamme, keskittymistämme ja fyysistä voimaamme jahtaavat kuitenkin monet agendat. Luonnonsuojelu. Maailmanpelastaminen. Hyvänä ihmisenä oleminen. Vihollisten vastustaminen. Henkilökohtaisen talouden kohentaminen ja muiden meille tärkeiden asioiden edistäminen.

Oletetaan nyt, että jokainen meistä haluaa tehdä jotain merkityksellistä. Joku edistää vientiteollisuutta, toinen haluaa jähmettää luonnon kaikelta hyödyntämiseltä. Joku haluaa kehittää ihmisyyttä vain juoksemalla maratoneja, toinen käyttää jokaisen päivänsä toisten ihmisten pelastamiseen tai uusien teknisten asioiden kehittämiseen. Niin monella eri tavalla me voimme ja saamme tauluumme kirjoittaa.

Kun sitten olet täynnä itsellesi tärkeitä tehtäviä ja taulusi on kirjoitettu niin, ettei siellä ole enää vapaata tilaa liidun liikkua, mitä tapahtuu?

Kuuntelin eräässä tapaamisessa ihmisen puhetta, jolle ei meinannut tulla loppua. Saimme kuulla seikkailuista, ponnisteluista ja taisteluista hyvien asioiden eteen. Minua alkoi puristaa. Kukaan muu ei saanut suunvuoroa. Kun jonkun taulu on tupaten täynnä, ei sinne lisää mahdu. Ei ketään, ei mitään. Jäin miettimään.

Tänään katson vain tuvan hirsiseinille, mitä aamun aurinko sinne piirtää, enkä anna kenenkään tai minkään muun kirjoittaa taululleni mitään. En halua leikkiä tärkeää välikappaletta yhtään millekään. Jospa auringonvalo kirjoittaisi tauluuni tähdellisempiä asioita kuin mitä itse osaisin.

Tuuli tunturista

”Kyllähän meillä kaikilla on aina jotain huolia.” kuulen jonkun juttelevan. ”Mitä elämää se semmonen on?” toteaa mies tunturista, hörähtäen epäuskoisena. Keskustelu päättyy siihen. Hän kääntää huomionsa toisaalle. Häntä ei kiinnosta, mistä kaikesta ihmisen kuuluu olla huolissaan.

Tuntureilta käsin on kovin vaikeaa kurkottaa kohti normaalielämää eläviä ihmisiä. Monet asiat, kuten esimerkiksi huolissaan oleminen, tuntuvat epätodellisilta ja turhanpäiväisiltä. Ja kuitenkin tässä kulttuurissa huolehtiminen ja huolissaan oleminen ovat meille tärkeitä tapoja osoittaa välittämistä. Otamme osaa toisen ahdinkoon ja toivomme, että hän saisi ratkaisun elämänsä vaikeuksiin mitä pikimmiten. Tunnemme itsemme hyväksi ihmiseksi, kun huoli ja vastuu painaa. Pieni kiire siihen päälle antaa viimeisen silauksen statuksellemme – olemme tärkeitä.

Huolissaan olemisen filosofiaan kuuluu se, että olemme vastuumme kantavia, otamme asiamme vakavasti ja pyrimme tosissaan vaikuttamaan vastuullisesti asioiden kulkuun parhain päin. Huolissaan olemisen kulttuuria olisi mielestäni syytä tarkastella kriittisesti. Usein luulemme, että pidämme yhteyttä toisiin ihmisiin, etenkin lapsiimme, ilmentämällä huolta heidän asioistaan. Olemme huolissamme syömisestä, terveydestä, kaveripiiristä. Lisää voi keksiä, jos kaikki nämä asiat ovat kunnossa.

Kuitenkin yhteys toiseen ihmiseen muodostuu syvemmäksi, kun osoitamme hellyyttä ja hyväksyntää. Kuka paranee kuullessaan, miten huolestuttavalta kaikki näyttää? Kenen kivut lievenevät, kun joku istuu vierellä otsa kurtussa? Kuka pystyy kasvamaan ja voimaantumaan, jos läheiset osoittavat syvää huolta milloin mistäkin?

Minä, vahvojen mieskansanparantajien opettama, olen viimeinkin tavannut naiskansanparantajan. Hän on kovin kipeä ja hauraassa kunnossa. Niin kummalliselta kuin se saattaakin tuntua, en tunne huolta hänen vakavasta tilastaan. Vuosikymmenet toisia hoidettuaan hän voi levätä ja harjoitella ottamaan vastaan. Antajan siirtyminen saajan asemaan ei käy noin vain. Ihmisen mieli on joskus kankea. Se elämänvaihe tuntuu kuitenkin luonnolliselle ja tärkeälle. Nauramme yhdessä kivuista huolimatta ja lähetämme lämpimät ajatukset molempien tuntemalle tunturien miehelle, joka ei enää ihmisten itse kehittelemistä huolista juuri perusta. Hänellä on vain tunturit ja oma polku, jonka varrelta ei sivuille juuri vilkuilla. Hyvästelen naisen tunturituulen viileään huminaan ymmärtäen taas enemmän niistä lainalaisuuksista, jotka koskevat eritoten kansanparantajana olemista. Palaan kotiini pitkän matkan jälkeen ja päätän vetäytyä vanhaan hoitotilaani, saunamökkiin. Tunturien tuulet eivät seisahdu hirsiseinistä.
Ne puhaltavat sinne, missä levoton askel ja vilkas ihmisen mieli seisahtuvat.

Linnut polullani

Tein itselleni merkittäviä päätöksiä jokin aika sitten. Ne liittyivät siihen, keihin ihmisiin kytkeydyn ja tukeudun ammatillisesti vastaisuudessa. Ketä pidän välittömässä lähipiirissäni. Me teemme jokapäiväisessä elämässä tällaisia ihmissuhdevalintoja hiljaisuudessa koko ajan. Siihen ei sinänsä liity mitään dramatiikkaa. Se on pelkkää ihmisenä
olemisen dynaamista liikehdintää, jota tapahtuu jatkuvasti tämän maailmanlaajuisen ihmisperheemme sisällä. Sen liikehdinnän tarkoitus on auttaa meitä olemaan aina siellä, missä meidän kuuluukin. Siellä, missä hiljaiset tavoitteemme saavat varauksettoman tuen.

Tämän vaivihkaisen orientaation jälkeen aloin löytää kuolleita lintuja. Tulin kotiin, ajoin auton talon taakse. Purin kantamuksiani ja nappasin pienimmän poikani kainaloon, kun huomasin kuolleen linnun auton keulan edustalla maassa. Vielä lämmin käpytikka. Hyvänen aika. Olinkin ollut kuulevinani kopsahduksen ikkunasta, mutten heti hoksannut katsella ympärilleni. Otin kauniita siipisulkia varovasti talteen.

Seuraava lintu oli peipponen. Kävelin töistä tullessani portaat kotiin. Ulko-oven edustalla makasi lämmin kaunokainen. Niska vielä notkeana ja siivet valmiina lentoon. Villapaidasta huolimatta sain väristyksiä. Silloin jokin minussa virittyi valppaammaksi. Otin kauniit siivet talteen.

Punakylkirastas. Ei ollut ollenkaan tarkoitus mennä kotiin oikopolkua, sillä oli jo melkein pimeää, eikä minulla ollut otsalamppua. Se oli vielä lämmin ja notkea. Keskellä metsää. Keskellä polkuani. Kotiin oli enää parikymmentä metriä. Nappasin lintusen mukaani tunnistaakseni lajin. Istuin aloillani kauan ja kuuntelin lintukirjan kaunista rastaan lauluääntä. Siivet kädessäni.

Silloin myös mieheni seisahtui hetkeksi kanssani. Meissä kaikissa asuu alitajunnan osa, joka on altis taikauskoisuudelle. Taikauskon perusvoimana toimii pelko. Se ei ole järin ravitseva. Se ravitsee vain suojautumistarvetta ja epäluottamusta elämän kantavia lainalaisuuksia kohtaan. Se sepittää meille aikuisille nuhtelevan iltasadun elämän rankaisevista voimista.

Joskus näen sairauksien kuiskivan ihmisille samaa tarinaa syyllisyydestä ja siitä, että on ansainnut osaksensa raskautta. Meissä elää sitkeänä käsitys siitä, että sairaus on seuraus pahoista teoista, vaikka olisimme kuinka koulutettuja, järkeviä ja sivistyneitä. Ei ole kauaa, kun kulttuurissamme suojauduttiin kilvan pahoilta silmiltä ja vihamiesten kirouksilta. Naureskelemme sille, me tämän ajan ihmiset. Tiukan paikan tullen, kuoleman tai sairauden läheisyydessä tämä osa meidän alitajunnastamme voi yllättäen herätä eloon. Voimme antaa sen osan meitä puhua hetken. Voimme kuunnella tovin. Sen jälkeen on erittäin tärkeää siirtyä kuuntelemaan sairauden ja eteemme tuotujen tapahtumien myönteisiä viestejä.

Linnut mietityttävät minua edelleen. Koen usein, että metsä ja eläimet viestivät minulle tärkeinä hetkinä jotain. Kaiken arjen keskellä, maailma väläyttää välillä salaperäistä puoltansa. Jos torjumme täysin erikoisilta ja sattumanvaraisilta tuntuvat toistuvat tapahtumat, suljemme myös silmämme näkemästä itseämme kokonaisena. Katsotaan ihmisenä olemistamme, kaikkea mitä osanamme on ja kuunnellaan kaikessa rauhassa. Saatamme ymmärtää jotain, mitä ei voi sanoin tai järkevin ajatuskääntein kenellekään opettaa.