Kuppaus, kuppari, kuppari-hanna, saattohoidon doula, surutyö, kuoleman vierellä

Isäni saappaat

Olin unohtanut omat saappaani kotiin Livonsaarelle ollessani Pohjois-Pohjanmaalla saattohoitamassa isääni. Mieleni teki käydä metsässä. Otin isäni saappaat. Hän ei niihin saappaisiin enää tule astumaan. Kuljetin isää sydämessäni mukana koko tuon metsäreissun ajan. Kävin järven rannallakin. Taivaanvuohi huusi, joutsenpari lähti ja kuovi lauloi nousujohteista laulantaansa väistäessään minua. Isäni viimeinen katselmus lähimetsiin ja Piipsjärven rantaan. Hänen saappaidensa viimeiset askellukset. Minun jaloillani.

Toisen saattamisessa kuolemaan on jotain pyhää ja kaunista. Voimme muistella vanhoja, ihmetellä tätä hetkeä ja sanoa kauniita hyvästelyn sanoja joka ilta ennen nukkumaan menoa. Samalla saattohoito on piinaavaa odottelua ilman laskettua takarajaa ja jatkuvaa valppaustilaa reagoida toisen kärsimykseen. Aamulla kuitenkin tervehdimme halauksella. ”Niin se vain koitti tämäkin aamu.”

Oma suru ja kärsimys on käsiteltävä parhaansa mukaan jossain toisaalla kuin kuolevan kanssa, jotta hänellä ei olisi huolta tänne jäävistä. Isäni lepuuttaa kotisohvalla, samalla paikalla kuin missä hänen oma isänsä on lepuuttanut. Vain sohvat ovat vaihtuneet vuosikymmenten saatossa. Monet ovat käyneet isää tervehtimässä. Monet ovat todenneet hänen eläneen rikkaan ja hyvän elämän. Monet ovat itkeneet jo etukäteen ikäväänsä. Olen kiitollinen heille, jotka ovat pystyneet olemaan saapuvilla tervehtiäkseen kuolevaa. Monet, jotka haluaisivat tulla, eivät pystykään. Kuolevan kohtaaminen ei ole mikään itsestäänselvä kansalaistaito.

Olen itse huomannut, että kuoleman kuplasta on välillä otettava myös taukoa, jotta itse elpyy. On huolehdittava, ettei oma elämä seisahdu ihan kokonaan. Saattohoito kestää kuitenkin oman aikansa, se voi olla viikkoja, kuukausia. Niihin on hyvä mahduttaa muutakin kuin kuolemaa. Naurua, tilkka konjakkia lähtöä odottelevan kanssa, saunomista, oman perheen kanssa olemista ja metsässä kävelyä, tavallisia asioita.

Poislähdön hetki on pyhä. Se voi myös pelottaa sekä kuolevaa, että tänne jääviä. Kun olin lapsi, isälläni oli tapana rauhoittaa itkua tai pelkojani silittämällä päästä tai halaamalla. Osaan lohduttaa ja hoivata isää poislähdön hetkenä, sillä hän on itse opettanut, kuinka se tehdään. Kiitos isä siitä.

On jokaisen kansalaistaito osata olla kuolevan lähellä. Se on usein ollut kupparien tai kansanparantajien, kylän ”ammattiläheisten” tehtävä. Se tehtävä voi osua ja todennäköisesti osuu jokaisen meidän kohdalle, jos vain tartumme siihen. Suosittelen lämpimästi kasvamaan ihmisenä kuolevan lähellä.

Isä hengittää vielä. Emme tiedä, kuinka kauan.

Puhu sinäkin kauniita asioita kuoleman hetkellä, vielä kun poislähtevä kuulee ne omilla korvillansa, tässä maailmassa ollessaan. Kuoleva tarvitsee jokaisen lempeän sanan, jotta lähtö olisi levollinen ja täynnä rauhaa.

Avainsanat: saattohoito, perinnehoitaja, kansanparannus, surutyö, kuppari

kuppaus, kansanparannus, shamamisni, perinnehoidot, kansanlääkintä, finnishfolklore, scandinavian folklore, nordic shamanism

Kuin metsäsuomalaisen mieli

Syysaurinko antaa lämpimän säteitään työtilani ikkunoista. Parantolalla lepää ihminen hierottavana. Hän kertoo verkalleen kuulumisiaan. Elettyä elämää. Arjen kiemuroita. Jatkan vaistonvaraista hieromista, mutta katseeni etsiytyy kohti valonsäteitä ja ikkunoista avartuvia maisemia. Ikään kuin katseellani etsisin kanssaihmiselle ulospääsyä tukalasta olotilasta.

Katseeni vaelsi ikkunalta toiselle, kunnes yhtäkkiä näin tuvan ikkunasta varpushaukan lentävän pellolla. Se liiteli ilmavirtausten saattelemana vaivattoman näköisesti, kunnes teki syöksyn kohti peltonurmea. Saalistaja. Tarkkanäköinen ja keskittynyt. Käteni pysähtyivät hetkeksi.

Minulle se, mitä näen luonnossa, tuntuu dialogilta johonkin, mitä siinä hetkessä on käsillä. Se on kuin ajatuksia avartava tuulahdus johonkin, minkä parissa tietoisuuteni työskentelee. Miksi?

Tietoisuuksien rihmasto

Luontohavaintoihin ja villieläinkontakteihin voi myös suhtautua kuin sattumaan. Niiden tuoma ilo ja ainutlaatuisuus toki pysyy silti – ja se on jo valtavan arvokasta. Analyyttinen ja kriittinen mieli antaa arjen valinnoille tukevan rungon ja turvan. Elämä ja kokemukset ovat kuitenkin muovanneet mieltäni laajenevasti myös toiseen suuntaan.  Joskus näitä sattumia tulee määrällisesti niin paljon, että mieleni joutuu kertakaikkiaan harkitsemaan avarampaa suhtautumista. Ajattelen toisinaan kuin sivistyksen ulottumattomissa elävä metsäsuomalainen. Kuin vaistonvarainen eläin, joka kokee olevansa yhteydessä erilaisten tietoisuuksien rihmastoon. Kuin sisälläni olisi jonkinlainen kompassintapainen aistielin, jota minun on välttämätöntä kuunnella. En voi muuta. Suunnistan elämässäni ja ihmisiä kohdatessa kuin muuttolinnut ikään. Ilman todennettavissa olevaa näkyvää kompassia.

Millaisten tapahtumakulkujen myötä tällainen metsäsuomalaisen mieli saa sijaa?

Minä kerron sinulle. Se on silloin, kun…

Kun autoni ikkunaan lentää haukka.

Kun kotini ikkunoihin kuolee parin päivän sisään kolme lintua ja kotipolulle neljäs.

Kun hiiripöllö on vaeltanut Lapista ja istua nököttää parin päivän ajan Parantolan haapapuussa, samalla oksalla, missä erilaiset haukat ja helmi-sekä varpuspöllö ovat istuneet aiemminkin.

Kun 500 km automatkalla pohjoiseen tuulilasini lähellä käy pyrähtämässä 7 haukkaa.

Kun aamuviiden lypsyllä ystäväni navetalla jaloittelutarhaan ilmestyy vitivalkoinen kyyhkynen.

On päiviä, kun istut sisäisessä ahdingossa kotiportailla ja pikkulinnut pyrähtelevät kasvoillesi 30 cm päästä niin moneen otteeseen, että havahdut katselemaan jotain kiehtovampaa kuin omat tukalat ajatukset.

On se hetki, kun puoliso ajaa jännittyneenä autoa kilometritolkulla reilusti alinopeutta havahtuakseen siihen, että yhtäkkiä vastaantulevan auton keula nappaa ison naarashirven suoraan meidän edessämme.

On se hetki, kun hirvinaaras vaeltaa vesijättömaalla kahden vasansa kanssa ja havaitsee minut kalliolla. Örähtää vain vasoillensa ja jatkavat rauhassa matkaansa.

On se hetki, kun urospeura tuijottaa silmästä silmään, eikä lähde minut havaittuaan pois ja saan sen eräksi.

Haukan viesti

Elämässä on mahdollista muuttua saaliista itse saalistajaksi. Joskus se on ainoa tie kohti omaa henkilökohtaista hyvinvointia ja omannäköistä elämää. Ehkä siihen astinen elämä on ollut ulkoaohjautuvaa, toisten tarpeita liian huolestuvalla korvalla kuuntelevaa. Ehkä juuri voimakkaimmat ihmiset ovat eniten vaarassa joutua sellaisten ihmisten saaliiksi, jotka eivät itse halua ottaa vastuuta elämästänsä. Koska hyvyys. Koska velvollisuus. Vastuu. Koska niin kuuluu.

Kuinka selvältä jotkin asiat tuntuvat ulkopuolisin silmin. Tämän vuoksi pyrin itse reflektoimaan itseäni luotettavien ihmisten seurassa. Kaikilla meillä on sokeat pisteemme, joiden näyttäminen on läheisten tärkein ja vastuullisin tehtävä.

Oletko sinä vaarassa jäädä jonkun ideologian, uskonnon tai asenteen saaliiksi? Kai tiedät, että maailmalla on saalistava luonne? Erilaiset agendat etsivät jatkuvasti laumatoimijoita. Kai tiedät, että kaikki tyhjiö tässä maailmassa täyttyy? Mikäli sinä et osaa haluta mitään, joku muu kyllä haluaa. Sinä täytyt jollain agendalla tai toisten ihmisten toiveilla jo ennen kuin huomaatkaan.

Ole rohkea. Ole mieluummin saalistaja kuin saalis. Symbolisesti. Mieti asiaa. Missä asioissa voisit hyödyntää voimakkaampaa ja päättäväisempää otetta? Milloin voisit antaa vain tuulen tulla siipiesi alle, leijailla ja tarkkailla aikasi, kunnes isket. Kunnes teet jotain, mitä olet itse päättänyt.

Asiasanat: suomalainen shamanismi, luontoyhteys, voimaeläimet, kansanparannus, vaistot, intuitio, luonnonmukainen elämä, voimaantuminen

kuppaus, kansanparannus, perinnehoito, selkounet, lucid dream

Hirviperhe pihallani – Selkounet öissäni

Unimaailma otti minut huomaansa, samalla tavoin kuin muinakin iltoina. Koti, luonto tai hahmoton värien ja aistien maailma ovat tyypillisimmät uniympäristöni. Havahdun selkouneen usein vasta kun unessa tapahtuu jotain niin outoa, että ymmärrän sen olevan mahdotonta arkiympäristössä.

Olin kotona, pihapiirissämme olevassa saunarakennuksessa, joka toimi muinoin hoitotilanani – aikana ennen Parantolaa. Katsoin terassilta pihalle ja huomasin siellä makoilevan lauman hirviä. Kuinka ilahduttavalta ja kotoisalta tuntuikaan nähdä suurten villieläinten rauhassa loikoilevan elinpiirissäni. Yksi hirvistä makasi märehtien jykevässä pihakeinussamme.

Kuinka tunnistaa selkouni?

Keinussa makaavasta hirvestä havahduin, että tämä kaikki oli unimaailmaa. Silloin tunnen aina hetken kiihtymystä. Sykkeeni nousee. On vaarana, että menetän selkouneni. Sain rauhoitettua itseni. Valveunet (lucid dreams) ovat minulle tärkeitä matkoja alitajuntaani. Silloin tiedän, että nyt käsitellään elämän suuria linjavetoja sen sijaan, että aivoni järjestelevät mekaanisesti päivän tapahtumia ja tunnelmia.

Metsäneläinten symboliikka

Hirvet havahtuivat läsnäolooni. Lauma lähti levottomasti liikehtimään ympäri pihaa. Mietin kuumeisesti, voisiko lauma jäädä elinpiiriimme? Kaipuu kaihersi. Sen tuntui kuin fyysisenä pakotuksena. Samalla tunnistin monen monia käytännön esteitä yhteiseloon metsäneläinten kanssa. Joukossa oli valkoinen hirvenvasa. Se tuli saunamökin terassille ja alkoi imeä kättäni kuin vasikka.

Koitin työntää valkoista vasaa kauemmas, emänsä luokse, jotta emä ei hylkäisi. Villi metsän elämä tuli niin hellyttävän lähelle. Mitä jos sittenkin eläisin näiden kanssa? Vai aiheuttaisinko heille harmia ja häiriinnyttäisin koko lauman. Entä mitä tapahtuisi yhteydelleni ihmisiin? Mitä hirvivasikalle, jos kesytän sen?

Valveuneni kertoo siitä, että etsin edelleenkin omaa heimoani. Etsin keinoa elää siten, ettei elämä olisi näyttelemistä, paikkansa ansaitsemista,  täynnä ”hyvän ihmisen” velvollisuuksia, joita ei olisi todellisuudessa tervettä suorittaa.

Hirvilauma vaelsi uniini Pohjois-Pohjanmaan soilta. Niiltä soilta, joilla vaeltelin 20 vuotta sitten neljäkin tuntia kerrallaan ajattelematta mitään. Tuo aika ei voi olla minulle täysin merkityksetöntä, vaikka mielestäni silloin ei mitään erityistä tapahtunutkaan. Suo on ennenkin tehnyt minulle tepposia.

Mihin heimoon kuulun?

New age- ja jooga-kenttä tuntuu vieraalta. Saan nykyään allergia-reaktioita jo pelkästään sanoista jooga ja chakra. Myönnän. Allergiani on päässyt kroonistumaan. Ei sillä, että Aasian filosofioissa ja menetelmissä olisi jotain väärää. Ehkä kriittisyyteni johtuu enemmänkin siitä, kuinka niitä traditioita sovelletaan täällä länsimaissa ja millaisin motiivein. Pyrin lieventämään tätä allergiaani jatkuvalla työskentelyllä. Pahoittelen allergiaani, en halua sillä ketään loukata. Onneksi olen saanut oireilleni ymmärrystä konkareilta, jotka ovat myös havahtuneet kentän lieveilmiöihin.

Vaihtoehtohoitajien sokea usko hoitojensa tehoon ja vastustus tiedeyhteisön tuottamaa dataa kohtaan saa minut ottamaan pari askelta taaksepäin. Ja kovan tieteen piiri ei myöskään, tiedättehän, ole minun kotikenttäni.

Mikään uskontojärjestelmä ei minua kiehdo. Enemmänkin olen työssäni nähnyt niiden vahingollisuuden. Uskonnot, mukaan lukien new age:n piiriin lukeutuvat uskonnollissävytteiset filosofiat, ovat saaneet minut vierastamaan laumoja.

Minulle tärkeimmät kansanparantajat ovat vetäytyneet omaan rauhaansa, joko kuoleman, sairauden tai ikänsä puolesta. Osa on myös kasvanut ns. ”Parantaja”-identiteetistänsä ulos.  Heidän mielestään elämästä ei tarvitse kenenkään parantua. Ainakaan uusien sepitettyjen tarinoiden avulla.

Etsikkoaika

Vietän siis etsikkoaikaani ihmisenä. Kansanparantajana. Kupparina ja perinteen kantajana. En vietä etsikkoaikaa ensimmäistä kertaa. Enkä varmasti viimeistä. Sen takia tämä onkin antoisa seikkailu, vaikka se vaatiikin sitä, että huolehdin aika ajoin mahdollisuudesta yksinoloon. Meidän kuuluu kasvaa ja muuttua.

Mikäli tunnet erillisyyttä ja kaipaat silti lauman tuomaa turvaa, toivon lämpimästi, että löydät omasi ja saat nauttia kotvan verran matkaseurasta. Kunnes irtaannut hetkeksi taas omille poluillesi. Mikäli laumat ahdistavat, vetäydy levollisin mielin omaan rauhaasi katselemaan ja kuuntelemaan kuiskauksia iäisyydestä.

Unimaailmasta mielestäni kiinnostavaa luettavaa löytyy Olavi Moilaselta.

 

Kuolleen miehen hiukset

Makaan saunan lauteilla ja siristän silmiäni siten, että kaikki näkyy hieman sumeana. Hetkessä kolmesta pojasta lähtevä äänimaailma vaimenee, on kuin kaikki ympärillä hidastuisi. Saan olla rauhassa. Kukaan ei tarvitse minua juuri nyt. Ainakaan hetkeen. Se saa luvan riittää.

Toisin kuin jotkut ehkä ajattelevat parantajista, minulla ei ole aikaa jatkuvaan herkistelyyn tai oman sisäavaruuteni herkeämättömään tarkkailuun. Taon arkielämässäni usein silkkaa rautaa. Ratkon arjen haasteita ja silloin kun sitä ei ole mahdollista tehdä, harjoittelen ankarasti asiaintilan yksinkertaista hyväksymistä.

Aion pitää taukoa säännöllisestä blogin kirjoittamisesta. Kirjoituksia on kertynyt kosolti. Moni tarina jää kertomatta, mutta tärkeimpiä meille jokaiselle ovat omat tarinamme. Niiden eläminen ja niiden syvä ymmärtäminen on arvokasta. Tee oma tarinasi. Jaa se harkiten. Viritä omat elämänlankasi sinne, missä arvelet pystyväsi kutomaan jotain sinulle tärkeää ja kaunista. Keskeneräisestä kudelmasta ei ole syytä vilkuilla sivuille. Onko joku muu kierroksen edellä, onko toisella parempaa lankaa, tai vain eriväristä?

Koen jakaneeni tarinoistani kansanparannuksen maailmasta varsin kattavan kerrostuman. Kiitos heille, jotka ovat suostuneet siihen, että hieman anonymisoiden kerron kappaleen heidän elämänkulustaan. Tällä erää suljen ikkunan Parantolaani ja keskityn siihen tarinaan, mitä minun käsissäni kudotaan. Haluan myös antaa hoitotyölleni takaisin sen tarvitseman intimiteetin. Hirsiseinät kyllä kuulevat, vuosikasvustot kirjaavat kaiken tärkeän ylös. Yksikään tarina ei katoa, vaikka siitä ei hiiskuisi sanaakaan.

Hyvästiksi kerron teille hyvin erityislaatuisen elämän eläneestä miehestä, joka ennen kuolemaansa halusi jättää minulle hiuksensa. Hiukset leikattiin, kun ne vielä olivat elinvoimaiset ja terveen ruskeat. Ne haipuivat pian sairauden vuoksi. Hän ojensi hiukset sairaalan kirjekuoressa, siinä luki hänen nimensä ja osoitteensa. Toissapäivänä muistin puiseen arkkuun laittamani hiukset. Mies on kuollut jo aikaa sitten. Hypistelin hänen hiussuortuviansa. Miksi ihmeessä kuoleva halusi jättää minulle hiuksensa viimeisellä tapaamisella? Jokin minussa pysähtyy. Tunnen sanoinkuvaamatonta lämpöä ja iloa. Enempää sanoja ei ole.

Tehkää tekin maailmasta itsellenne ihmeellinen kulkea.

Pakkasen tuolta puolen

Lumi virtaa tien yli kuin vesi, kielekkeinä ja pyörteinä. On pimeää. Päivä pohjoisessa on lyhyt. Ajan pitkää suoraa yksinäisyydessä, asutusta ei ole. Tuntuu kuin osa minusta lepäisi toisessa todellisuudessa. Toinen puoli minusta keskittyy tarkkailemaan poropolkuja. Oloni on levollinen.

Muistelen öitä keskellä ei-mitään. Metsä kuin konserttisali. Männyt paukkuivat ontosti kovasta pakkasesta. Etenkin öisin. Viimeisenä yönä lisäsin tuon tuostakin kaminaan puita. Pauke saartoi eri puolilta. Ei rytmiä. Ei mitään, mihin loogista ajattelua rakastava aivopuolisko voisi takertua. Metsän soitantaan turtui. Vähitellen siitä alkoi muodostua eräänlaisia ylä-ääniä. Mietin, soiko vieressä oleva järven jää. Vai olinko jo nukahtanut?

Ei ihme, että uni ja tosi sekoittuvat metsäsuomalaisissa kansantarinoissa tuon tuostakin. Töihin palatessani kaurapuurotodellisuus iskee vasten kasvoja. Kohtaan ihmisen, joka haluaa puhua valtavasti. Hän haluaa, että
vakuutan hänet taidoistani ja tiedoistani puhumalla. Selittämällä. Kärsin sisäistä hätää. Tähän en takuulla tänään pysty. En tule saamaan hänen luottamustansa helpolla. Onkohan hän väärässä paikassa, väärän ihmisen luona? En jaksa esittää kaikki-auki-selittävää ratkaisukeskeistä kehoterapeuttia, kun en sellainen ole.

”Tärkeintä on se, mitä sinä päätät ajatella ja tavoitella, sinne eivät minun käteni ulota. Keskity siihen.” Tulee pitkä hiljaisuus. Jatkan kipeiden paikkojen käsittelyä. En osaa latinan kielisiä lihasten nimiä. En voi tietää varmasti, miksi jokin paikka on kipeä, mistä se johtuu. Teen vain. Ihminen lakkaa puhumasta ja minulle tulee epävarma olo, missä mennään. En halua häiritä kysymällä, sattuuko. Hengitys tuntuu tasaiselle ja levolliselle.

Pyydän kääntymään selälleen. Kohtaan aivan eri ihmisen. Onko hän hereillä, vaikka hän katsoo silmiin? Silitän päätä ja jatkan työtäni. Looginen aivopuolisko on ehkä antanut hetkellisesti periksi. Nyt vasta koen saavani yhteyden ihmiseen. Nyt vasta jokin minussa tietää, mitä tehdä. Puhallan hänen hiustensa sekaan lopulta käsittämättömän pitkiä puhalluksia. En tiennyt, että niin pitkään pystyy ihminen hengittämään ulospäin. Suu vasten päälakea. En saa häntä hereille pitkään aikaan.

Siivoan aamupäivän kuppauksen jälkiä toiselta puolen Parantolaa. Keitän teetä. Käyn välillä pitelemässä jalkateriä. Hän näyttää pienelle lapselle. Annan olla. Kaikki on hyvin ja hänen on turvallista levätä hetki – hän on löytänyt sisältänsä paikan, jonka ei ole määrä enää olla hänelle tuntematon.

Juuriin kietoutunut kivi

Tiedän erään todella taitavan ja voimakkaan kansanparantajan, verenseisautusperinteen kantaja. Hän elelee hissuksiin omissa oloissaan toimittaen omia pikkuaskareitaan. Aikanaan ihmettelin hänelle ääneen, miksi hän ei hoida toisia ihmisiä ja hyödynnä taitojansa. Kerran hän katsoi syvälle silmiin, sellaisella katseella jota tekee mieli väistää. Hän harkitsi hetken vastausta, mutta totesi sitten, ettei minun ymmärrykseni riitä.

Ymmärrys hiipii joskus perästäpäin. Tällaisia ne minua opettaneet kansanparantajat ovat tähän asti olleet. Ei selitellä. Ymmärrys, oppiminen sen koommin kuin paraneminenkaan ei heidän mielestään voi olla kenenkään toisen vastuulla. Eikä puheella ole järin suurta virkaa silloin, kun jokin asia pitää ymmärtää kuin selkärangasta käsin. Syvää ymmärrystä on myös hyvin vaikea jouduttaa. Tulee, kun tulee.

Hänen mielestään ketään ei tarvitse kiirehtiä pelastamaan yhtään miltään. Elämältä varsinkaan. Eikä aina kuolemaltakaan. Siitä huolimatta hänestä ei löydy kylmyyttää saatika välinpitämättömyyttä. Vain rauhaa sitä kaikkea kohtaan, mikä on. Tarkemmin, kun mietin, ymmärrän hyvin sen, ettei hän halua leimautua kenenkään auttajaksi, etenkään kun auttaminen niin usein tapahtuu kuin yläviistosta käsin. Vapaus. Riippumattomuus. Tasavertaisuus. Kyky nähdä eheys ja arvokkuus myös sairaudessa ja kuolemassa. Hän elelee kuin kivi routarajoilla, vakaasti juuriin kietoutuneena. Omalla paikallaan. Jos hän liikahtaa, rikkoo routa jonkun toisen kohdan. Roudanpitelijä.

Ajellessani kotiin tänään, nuori merikotka pyrähti matalalentoa hiekkatien yli. Jäänyt talvehtimaan tänne. Elävä lintu on mielestäni ilahduttavampi kuin kuollut. (Linnut polullani) ”Joku halusi sinulle ei-hyvää. Sinua suojellaan. Metsä suojelee.” Ja niin tässä elämässäni unitajunta ja arjen askareet kulkevat sulassa sovussa.

Shamanismin taakka

Välillä luokseni tulee ihmisiä, jotka haluavat aktiivisesti kokea jotain järisyttävän shamanistista arjen vastapainoksi. Jotain, joka kertakaikkiaan ottaa päivätajunnalta luulot pois ja vie jännittävälle matkalle kohti näkymätöntä ja sielua väkevöittävää. Valitettavasti en pysty tarjoamaan tällaista jännitysnäytelmää tilaustyönä.

En myöskään ole shamaani. Tiedän muutaman, joka on. Se on sellaista sivustakatseltavaa, että omat halut hinkua samalle polulle kylmenevät. Kun toinen tajunta on omalla kohdallani aktiivisempi, tapahtui se sitten Parantolalla tai kotona, osa minusta pelkää. Toinen osa on kuin istuisi vanhaan tuttuun, jo kuluneeseen nojatuoliin, joka edustaa kodin tuomaa turvaa ja lämpöä. Voimaa ja vapautta. Meillä kaikilla on tämä toinen tajunta. Sen kohtaat nukkuessasi. Siinä hetkessä, kun jokapäiväisen arjen ongelmanratkaisusta koostuvat unisikermät ovat tulleet valmiiksi, sinulla on mahdollisuus olla se syvempi tajunta, joka todellisuudessa olet.

Kerran yritin hoitaa ihmistä, jonka keho ei reagoinut käsittelyyni parhaista yrityksistäni huolimatta. Olin ymmälläni, sillä olin hoitanut vastaavia arpikudosvaivoja leikkausten jäljiltä lukuisin määrin. Kieli keskellä suuta yritimme saada edes jotain hoitoreaktiota aikaiseksi. Lopulta totean tilanteen silmästä silmään – en pääse kärryille, en osaa. Ihminen alkaa itkemään, sillä kaikki mihin hän voisi ajatella uskovansa, on jo yritetty. Hänen kärsimyksensä ympärillä ovat pitkään pyörineet verkostomarkkinoijat, yksityisen lääkäriaseman kirurgit ja muut haaskoille hakeutuvat auttajat omine motiiveineen ja neuvoineen. Syödään kallista lisäravinnetta puoli vuotta, seistään päällään uskollisesti joka aamu, ostetaan jokin kallis laite ja odotetaan sisukkaasti parenemista. Tunnen hänen vihansa itkun takaa. Minulta pääsee karjaisu ja käteni kouristavat hänen alavatsaansa kuin ottaakseen pois sieltä jotain. En ole enää itseni hallinnassa. Tunnen sisäistä tärinää. Jakaudun kahtia.

Osa minusta on huolissaan siitä, hätääntyykö ihminen pöydällä. Miten oudolle kaikki mahtaa näyttää. Toinen puoli minusta käyttää suvereenisti voimaa, joka ei ole minun. Ihminen on kohdannut sisäisen vaa’an kielen. Jonkin, jossa pienikin sysäys jompaan kumpaan suuntaan on kohtalokas. Haluaako jatkaa huonojen neuvonantajien hirttämistä, vai ottaakko täydet valtuudet omasta elämästä?

En jäänyt miettimään, kuinka hänen kävi. Sain tällä viikolla kuulla, että hän ei koskaan parantunut täydellisesti vaivastansa. Sen sijaan hän lakkasi olemasta pyöveli toisille ihmisille ja elämälle ylipäätään. Vaivan tuomien kipujen rajoittava voima häneen hiipui koko ajan. Hän vaikutti vakaalta ja onnelliselta, vaikka kaikki ei ollut edelleenkään täydellisesti.

Paraneminen ei aina tarkoita sitä, että sairautesi katoaa, vaan että löydät rauhan elää sairauden ja jäljellä olevan terveytesi kanssa. Kaikilla meillä on shamanismin, maailman vanhimman uskomusjärjestelmän, koodit sisällämme. Se on osa menneisyytemme perustaa. Ei ole ihmistä, jota ne eivät tosipaikan tullen puhuttelisi ja veisi kohti parempaa. Jokin, jota kantaa taakkana, voi olla suuri avunlähde oikean hetken tullen. Tällaista voimanlähdettä ei kuitenkaan tee mieli tökkiä kepillä joka päivä, jokaisen kohdalla. Sen antaa mieluusti levätä omassa rauhassa.

Auringon piirtämä taulu

Mille asioille olet päättänyt tässä elämässä tarjota ravintoa ja huomiotasi?
Minkä hyväksi kehosi tuottama liike-energia menee?
Mikä on niin tärkeä asia, että uhraat sille ajatuksesi ja ongelmanratkaisukykysi?

”Maailmankaikkeudella on saalistava luonne” -sanoi eräs. Todellinen vapaus on vaikea laji, enkä tiedä onko se aina ehdottoman tavoiteltava tila, jos haluamme elää ja olla jossain roolissa tässä suuressa elämän näytelmässä. Meidän henkilökohtaista energiaamme, keskittymistämme ja fyysistä voimaamme jahtaavat kuitenkin monet agendat. Luonnonsuojelu. Maailmanpelastaminen. Hyvänä ihmisenä oleminen. Vihollisten vastustaminen. Henkilökohtaisen talouden kohentaminen ja muiden meille tärkeiden asioiden edistäminen.

Oletetaan nyt, että jokainen meistä haluaa tehdä jotain merkityksellistä. Joku edistää vientiteollisuutta, toinen haluaa jähmettää luonnon kaikelta hyödyntämiseltä. Joku haluaa kehittää ihmisyyttä vain juoksemalla maratoneja, toinen käyttää jokaisen päivänsä toisten ihmisten pelastamiseen tai uusien teknisten asioiden kehittämiseen. Niin monella eri tavalla me voimme ja saamme tauluumme kirjoittaa.

Kun sitten olet täynnä itsellesi tärkeitä tehtäviä ja taulusi on kirjoitettu niin, ettei siellä ole enää vapaata tilaa liidun liikkua, mitä tapahtuu?

Kuuntelin eräässä tapaamisessa ihmisen puhetta, jolle ei meinannut tulla loppua. Saimme kuulla seikkailuista, ponnisteluista ja taisteluista hyvien asioiden eteen. Minua alkoi puristaa. Kukaan muu ei saanut suunvuoroa. Kun jonkun taulu on tupaten täynnä, ei sinne lisää mahdu. Ei ketään, ei mitään. Jäin miettimään.

Tänään katson vain tuvan hirsiseinille, mitä aamun aurinko sinne piirtää, enkä anna kenenkään tai minkään muun kirjoittaa taululleni mitään. En halua leikkiä tärkeää välikappaletta yhtään millekään. Jospa auringonvalo kirjoittaisi tauluuni tähdellisempiä asioita kuin mitä itse osaisin.

Tuuli tunturista

”Kyllähän meillä kaikilla on aina jotain huolia.” kuulen jonkun juttelevan. ”Mitä elämää se semmonen on?” toteaa mies tunturista, hörähtäen epäuskoisena. Keskustelu päättyy siihen. Hän kääntää huomionsa toisaalle. Häntä ei kiinnosta, mistä kaikesta ihmisen kuuluu olla huolissaan.

Tuntureilta käsin on kovin vaikeaa kurkottaa kohti normaalielämää eläviä ihmisiä. Monet asiat, kuten esimerkiksi huolissaan oleminen, tuntuvat epätodellisilta ja turhanpäiväisiltä. Ja kuitenkin tässä kulttuurissa huolehtiminen ja huolissaan oleminen ovat meille tärkeitä tapoja osoittaa välittämistä. Otamme osaa toisen ahdinkoon ja toivomme, että hän saisi ratkaisun elämänsä vaikeuksiin mitä pikimmiten. Tunnemme itsemme hyväksi ihmiseksi, kun huoli ja vastuu painaa. Pieni kiire siihen päälle antaa viimeisen silauksen statuksellemme – olemme tärkeitä.

Huolissaan olemisen filosofiaan kuuluu se, että olemme vastuumme kantavia, otamme asiamme vakavasti ja pyrimme tosissaan vaikuttamaan vastuullisesti asioiden kulkuun parhain päin. Huolissaan olemisen kulttuuria olisi mielestäni syytä tarkastella kriittisesti. Usein luulemme, että pidämme yhteyttä toisiin ihmisiin, etenkin lapsiimme, ilmentämällä huolta heidän asioistaan. Olemme huolissamme syömisestä, terveydestä, kaveripiiristä. Lisää voi keksiä, jos kaikki nämä asiat ovat kunnossa.

Kuitenkin yhteys toiseen ihmiseen muodostuu syvemmäksi, kun osoitamme hellyyttä ja hyväksyntää. Kuka paranee kuullessaan, miten huolestuttavalta kaikki näyttää? Kenen kivut lievenevät, kun joku istuu vierellä otsa kurtussa? Kuka pystyy kasvamaan ja voimaantumaan, jos läheiset osoittavat syvää huolta milloin mistäkin?

Minä, vahvojen mieskansanparantajien opettama, olen viimeinkin tavannut naiskansanparantajan. Hän on kovin kipeä ja hauraassa kunnossa. Niin kummalliselta kuin se saattaakin tuntua, en tunne huolta hänen vakavasta tilastaan. Vuosikymmenet toisia hoidettuaan hän voi levätä ja harjoitella ottamaan vastaan. Antajan siirtyminen saajan asemaan ei käy noin vain. Ihmisen mieli on joskus kankea. Se elämänvaihe tuntuu kuitenkin luonnolliselle ja tärkeälle. Nauramme yhdessä kivuista huolimatta ja lähetämme lämpimät ajatukset molempien tuntemalle tunturien miehelle, joka ei enää ihmisten itse kehittelemistä huolista juuri perusta. Hänellä on vain tunturit ja oma polku, jonka varrelta ei sivuille juuri vilkuilla. Hyvästelen naisen tunturituulen viileään huminaan ymmärtäen taas enemmän niistä lainalaisuuksista, jotka koskevat eritoten kansanparantajana olemista. Palaan kotiini pitkän matkan jälkeen ja päätän vetäytyä vanhaan hoitotilaani, saunamökkiin. Tunturien tuulet eivät seisahdu hirsiseinistä.
Ne puhaltavat sinne, missä levoton askel ja vilkas ihmisen mieli seisahtuvat.

Linnut polullani

Tein itselleni merkittäviä päätöksiä jokin aika sitten. Ne liittyivät siihen, keihin ihmisiin kytkeydyn ja tukeudun ammatillisesti vastaisuudessa. Ketä pidän välittömässä lähipiirissäni. Me teemme jokapäiväisessä elämässä tällaisia ihmissuhdevalintoja hiljaisuudessa koko ajan. Siihen ei sinänsä liity mitään dramatiikkaa. Se on pelkkää ihmisenä
olemisen dynaamista liikehdintää, jota tapahtuu jatkuvasti tämän maailmanlaajuisen ihmisperheemme sisällä. Sen liikehdinnän tarkoitus on auttaa meitä olemaan aina siellä, missä meidän kuuluukin. Siellä, missä hiljaiset tavoitteemme saavat varauksettoman tuen.

Tämän vaivihkaisen orientaation jälkeen aloin löytää kuolleita lintuja. Tulin kotiin, ajoin auton talon taakse. Purin kantamuksiani ja nappasin pienimmän poikani kainaloon, kun huomasin kuolleen linnun auton keulan edustalla maassa. Vielä lämmin käpytikka. Hyvänen aika. Olinkin ollut kuulevinani kopsahduksen ikkunasta, mutten heti hoksannut katsella ympärilleni. Otin kauniita siipisulkia varovasti talteen.

Seuraava lintu oli peipponen. Kävelin töistä tullessani portaat kotiin. Ulko-oven edustalla makasi lämmin kaunokainen. Niska vielä notkeana ja siivet valmiina lentoon. Villapaidasta huolimatta sain väristyksiä. Silloin jokin minussa virittyi valppaammaksi. Otin kauniit siivet talteen.

Punakylkirastas. Ei ollut ollenkaan tarkoitus mennä kotiin oikopolkua, sillä oli jo melkein pimeää, eikä minulla ollut otsalamppua. Se oli vielä lämmin ja notkea. Keskellä metsää. Keskellä polkuani. Kotiin oli enää parikymmentä metriä. Nappasin lintusen mukaani tunnistaakseni lajin. Istuin aloillani kauan ja kuuntelin lintukirjan kaunista rastaan lauluääntä. Siivet kädessäni.

Silloin myös mieheni seisahtui hetkeksi kanssani. Meissä kaikissa asuu alitajunnan osa, joka on altis taikauskoisuudelle. Taikauskon perusvoimana toimii pelko. Se ei ole järin ravitseva. Se ravitsee vain suojautumistarvetta ja epäluottamusta elämän kantavia lainalaisuuksia kohtaan. Se sepittää meille aikuisille nuhtelevan iltasadun elämän rankaisevista voimista.

Joskus näen sairauksien kuiskivan ihmisille samaa tarinaa syyllisyydestä ja siitä, että on ansainnut osaksensa raskautta. Meissä elää sitkeänä käsitys siitä, että sairaus on seuraus pahoista teoista, vaikka olisimme kuinka koulutettuja, järkeviä ja sivistyneitä. Ei ole kauaa, kun kulttuurissamme suojauduttiin kilvan pahoilta silmiltä ja vihamiesten kirouksilta. Naureskelemme sille, me tämän ajan ihmiset. Tiukan paikan tullen, kuoleman tai sairauden läheisyydessä tämä osa meidän alitajunnastamme voi yllättäen herätä eloon. Voimme antaa sen osan meitä puhua hetken. Voimme kuunnella tovin. Sen jälkeen on erittäin tärkeää siirtyä kuuntelemaan sairauden ja eteemme tuotujen tapahtumien myönteisiä viestejä.

Linnut mietityttävät minua edelleen. Koen usein, että metsä ja eläimet viestivät minulle tärkeinä hetkinä jotain. Kaiken arjen keskellä, maailma väläyttää välillä salaperäistä puoltansa. Jos torjumme täysin erikoisilta ja sattumanvaraisilta tuntuvat toistuvat tapahtumat, suljemme myös silmämme näkemästä itseämme kokonaisena. Katsotaan ihmisenä olemistamme, kaikkea mitä osanamme on ja kuunnellaan kaikessa rauhassa. Saatamme ymmärtää jotain, mitä ei voi sanoin tai järkevin ajatuskääntein kenellekään opettaa.