Kuppaus, kuppari, kuppari-hanna, saattohoidon doula, surutyö, kuoleman vierellä

Isäni saappaat

Olin unohtanut omat saappaani kotiin Livonsaarelle ollessani Pohjois-Pohjanmaalla saattohoitamassa isääni. Mieleni teki käydä metsässä. Otin isäni saappaat. Hän ei niihin saappaisiin enää tule astumaan. Kuljetin isää sydämessäni mukana koko tuon metsäreissun ajan. Kävin järven rannallakin. Taivaanvuohi huusi, joutsenpari lähti ja kuovi lauloi nousujohteista laulantaansa väistäessään minua. Isäni viimeinen katselmus lähimetsiin ja Piipsjärven rantaan. Hänen saappaidensa viimeiset askellukset. Minun jaloillani.

Toisen saattamisessa kuolemaan on jotain pyhää ja kaunista. Voimme muistella vanhoja, ihmetellä tätä hetkeä ja sanoa kauniita hyvästelyn sanoja joka ilta ennen nukkumaan menoa. Samalla saattohoito on piinaavaa odottelua ilman laskettua takarajaa ja jatkuvaa valppaustilaa reagoida toisen kärsimykseen. Aamulla kuitenkin tervehdimme halauksella. ”Niin se vain koitti tämäkin aamu.”

Oma suru ja kärsimys on käsiteltävä parhaansa mukaan jossain toisaalla kuin kuolevan kanssa, jotta hänellä ei olisi huolta tänne jäävistä. Isäni lepuuttaa kotisohvalla, samalla paikalla kuin missä hänen oma isänsä on lepuuttanut. Vain sohvat ovat vaihtuneet vuosikymmenten saatossa. Monet ovat käyneet isää tervehtimässä. Monet ovat todenneet hänen eläneen rikkaan ja hyvän elämän. Monet ovat itkeneet jo etukäteen ikäväänsä. Olen kiitollinen heille, jotka ovat pystyneet olemaan saapuvilla tervehtiäkseen kuolevaa. Monet, jotka haluaisivat tulla, eivät pystykään. Kuolevan kohtaaminen ei ole mikään itsestäänselvä kansalaistaito.

Olen itse huomannut, että kuoleman kuplasta on välillä otettava myös taukoa, jotta itse elpyy. On huolehdittava, ettei oma elämä seisahdu ihan kokonaan. Saattohoito kestää kuitenkin oman aikansa, se voi olla viikkoja, kuukausia. Niihin on hyvä mahduttaa muutakin kuin kuolemaa. Naurua, tilkka konjakkia lähtöä odottelevan kanssa, saunomista, oman perheen kanssa olemista ja metsässä kävelyä, tavallisia asioita.

Poislähdön hetki on pyhä. Se voi myös pelottaa sekä kuolevaa, että tänne jääviä. Kun olin lapsi, isälläni oli tapana rauhoittaa itkua tai pelkojani silittämällä päästä tai halaamalla. Osaan lohduttaa ja hoivata isää poislähdön hetkenä, sillä hän on itse opettanut, kuinka se tehdään. Kiitos isä siitä.

On jokaisen kansalaistaito osata olla kuolevan lähellä. Se on usein ollut kupparien tai kansanparantajien, kylän ”ammattiläheisten” tehtävä. Se tehtävä voi osua ja todennäköisesti osuu jokaisen meidän kohdalle, jos vain tartumme siihen. Suosittelen lämpimästi kasvamaan ihmisenä kuolevan lähellä.

Isä hengittää vielä. Emme tiedä, kuinka kauan.

Puhu sinäkin kauniita asioita kuoleman hetkellä, vielä kun poislähtevä kuulee ne omilla korvillansa, tässä maailmassa ollessaan. Kuoleva tarvitsee jokaisen lempeän sanan, jotta lähtö olisi levollinen ja täynnä rauhaa.

Avainsanat: saattohoito, perinnehoitaja, kansanparannus, surutyö, kuppari

Kuolleen miehen hiukset

Makaan saunan lauteilla ja siristän silmiäni siten, että kaikki näkyy hieman sumeana. Hetkessä kolmesta pojasta lähtevä äänimaailma vaimenee, on kuin kaikki ympärillä hidastuisi. Saan olla rauhassa. Kukaan ei tarvitse minua juuri nyt. Ainakaan hetkeen. Se saa luvan riittää.

Toisin kuin jotkut ehkä ajattelevat parantajista, minulla ei ole aikaa jatkuvaan herkistelyyn tai oman sisäavaruuteni herkeämättömään tarkkailuun. Taon arkielämässäni usein silkkaa rautaa. Ratkon arjen haasteita ja silloin kun sitä ei ole mahdollista tehdä, harjoittelen ankarasti asiaintilan yksinkertaista hyväksymistä.

Aion pitää taukoa säännöllisestä blogin kirjoittamisesta. Kirjoituksia on kertynyt kosolti. Moni tarina jää kertomatta, mutta tärkeimpiä meille jokaiselle ovat omat tarinamme. Niiden eläminen ja niiden syvä ymmärtäminen on arvokasta. Tee oma tarinasi. Jaa se harkiten. Viritä omat elämänlankasi sinne, missä arvelet pystyväsi kutomaan jotain sinulle tärkeää ja kaunista. Keskeneräisestä kudelmasta ei ole syytä vilkuilla sivuille. Onko joku muu kierroksen edellä, onko toisella parempaa lankaa, tai vain eriväristä?

Koen jakaneeni tarinoistani kansanparannuksen maailmasta varsin kattavan kerrostuman. Kiitos heille, jotka ovat suostuneet siihen, että hieman anonymisoiden kerron kappaleen heidän elämänkulustaan. Tällä erää suljen ikkunan Parantolaani ja keskityn siihen tarinaan, mitä minun käsissäni kudotaan. Haluan myös antaa hoitotyölleni takaisin sen tarvitseman intimiteetin. Hirsiseinät kyllä kuulevat, vuosikasvustot kirjaavat kaiken tärkeän ylös. Yksikään tarina ei katoa, vaikka siitä ei hiiskuisi sanaakaan.

Hyvästiksi kerron teille hyvin erityislaatuisen elämän eläneestä miehestä, joka ennen kuolemaansa halusi jättää minulle hiuksensa. Hiukset leikattiin, kun ne vielä olivat elinvoimaiset ja terveen ruskeat. Ne haipuivat pian sairauden vuoksi. Hän ojensi hiukset sairaalan kirjekuoressa, siinä luki hänen nimensä ja osoitteensa. Toissapäivänä muistin puiseen arkkuun laittamani hiukset. Mies on kuollut jo aikaa sitten. Hypistelin hänen hiussuortuviansa. Miksi ihmeessä kuoleva halusi jättää minulle hiuksensa viimeisellä tapaamisella? Jokin minussa pysähtyy. Tunnen sanoinkuvaamatonta lämpöä ja iloa. Enempää sanoja ei ole.

Tehkää tekin maailmasta itsellenne ihmeellinen kulkea.

Käsi valokatkaisijalla

Olen harjoittanut tätä ammattia virallisesti 12 vuoden ajan. Niin virallisesti kuin kansanparantaja tässä ajassa voi. Kaikki, mitä täydentävien hoitomuotojen alalla näen, ei ilahduta. Huomaan, että vastukset sisälläni lämpenevät aika ajoin. Hoitopöydällä minulle jaetaan kertomuksia, joiden myötä jaan huoleni heidän kanssa, jotka peräänkuuluttavat vastuuta alan toimijoille. Jokin minussa kertakaikkiaan huutaa totuuden perään. Ei virallisen auktoriteetin, ei kenenkään todisteleman, vaan sellaisen totuuden, jonka me voimme kaikki ihmisinä ja tämän maailman katselijoina hiljaa sisimmässämme allekirjoittaa.

Jos vielä kuulen jonkun myyvän katteettomin lupauksin, että pelkällä kuppauksella hoituvat sepelvaltimotaudit, niskan alueen jäsenkorjauksella kilpirauhassairaudet, aloe veralla vaikea suolistotulehdus tai 10 kerran energiahoitosarjalla ms-tauti, niin tiedoksi, että hän ei tule pääsemään helpolla dialogilla. Mieleni tekee ajaa hänet nurkkaan vikisemään kuin pieni ymmärtämätön supikoira, joka on ehkä liian rohkeasti leikkinyt olevansa karhu. Sama tekisi mieli tehdä heille, jotka ovat sitä mieltä, että ainoastaan virallinen lääketiede tämänhetkisine menetelmineen parantaa, kaiken muun kokeileminen on vaarallista.

On hienoa, että paranemista tapahtuu tavalla tai toisella. Ihmeestä sen koommin kuin tieteestäkään ei kuulu kuitenkaan tehdä uskontoa, ei itselle eikä toisille, sillä ymmärrämme paranemistapahtumaa edelleen vaillinaisesti. Jaan näkemykseni erään vanhemman herrasmieslääkärin kanssa. Se on seuraavanlainen: ”Jos ihminen on itse päättänyt sammuttaa valot, mikään hoitokeino ei auta.” Ihmisen oman voiman ylitse ei kukaan kävele. Mikä valtava potentiaali tässä voimassa on. Jos sillä on voimaa yli elämän, sillä on voimaa myös yli kuoleman.

Näen omana tehtävänäni seikkailla tuntemattomilla vesillä, tutkimattomilla teillä. Haluan katsoa, mitä lääketiedettä vanhempi perimätieto ja ikiaikaiset menetelmät kertovat ihmisenä olemisesta ja luonnonlaeista. On tärkeää, että joku on siellä, mutta siellä on oltava valppaana. Kaikki, mitä perimätieto tarjoaa, ei puhuttele tässä ajassa eläjää. Jos se ei puhuttele, se ei myöskään toimi.

Paraneminen ei ole taattu kansanparantajankaan luona. Siihen kuitenkin voi luottaa, että helpotusta pyritään tarjoamaan vaarattomin keinoin. Mikäli sairaudenkulku on väistämätön jonkun ihmisen kohdalla, saa hän tukea sen kantamiseen ryhdikkäästi.

Omistan tämän kirjoituksen hänelle, jolle tein viimeisen kuppauksen ennen mätäkuun alkua. Viimeinen kuppaus lähentelee riittiä. Siinä kohdataan sairaus ja kuoleman läheisyys ilman oljenkorsiin takertumista. Tämä ihminen eli joidenkin mielestä ehkä pienen, syrjäisen ja karkean elämän. Minä muistan, kun hän ensimmäistä kertaa tuli luokseni muuttuneena. Katse oli näkevämpi, olemus valpas, kädenpuristus luja. Muutos oli valtava verrattuna siihen ihmisenmyttyyn, jonka ensimmäisellä kerralla kohtasin. Hän katsoi lopulta omaa eläämäänsä ja itseään, kaikkea epämiellyttävääkin, ryhdikkäästi ja suoraan. Hän löysi myötätunnon, jonka löytäminen vastaavissa olosuhteissa on ankara ponnistus parempiosaisellekin. Se on sankariutta, jollaisen saavuttamisessa eivät materiaalinen vauraus, kalliit ihmerohdokset ja trimmatut lihakset auta. Hän pääsi perille.