Shamanismin taakka

Välillä luokseni tulee ihmisiä, jotka haluavat aktiivisesti kokea jotain järisyttävän shamanistista arjen vastapainoksi. Jotain, joka kertakaikkiaan ottaa päivätajunnalta luulot pois ja vie jännittävälle matkalle kohti näkymätöntä ja sielua väkevöittävää. Valitettavasti en pysty tarjoamaan tällaista jännitysnäytelmää tilaustyönä.

En myöskään ole shamaani. Tiedän muutaman, joka on. Se on sellaista sivustakatseltavaa, että omat halut hinkua samalle polulle kylmenevät. Kun toinen tajunta on omalla kohdallani aktiivisempi, tapahtui se sitten Parantolalla tai kotona, osa minusta pelkää. Toinen osa on kuin istuisi vanhaan tuttuun, jo kuluneeseen nojatuoliin, joka edustaa kodin tuomaa turvaa ja lämpöä. Voimaa ja vapautta. Meillä kaikilla on tämä toinen tajunta. Sen kohtaat nukkuessasi. Siinä hetkessä, kun jokapäiväisen arjen ongelmanratkaisusta koostuvat unisikermät ovat tulleet valmiiksi, sinulla on mahdollisuus olla se syvempi tajunta, joka todellisuudessa olet.

Kerran yritin hoitaa ihmistä, jonka keho ei reagoinut käsittelyyni parhaista yrityksistäni huolimatta. Olin ymmälläni, sillä olin hoitanut vastaavia arpikudosvaivoja leikkausten jäljiltä lukuisin määrin. Kieli keskellä suuta yritimme saada edes jotain hoitoreaktiota aikaiseksi. Lopulta totean tilanteen silmästä silmään – en pääse kärryille, en osaa. Ihminen alkaa itkemään, sillä kaikki mihin hän voisi ajatella uskovansa, on jo yritetty. Hänen kärsimyksensä ympärillä ovat pitkään pyörineet verkostomarkkinoijat, yksityisen lääkäriaseman kirurgit ja muut haaskoille hakeutuvat auttajat omine motiiveineen ja neuvoineen. Syödään kallista lisäravinnetta puoli vuotta, seistään päällään uskollisesti joka aamu, ostetaan jokin kallis laite ja odotetaan sisukkaasti parenemista. Tunnen hänen vihansa itkun takaa. Minulta pääsee karjaisu ja käteni kouristavat hänen alavatsaansa kuin ottaakseen pois sieltä jotain. En ole enää itseni hallinnassa. Tunnen sisäistä tärinää. Jakaudun kahtia.

Osa minusta on huolissaan siitä, hätääntyykö ihminen pöydällä. Miten oudolle kaikki mahtaa näyttää. Toinen puoli minusta käyttää suvereenisti voimaa, joka ei ole minun. Ihminen on kohdannut sisäisen vaa’an kielen. Jonkin, jossa pienikin sysäys jompaan kumpaan suuntaan on kohtalokas. Haluaako jatkaa huonojen neuvonantajien hirttämistä, vai ottaakko täydet valtuudet omasta elämästä?

En jäänyt miettimään, kuinka hänen kävi. Sain tällä viikolla kuulla, että hän ei koskaan parantunut täydellisesti vaivastansa. Sen sijaan hän lakkasi olemasta pyöveli toisille ihmisille ja elämälle ylipäätään. Vaivan tuomien kipujen rajoittava voima häneen hiipui koko ajan. Hän vaikutti vakaalta ja onnelliselta, vaikka kaikki ei ollut edelleenkään täydellisesti.

Paraneminen ei aina tarkoita sitä, että sairautesi katoaa, vaan että löydät rauhan elää sairauden ja jäljellä olevan terveytesi kanssa. Kaikilla meillä on shamanismin, maailman vanhimman uskomusjärjestelmän, koodit sisällämme. Se on osa menneisyytemme perustaa. Ei ole ihmistä, jota ne eivät tosipaikan tullen puhuttelisi ja veisi kohti parempaa. Jokin, jota kantaa taakkana, voi olla suuri avunlähde oikean hetken tullen. Tällaista voimanlähdettä ei kuitenkaan tee mieli tökkiä kepillä joka päivä, jokaisen kohdalla. Sen antaa mieluusti levätä omassa rauhassa.

Tuuli tunturista

”Kyllähän meillä kaikilla on aina jotain huolia.” kuulen jonkun juttelevan. ”Mitä elämää se semmonen on?” toteaa mies tunturista, hörähtäen epäuskoisena. Keskustelu päättyy siihen. Hän kääntää huomionsa toisaalle. Häntä ei kiinnosta, mistä kaikesta ihmisen kuuluu olla huolissaan.

Tuntureilta käsin on kovin vaikeaa kurkottaa kohti normaalielämää eläviä ihmisiä. Monet asiat, kuten esimerkiksi huolissaan oleminen, tuntuvat epätodellisilta ja turhanpäiväisiltä. Ja kuitenkin tässä kulttuurissa huolehtiminen ja huolissaan oleminen ovat meille tärkeitä tapoja osoittaa välittämistä. Otamme osaa toisen ahdinkoon ja toivomme, että hän saisi ratkaisun elämänsä vaikeuksiin mitä pikimmiten. Tunnemme itsemme hyväksi ihmiseksi, kun huoli ja vastuu painaa. Pieni kiire siihen päälle antaa viimeisen silauksen statuksellemme – olemme tärkeitä.

Huolissaan olemisen filosofiaan kuuluu se, että olemme vastuumme kantavia, otamme asiamme vakavasti ja pyrimme tosissaan vaikuttamaan vastuullisesti asioiden kulkuun parhain päin. Huolissaan olemisen kulttuuria olisi mielestäni syytä tarkastella kriittisesti. Usein luulemme, että pidämme yhteyttä toisiin ihmisiin, etenkin lapsiimme, ilmentämällä huolta heidän asioistaan. Olemme huolissamme syömisestä, terveydestä, kaveripiiristä. Lisää voi keksiä, jos kaikki nämä asiat ovat kunnossa.

Kuitenkin yhteys toiseen ihmiseen muodostuu syvemmäksi, kun osoitamme hellyyttä ja hyväksyntää. Kuka paranee kuullessaan, miten huolestuttavalta kaikki näyttää? Kenen kivut lievenevät, kun joku istuu vierellä otsa kurtussa? Kuka pystyy kasvamaan ja voimaantumaan, jos läheiset osoittavat syvää huolta milloin mistäkin?

Minä, vahvojen mieskansanparantajien opettama, olen viimeinkin tavannut naiskansanparantajan. Hän on kovin kipeä ja hauraassa kunnossa. Niin kummalliselta kuin se saattaakin tuntua, en tunne huolta hänen vakavasta tilastaan. Vuosikymmenet toisia hoidettuaan hän voi levätä ja harjoitella ottamaan vastaan. Antajan siirtyminen saajan asemaan ei käy noin vain. Ihmisen mieli on joskus kankea. Se elämänvaihe tuntuu kuitenkin luonnolliselle ja tärkeälle. Nauramme yhdessä kivuista huolimatta ja lähetämme lämpimät ajatukset molempien tuntemalle tunturien miehelle, joka ei enää ihmisten itse kehittelemistä huolista juuri perusta. Hänellä on vain tunturit ja oma polku, jonka varrelta ei sivuille juuri vilkuilla. Hyvästelen naisen tunturituulen viileään huminaan ymmärtäen taas enemmän niistä lainalaisuuksista, jotka koskevat eritoten kansanparantajana olemista. Palaan kotiini pitkän matkan jälkeen ja päätän vetäytyä vanhaan hoitotilaani, saunamökkiin. Tunturien tuulet eivät seisahdu hirsiseinistä.
Ne puhaltavat sinne, missä levoton askel ja vilkas ihmisen mieli seisahtuvat.

Linnut polullani

Tein itselleni merkittäviä päätöksiä jokin aika sitten. Ne liittyivät siihen, keihin ihmisiin kytkeydyn ja tukeudun ammatillisesti vastaisuudessa. Ketä pidän välittömässä lähipiirissäni. Me teemme jokapäiväisessä elämässä tällaisia ihmissuhdevalintoja hiljaisuudessa koko ajan. Siihen ei sinänsä liity mitään dramatiikkaa. Se on pelkkää ihmisenä
olemisen dynaamista liikehdintää, jota tapahtuu jatkuvasti tämän maailmanlaajuisen ihmisperheemme sisällä. Sen liikehdinnän tarkoitus on auttaa meitä olemaan aina siellä, missä meidän kuuluukin. Siellä, missä hiljaiset tavoitteemme saavat varauksettoman tuen.

Tämän vaivihkaisen orientaation jälkeen aloin löytää kuolleita lintuja. Tulin kotiin, ajoin auton talon taakse. Purin kantamuksiani ja nappasin pienimmän poikani kainaloon, kun huomasin kuolleen linnun auton keulan edustalla maassa. Vielä lämmin käpytikka. Hyvänen aika. Olinkin ollut kuulevinani kopsahduksen ikkunasta, mutten heti hoksannut katsella ympärilleni. Otin kauniita siipisulkia varovasti talteen.

Seuraava lintu oli peipponen. Kävelin töistä tullessani portaat kotiin. Ulko-oven edustalla makasi lämmin kaunokainen. Niska vielä notkeana ja siivet valmiina lentoon. Villapaidasta huolimatta sain väristyksiä. Silloin jokin minussa virittyi valppaammaksi. Otin kauniit siivet talteen.

Punakylkirastas. Ei ollut ollenkaan tarkoitus mennä kotiin oikopolkua, sillä oli jo melkein pimeää, eikä minulla ollut otsalamppua. Se oli vielä lämmin ja notkea. Keskellä metsää. Keskellä polkuani. Kotiin oli enää parikymmentä metriä. Nappasin lintusen mukaani tunnistaakseni lajin. Istuin aloillani kauan ja kuuntelin lintukirjan kaunista rastaan lauluääntä. Siivet kädessäni.

Silloin myös mieheni seisahtui hetkeksi kanssani. Meissä kaikissa asuu alitajunnan osa, joka on altis taikauskoisuudelle. Taikauskon perusvoimana toimii pelko. Se ei ole järin ravitseva. Se ravitsee vain suojautumistarvetta ja epäluottamusta elämän kantavia lainalaisuuksia kohtaan. Se sepittää meille aikuisille nuhtelevan iltasadun elämän rankaisevista voimista.

Joskus näen sairauksien kuiskivan ihmisille samaa tarinaa syyllisyydestä ja siitä, että on ansainnut osaksensa raskautta. Meissä elää sitkeänä käsitys siitä, että sairaus on seuraus pahoista teoista, vaikka olisimme kuinka koulutettuja, järkeviä ja sivistyneitä. Ei ole kauaa, kun kulttuurissamme suojauduttiin kilvan pahoilta silmiltä ja vihamiesten kirouksilta. Naureskelemme sille, me tämän ajan ihmiset. Tiukan paikan tullen, kuoleman tai sairauden läheisyydessä tämä osa meidän alitajunnastamme voi yllättäen herätä eloon. Voimme antaa sen osan meitä puhua hetken. Voimme kuunnella tovin. Sen jälkeen on erittäin tärkeää siirtyä kuuntelemaan sairauden ja eteemme tuotujen tapahtumien myönteisiä viestejä.

Linnut mietityttävät minua edelleen. Koen usein, että metsä ja eläimet viestivät minulle tärkeinä hetkinä jotain. Kaiken arjen keskellä, maailma väläyttää välillä salaperäistä puoltansa. Jos torjumme täysin erikoisilta ja sattumanvaraisilta tuntuvat toistuvat tapahtumat, suljemme myös silmämme näkemästä itseämme kokonaisena. Katsotaan ihmisenä olemistamme, kaikkea mitä osanamme on ja kuunnellaan kaikessa rauhassa. Saatamme ymmärtää jotain, mitä ei voi sanoin tai järkevin ajatuskääntein kenellekään opettaa.

Silmät kiinni näet paremmin

Kuppari-Hanna näkijäSilmät muuttuvat elämämme aikana, sillä se joka niiden takaa näkee on alituisessa muutoksessa. Kirkkaus voi himmetä, mutta katse silti syventyä. Silmät voivat samentua, mutta havainnot elämästä tarkentua.

Oletko koskaan katsonut näkönsä menettäneen silmiin? Ne ovat kuin vastasyntyneen. Erikoisen väriset ja syvät. Näkökykynsä menettävän silmät muuttuvat pikkuhiljaa kauniimmiksi ja kauniimmiksi. Syviksi puronuomiksi johonkin sellaiseen maailmaan, mihin me näkevät emme yhtä helpolla pääse. Näkö hallitsevana aistina saa meidät usein eksymään siihen mille asiat näyttävät. Näkökykynsä menettänyt sen sijaan keskittyy vastaanottamaan aivan muuta informaatiota.

Kiitos heistä, joille kasvaa silmät selkään, kädet muuttuvat näkimiksi ja koko keho aistimisen instrumentiksi. Mikään kauneus, joka ei ole totta ei enää heitä huijaa. Ei teidän omanne eikä toisten.

Vietä hetki silmät kiinni ja katsele. Näe sisäisillä näkimilläsi asiat ja itsesi rehellisimmillään, ilman puvustusta. Ei ole merkitystä ihastutko vai vihastutko sillä totuus on kaunista.

Hyvän olon metsästäjä

Kuppari- Hanna: Onnellinen Onnenmetsästäjä

Kuppari- Hanna: Onnellinen Onnenmetsästäjä

Hyvä olo tässä ajassa on kuin arka saaliseläin. Sen saaminen on toisinaan niin vaikeaa, että jahtiin suhtaudutaan taikauskoisen pelokkaasti. Aamulla on syytä suorittaa saalis-rituaalit tarkasti. Taikakaluista, hyvän olon jogurteista ja aamun kannustushokemista on taatusti iso apu. Kun paha olo pienestikin yrittää hiipiä, väistämme sitä taidokkaasti meille tarjotuin välinein. On hyvän olon dieettiä, mantraa ja kokouspalvelua. Väistäessämme hyvän olon varjoa, pahaa oloa, emme koskaan pääse hyvän olon jäljille.

Hyvää oloa voi joutua kiertämään kaukaa, tuulen alapuolelta. Saatat joutua värjöttelemään passissa tuntitolkulla. Odottaessasi koet epätietoisuutta. Kuuntelet, virityt, olet valmiina jollekin mitä et vielä näe. Hyvän olon metsästys ei ole hätäisen hommaa. Sitä saalistaessa on hyvä tutkia niitä myönteisiä viestejä, mitä pahalla ololla on.

Minulle on tärkeää antaa ihmisille hetken hyvän olon lisäksi kipinä kestävämmän seesteisyyden tavoitteluun. Joskus käy niin, että hoidoissa ei tapahdu pelkkää hyvää oloa. Hoitoreaktiot ovat dramaattisen tuntuisia, eikä niille löydy fyysisiä selityksiä. Silloin olemme passissa ja odotamme. Kuuntelemme rauhassa kuin kallionraossa ylempänä olevia ilmavirtauksia ja odotamme viestiä. Ennenpitkää ilmavirtaukset etsiytyvät luoksemme ja tönäisevät oikeaan suuntaan. Voin ottaa sinulta pois vain jotain sellaista, mitä et enää tarvitse. Jos pahalla ololla on sinulle tärkeä viesti, kuunnellaan sitä turvallisessa ympäristössä.

Itkitkö suoraa huutoa kotona hoidossakäynnin jälkeen? Se on kauneinta, mitä sinulle voi tapahtua.

Juoksitko vessassa koko yön tai käynnistyikö seisahtunut hormonitoimintasi? Voin vain onnitella, kehosi sai kunnon tyrskäyksen.

Meinasitko saada paniikkikohtauksen ovella? Ole kiitollinen, olit itsesi paras ystävä ja halusit, että tulet luokseni vilpittömin aikein, ilman selviytyjän roolia, joka vain hidastaa omaa paranemistasi. Kun olet totta ennenkaikkea itsellesi, ei tarvitse pelätä niin paljoa.

Puretko edelleen leukaperiäsi yhteen, vaikka hoidon jälkeen onnistuit yhden yön olemaan rentona? Kiitä kehon viestiä. Puristus hampaidenvälissä lakkaa kyllä, kun annat itsesi olla ja päätät viimeinkin yksinkertaisesti kelvata itsellesi.