Tag Archives: Shamanismi

Kuolleen miehen hiukset

Posted on

Makaan saunan lauteilla ja siristän silmiäni siten, että kaikki näkyy hieman sumeana. Hetkessä kolmesta pojasta lähtevä äänimaailma vaimenee, on kuin kaikki ympärillä hidastuisi. Saan olla rauhassa. Kukaan ei tarvitse minua juuri nyt. Ainakaan hetkeen. Se saa luvan riittää.

Toisin kuin jotkut ehkä ajattelevat parantajista, minulla ei ole aikaa jatkuvaan herkistelyyn tai oman sisäavaruuteni herkeämättömään tarkkailuun. Taon arkielämässäni usein silkkaa rautaa. Ratkon arjen haasteita ja silloin kun sitä ei ole mahdollista tehdä, harjoittelen ankarasti asiaintilan yksinkertaista hyväksymistä.

Aion pitää taukoa säännöllisestä blogin kirjoittamisesta. Kirjoituksia on kertynyt kosolti. Moni tarina jää kertomatta, mutta tärkeimpiä meille jokaiselle ovat omat tarinamme. Niiden eläminen ja niiden syvä ymmärtäminen on arvokasta. Tee oma tarinasi. Jaa se harkiten. Viritä omat elämänlankasi sinne, missä arvelet pystyväsi kutomaan jotain sinulle tärkeää ja kaunista. Keskeneräisestä kudelmasta ei ole syytä vilkuilla sivuille. Onko joku muu kierroksen edellä, onko toisella parempaa lankaa, tai vain eriväristä?

Koen jakaneeni tarinoistani kansanparannuksen maailmasta varsin kattavan kerrostuman. Kiitos heille, jotka ovat suostuneet siihen, että hieman anonymisoiden kerron kappaleen heidän elämänkulustaan. Tällä erää suljen ikkunan Parantolaani ja keskityn siihen tarinaan, mitä minun käsissäni kudotaan. Haluan myös antaa hoitotyölleni takaisin sen tarvitseman intimiteetin. Hirsiseinät kyllä kuulevat, vuosikasvustot kirjaavat kaiken tärkeän ylös. Yksikään tarina ei katoa, vaikka siitä ei hiiskuisi sanaakaan.

Hyvästiksi kerron teille hyvin erityislaatuisen elämän eläneestä miehestä, joka ennen kuolemaansa halusi jättää minulle hiuksensa. Hiukset leikattiin, kun ne vielä olivat elinvoimaiset ja terveen ruskeat. Ne haipuivat pian sairauden vuoksi. Hän ojensi hiukset sairaalan kirjekuoressa, siinä luki hänen nimensä ja osoitteensa. Toissapäivänä muistin puiseen arkkuun laittamani hiukset. Mies on kuollut jo aikaa sitten. Hypistelin hänen hiussuortuviansa. Miksi ihmeessä kuoleva halusi jättää minulle hiuksensa viimeisellä tapaamisella? Jokin minussa pysähtyy. Tunnen sanoinkuvaamatonta lämpöä ja iloa. Enempää sanoja ei ole.

Tehkää tekin maailmasta itsellenne ihmeellinen kulkea.

Pakkasen tuolta puolen

Posted on

Lumi virtaa tien yli kuin vesi, kielekkeinä ja pyörteinä. On pimeää. Päivä pohjoisessa on lyhyt. Ajan pitkää suoraa yksinäisyydessä, asutusta ei ole. Tuntuu kuin osa minusta lepäisi toisessa todellisuudessa. Toinen puoli minusta keskittyy tarkkailemaan poropolkuja. Oloni on levollinen.

Muistelen öitä keskellä ei-mitään. Metsä kuin konserttisali. Männyt paukkuivat ontosti kovasta pakkasesta. Etenkin öisin. Viimeisenä yönä lisäsin tuon tuostakin kaminaan puita. Pauke saartoi eri puolilta. Ei rytmiä. Ei mitään, mihin loogista ajattelua rakastava aivopuolisko voisi takertua. Metsän soitantaan turtui. Vähitellen siitä alkoi muodostua eräänlaisia ylä-ääniä. Mietin, soiko vieressä oleva järven jää. Vai olinko jo nukahtanut?

Ei ihme, että uni ja tosi sekoittuvat metsäsuomalaisissa kansantarinoissa tuon tuostakin. Töihin palatessani kaurapuurotodellisuus iskee vasten kasvoja. Kohtaan ihmisen, joka haluaa puhua valtavasti. Hän haluaa, että
vakuutan hänet taidoistani ja tiedoistani puhumalla. Selittämällä. Kärsin sisäistä hätää. Tähän en takuulla tänään pysty. En tule saamaan hänen luottamustansa helpolla. Onkohan hän väärässä paikassa, väärän ihmisen luona? En jaksa esittää kaikki-auki-selittävää ratkaisukeskeistä kehoterapeuttia, kun en sellainen ole.

”Tärkeintä on se, mitä sinä päätät ajatella ja tavoitella, sinne eivät minun käteni ulota. Keskity siihen.” Tulee pitkä hiljaisuus. Jatkan kipeiden paikkojen käsittelyä. En osaa latinan kielisiä lihasten nimiä. En voi tietää varmasti, miksi jokin paikka on kipeä, mistä se johtuu. Teen vain. Ihminen lakkaa puhumasta ja minulle tulee epävarma olo, missä mennään. En halua häiritä kysymällä, sattuuko. Hengitys tuntuu tasaiselle ja levolliselle.

Pyydän kääntymään selälleen. Kohtaan aivan eri ihmisen. Onko hän hereillä, vaikka hän katsoo silmiin? Silitän päätä ja jatkan työtäni. Looginen aivopuolisko on ehkä antanut hetkellisesti periksi. Nyt vasta koen saavani yhteyden ihmiseen. Nyt vasta jokin minussa tietää, mitä tehdä. Puhallan hänen hiustensa sekaan lopulta käsittämättömän pitkiä puhalluksia. En tiennyt, että niin pitkään pystyy ihminen hengittämään ulospäin. Suu vasten päälakea. En saa häntä hereille pitkään aikaan.

Siivoan aamupäivän kuppauksen jälkiä toiselta puolen Parantolaa. Keitän teetä. Käyn välillä pitelemässä jalkateriä. Hän näyttää pienelle lapselle. Annan olla. Kaikki on hyvin ja hänen on turvallista levätä hetki – hän on löytänyt sisältänsä paikan, jonka ei ole määrä enää olla hänelle tuntematon.

Juuriin kietoutunut kivi

Posted on

Tiedän erään todella taitavan ja voimakkaan kansanparantajan, verenseisautusperinteen kantaja. Hän elelee hissuksiin omissa oloissaan toimittaen omia pikkuaskareitaan. Aikanaan ihmettelin hänelle ääneen, miksi hän ei hoida toisia ihmisiä ja hyödynnä taitojansa. Kerran hän katsoi syvälle silmiin, sellaisella katseella jota tekee mieli väistää. Hän harkitsi hetken vastausta, mutta totesi sitten, ettei minun ymmärrykseni riitä.

Ymmärrys hiipii joskus perästäpäin. Tällaisia ne minua opettaneet kansanparantajat ovat tähän asti olleet. Ei selitellä. Ymmärrys, oppiminen sen koommin kuin paraneminenkaan ei heidän mielestään voi olla kenenkään toisen vastuulla. Eikä puheella ole järin suurta virkaa silloin, kun jokin asia pitää ymmärtää kuin selkärangasta käsin. Syvää ymmärrystä on myös hyvin vaikea jouduttaa. Tulee, kun tulee.

Hänen mielestään ketään ei tarvitse kiirehtiä pelastamaan yhtään miltään. Elämältä varsinkaan. Eikä aina kuolemaltakaan. Siitä huolimatta hänestä ei löydy kylmyyttää saatika välinpitämättömyyttä. Vain rauhaa sitä kaikkea kohtaan, mikä on. Tarkemmin, kun mietin, ymmärrän hyvin sen, ettei hän halua leimautua kenenkään auttajaksi, etenkään kun auttaminen niin usein tapahtuu kuin yläviistosta käsin. Vapaus. Riippumattomuus. Tasavertaisuus. Kyky nähdä eheys ja arvokkuus myös sairaudessa ja kuolemassa. Hän elelee kuin kivi routarajoilla, vakaasti juuriin kietoutuneena. Omalla paikallaan. Jos hän liikahtaa, rikkoo routa jonkun toisen kohdan. Roudanpitelijä.

Ajellessani kotiin tänään, nuori merikotka pyrähti matalalentoa hiekkatien yli. Jäänyt talvehtimaan tänne. Elävä lintu on mielestäni ilahduttavampi kuin kuollut. (Linnut polullani) ”Joku halusi sinulle ei-hyvää. Sinua suojellaan. Metsä suojelee.” Ja niin tässä elämässäni unitajunta ja arjen askareet kulkevat sulassa sovussa.

Shamanismin taakka

Posted on

Välillä luokseni tulee ihmisiä, jotka haluavat aktiivisesti kokea jotain järisyttävän shamanistista arjen vastapainoksi. Jotain, joka kertakaikkiaan ottaa päivätajunnalta luulot pois ja vie jännittävälle matkalle kohti näkymätöntä ja sielua väkevöittävää. Valitettavasti en pysty tarjoamaan tällaista jännitysnäytelmää tilaustyönä.

En myöskään ole shamaani. Tiedän muutaman, joka on. Se on sellaista sivustakatseltavaa, että omat halut hinkua samalle polulle kylmenevät. Kun toinen tajunta on omalla kohdallani aktiivisempi, tapahtui se sitten Parantolalla tai kotona, osa minusta pelkää. Toinen osa on kuin istuisi vanhaan tuttuun, jo kuluneeseen nojatuoliin, joka edustaa kodin tuomaa turvaa ja lämpöä. Voimaa ja vapautta. Meillä kaikilla on tämä toinen tajunta. Sen kohtaat nukkuessasi. Siinä hetkessä, kun jokapäiväisen arjen ongelmanratkaisusta koostuvat unisikermät ovat tulleet valmiiksi, sinulla on mahdollisuus olla se syvempi tajunta, joka todellisuudessa olet.

Kerran yritin hoitaa ihmistä, jonka keho ei reagoinut käsittelyyni parhaista yrityksistäni huolimatta. Olin ymmälläni, sillä olin hoitanut vastaavia arpikudosvaivoja leikkausten jäljiltä lukuisin määrin. Kieli keskellä suuta yritimme saada edes jotain hoitoreaktiota aikaiseksi. Lopulta totean tilanteen silmästä silmään – en pääse kärryille, en osaa. Ihminen alkaa itkemään, sillä kaikki mihin hän voisi ajatella uskovansa, on jo yritetty. Hänen kärsimyksensä ympärillä ovat pitkään pyörineet verkostomarkkinoijat, yksityisen lääkäriaseman kirurgit ja muut haaskoille hakeutuvat auttajat omine motiiveineen ja neuvoineen. Syödään kallista lisäravinnetta puoli vuotta, seistään päällään uskollisesti joka aamu, ostetaan jokin kallis laite ja odotetaan sisukkaasti parenemista. Tunnen hänen vihansa itkun takaa. Minulta pääsee karjaisu ja käteni kouristavat hänen alavatsaansa kuin ottaakseen pois sieltä jotain. En ole enää itseni hallinnassa. Tunnen sisäistä tärinää. Jakaudun kahtia.

Osa minusta on huolissaan siitä, hätääntyykö ihminen pöydällä. Miten oudolle kaikki mahtaa näyttää. Toinen puoli minusta käyttää suvereenisti voimaa, joka ei ole minun. Ihminen on kohdannut sisäisen vaa’an kielen. Jonkin, jossa pienikin sysäys jompaan kumpaan suuntaan on kohtalokas. Haluaako jatkaa huonojen neuvonantajien hirttämistä, vai ottaakko täydet valtuudet omasta elämästä?

En jäänyt miettimään, kuinka hänen kävi. Sain tällä viikolla kuulla, että hän ei koskaan parantunut täydellisesti vaivastansa. Sen sijaan hän lakkasi olemasta pyöveli toisille ihmisille ja elämälle ylipäätään. Vaivan tuomien kipujen rajoittava voima häneen hiipui koko ajan. Hän vaikutti vakaalta ja onnelliselta, vaikka kaikki ei ollut edelleenkään täydellisesti.

Paraneminen ei aina tarkoita sitä, että sairautesi katoaa, vaan että löydät rauhan elää sairauden ja jäljellä olevan terveytesi kanssa. Kaikilla meillä on shamanismin, maailman vanhimman uskomusjärjestelmän, koodit sisällämme. Se on osa menneisyytemme perustaa. Ei ole ihmistä, jota ne eivät tosipaikan tullen puhuttelisi ja veisi kohti parempaa. Jokin, jota kantaa taakkana, voi olla suuri avunlähde oikean hetken tullen. Tällaista voimanlähdettä ei kuitenkaan tee mieli tökkiä kepillä joka päivä, jokaisen kohdalla. Sen antaa mieluusti levätä omassa rauhassa.

Tuuli tunturista

Posted on

”Kyllähän meillä kaikilla on aina jotain huolia.” kuulen jonkun juttelevan. ”Mitä elämää se semmonen on?” toteaa mies tunturista, hörähtäen epäuskoisena. Keskustelu päättyy siihen. Hän kääntää huomionsa toisaalle. Häntä ei kiinnosta, mistä kaikesta ihmisen kuuluu olla huolissaan.

Tuntureilta käsin on kovin vaikeaa kurkottaa kohti normaalielämää eläviä ihmisiä. Monet asiat, kuten esimerkiksi huolissaan oleminen, tuntuvat epätodellisilta ja turhanpäiväisiltä. Ja kuitenkin tässä kulttuurissa huolehtiminen ja huolissaan oleminen ovat meille tärkeitä tapoja osoittaa välittämistä. Otamme osaa toisen ahdinkoon ja toivomme, että hän saisi ratkaisun elämänsä vaikeuksiin mitä pikimmiten. Tunnemme itsemme hyväksi ihmiseksi, kun huoli ja vastuu painaa. Pieni kiire siihen päälle antaa viimeisen silauksen statuksellemme – olemme tärkeitä.

Huolissaan olemisen filosofiaan kuuluu se, että olemme vastuumme kantavia, otamme asiamme vakavasti ja pyrimme tosissaan vaikuttamaan vastuullisesti asioiden kulkuun parhain päin. Huolissaan olemisen kulttuuria olisi mielestäni syytä tarkastella kriittisesti. Usein luulemme, että pidämme yhteyttä toisiin ihmisiin, etenkin lapsiimme, ilmentämällä huolta heidän asioistaan. Olemme huolissamme syömisestä, terveydestä, kaveripiiristä. Lisää voi keksiä, jos kaikki nämä asiat ovat kunnossa.

Kuitenkin yhteys toiseen ihmiseen muodostuu syvemmäksi, kun osoitamme hellyyttä ja hyväksyntää. Kuka paranee kuullessaan, miten huolestuttavalta kaikki näyttää? Kenen kivut lievenevät, kun joku istuu vierellä otsa kurtussa? Kuka pystyy kasvamaan ja voimaantumaan, jos läheiset osoittavat syvää huolta milloin mistäkin?

Minä, vahvojen mieskansanparantajien opettama, olen viimeinkin tavannut naiskansanparantajan. Hän on kovin kipeä ja hauraassa kunnossa. Niin kummalliselta kuin se saattaakin tuntua, en tunne huolta hänen vakavasta tilastaan. Vuosikymmenet toisia hoidettuaan hän voi levätä ja harjoitella ottamaan vastaan. Antajan siirtyminen saajan asemaan ei käy noin vain. Ihmisen mieli on joskus kankea. Se elämänvaihe tuntuu kuitenkin luonnolliselle ja tärkeälle. Nauramme yhdessä kivuista huolimatta ja lähetämme lämpimät ajatukset molempien tuntemalle tunturien miehelle, joka ei enää ihmisten itse kehittelemistä huolista juuri perusta. Hänellä on vain tunturit ja oma polku, jonka varrelta ei sivuille juuri vilkuilla. Hyvästelen naisen tunturituulen viileään huminaan ymmärtäen taas enemmän niistä lainalaisuuksista, jotka koskevat eritoten kansanparantajana olemista. Palaan kotiini pitkän matkan jälkeen ja päätän vetäytyä vanhaan hoitotilaani, saunamökkiin. Tunturien tuulet eivät seisahdu hirsiseinistä.
Ne puhaltavat sinne, missä levoton askel ja vilkas ihmisen mieli seisahtuvat.

Linnut polullani

Posted on

Tein itselleni merkittäviä päätöksiä jokin aika sitten. Ne liittyivät siihen, keihin ihmisiin kytkeydyn ja tukeudun ammatillisesti vastaisuudessa. Ketä pidän välittömässä lähipiirissäni. Me teemme jokapäiväisessä elämässä tällaisia ihmissuhdevalintoja hiljaisuudessa koko ajan. Siihen ei sinänsä liity mitään dramatiikkaa. Se on pelkkää ihmisenä
olemisen dynaamista liikehdintää, jota tapahtuu jatkuvasti tämän maailmanlaajuisen ihmisperheemme sisällä. Sen liikehdinnän tarkoitus on auttaa meitä olemaan aina siellä, missä meidän kuuluukin. Siellä, missä hiljaiset tavoitteemme saavat varauksettoman tuen.

Tämän vaivihkaisen orientaation jälkeen aloin löytää kuolleita lintuja. Tulin kotiin, ajoin auton talon taakse. Purin kantamuksiani ja nappasin pienimmän poikani kainaloon, kun huomasin kuolleen linnun auton keulan edustalla maassa. Vielä lämmin käpytikka. Hyvänen aika. Olinkin ollut kuulevinani kopsahduksen ikkunasta, mutten heti hoksannut katsella ympärilleni. Otin kauniita siipisulkia varovasti talteen.

Seuraava lintu oli peipponen. Kävelin töistä tullessani portaat kotiin. Ulko-oven edustalla makasi lämmin kaunokainen. Niska vielä notkeana ja siivet valmiina lentoon. Villapaidasta huolimatta sain väristyksiä. Silloin jokin minussa virittyi valppaammaksi. Otin kauniit siivet talteen.

Punakylkirastas. Ei ollut ollenkaan tarkoitus mennä kotiin oikopolkua, sillä oli jo melkein pimeää, eikä minulla ollut otsalamppua. Se oli vielä lämmin ja notkea. Keskellä metsää. Keskellä polkuani. Kotiin oli enää parikymmentä metriä. Nappasin lintusen mukaani tunnistaakseni lajin. Istuin aloillani kauan ja kuuntelin lintukirjan kaunista rastaan lauluääntä. Siivet kädessäni.

Silloin myös mieheni seisahtui hetkeksi kanssani. Meissä kaikissa asuu alitajunnan osa, joka on altis taikauskoisuudelle. Taikauskon perusvoimana toimii pelko. Se ei ole järin ravitseva. Se ravitsee vain suojautumistarvetta ja epäluottamusta elämän kantavia lainalaisuuksia kohtaan. Se sepittää meille aikuisille nuhtelevan iltasadun elämän rankaisevista voimista.

Joskus näen sairauksien kuiskivan ihmisille samaa tarinaa syyllisyydestä ja siitä, että on ansainnut osaksensa raskautta. Meissä elää sitkeänä käsitys siitä, että sairaus on seuraus pahoista teoista, vaikka olisimme kuinka koulutettuja, järkeviä ja sivistyneitä. Ei ole kauaa, kun kulttuurissamme suojauduttiin kilvan pahoilta silmiltä ja vihamiesten kirouksilta. Naureskelemme sille, me tämän ajan ihmiset. Tiukan paikan tullen, kuoleman tai sairauden läheisyydessä tämä osa meidän alitajunnastamme voi yllättäen herätä eloon. Voimme antaa sen osan meitä puhua hetken. Voimme kuunnella tovin. Sen jälkeen on erittäin tärkeää siirtyä kuuntelemaan sairauden ja eteemme tuotujen tapahtumien myönteisiä viestejä.

Linnut mietityttävät minua edelleen. Koen usein, että metsä ja eläimet viestivät minulle tärkeinä hetkinä jotain. Kaiken arjen keskellä, maailma väläyttää välillä salaperäistä puoltansa. Jos torjumme täysin erikoisilta ja sattumanvaraisilta tuntuvat toistuvat tapahtumat, suljemme myös silmämme näkemästä itseämme kokonaisena. Katsotaan ihmisenä olemistamme, kaikkea mitä osanamme on ja kuunnellaan kaikessa rauhassa. Saatamme ymmärtää jotain, mitä ei voi sanoin tai järkevin ajatuskääntein kenellekään opettaa.

Hiljainen hetki menneen äärellä

Posted on

Ajoin vuosia sitten yhden pienen pohjoisessa sijaitsevan paikkakunnan läpi ohikulkumatkallani. Eräässä paikassa siellä minulle tuli kummallinen kokemus. Koin jotain toista todellisuutta, toista aikaa päällekkäin. Minun oli pakko keskeyttää ajaminen, olin niin hämmästynyt. Ilmaa olisi voinut leikata veitsellä. Istuin pitkän tovin. Jonkin ajan kuluttua päällekkäisyys raukesi ja jatkoin matkaani mietteliäänä.

Jotkut kutsuvat sitä dejavu-ilmiöksi. Se on verrattain yleinen. Minulle niitä on läpi elämän tullut milloin voimakkaampana ja milloin vain nopeina välähdyksinä. Joskus lapsena tunsin monet paikat jo valmiiksi tutuksi. Saatoin tietää mitä missäkin on, vaikka takuuvarmasti perheeni ei ollut paikassa aiemmin käynyt. Ajattelin lapsena, että olin nähnyt paikan unessa ja dejavu-ilmiö on voimakas muisto siitä. Ilmiötä on tutkittu myös tieteellisesti, mutta tyhjentävää selitystä sille ei ole löydetty. En itsekään voi väittää täysin ymmärtäväni, mikä ilmiön tarkoitus on.

Hiljattain sain tietää, että siinä paikassa oli 1600-luvulla elänyt ”itsellisnainen”, kansanparantaja, joka hirtti itsensä noin 40-vuotiaana jättiläismäntyyn saadessaan moitteettomista parantajantoimistaan noituussyytteen. Tarinan kuullessani koin päällekkäistodellisuuden uudelleen. Jokin osa minusta koki selvästi voimakasta yhteyttä tähän tapahtumaan. Ihan kuin kaikki aika, mennyt ja nykyisyys olisivat tässä ja nyt.

Monet ihmettelevät, miksi kansanparannus tapahtuu edelleen kuin piilossa eikä vanhempien taitajien oppiin meinaa päästä. Joskus olen sitä itsekin ihmetellyt – olen itse harjoittanut ammattia avoimin ovin, vilpittömin mielin ilman turhanpäiväistä salamyhkäisyyden tai erityislaatuisuuden varjoa ylläni. Vanhemman kansanparantajapolven osalta syy pidättyväisyyteen voi löytyä menneisyyden historiallisista taakoista. Herkkyys on maalaiskylissäkin usein piilotettu ja ihmisten arvostelevia puheita on pelätty. Moni ei vieläkään halua paljastaa kokevansa ihmisille niin tavallisia tietoisuudentilan muutoksia tai arjesta poikkeavia aistimuksia. Uskon, että asiat ovat muuttumassa ja ihminen hyväksytään yhä paremmin kokonaisena itsenään.

Olen nyt suurinpiirtein samanikäinen kuin tuo nainen. Kuinka onnekasta aikaa saankaan elää, kun ammattinharjoittamistani ei käytännössä uhkaa mikään eikä kukaan. Omistan tämän kirjoituksen niille vielä elossa oleville kansanparantajille, jotka ovat ylläpitäneet taitojansa myös silloin kuin se ei ole ollut muodissa.

Kuppari-Hanna ITE-taide

Rauha ja sen vartija

Posted on

Onko sinulla ihmistä, jonka lähelle hakeudut, kun tarvitset ympärillesi turvallisen tyhjän tilan? Ihmistä, joka ei täytä tyhjyyttä harhailevalla ajatuksenjuoksulla tai pyri voimakkaasti vaikuttamaan sinun tärkeisiin päätöksiisi? Jos on, voit huokaista hiljaa onnesta – tai kiljahtaa kiitollisuudesta.

Liika puhuminen ja ajattelu eksyttävät tehden asioista monimutkaisia lankavyyhtejä. Jalat sotkeutuneena vyyhtiin on vaikea ottaa yhtään selvälinjaista askelta. Minulle tällaiset ihmiset, jotka kuuntelevat ennenkaikkea sen mitä et sano ääneen, ovat kuin hiljaisia kiviluolia, joiden sisälle pääsen tarvittaessa turvaan. Se, miltä nimittäin haemme suojaa on oma ristiriitainen itsemme ja levottomat ajatuksemme.

Sisällämme on toisinaan käynnissä ankarat neuvottelut asioiden puolesta ja vastaan. Etsimme joko suojaa tai taistelemme. Jos taistelemme, dramatiikka ottaa väkisin ulkoisia muotoja arkielämässämme. Suojassa sen sijaan sinulla on mahdollisuus totuudenmukaisesti katsella itseäsi ja sitä mitä sinussa on meneillään. Kaikki katseltava ei aina näytä kauniille. Totuus on kuitenkin aina arvokkaampi kuin sepitelty tarina, joka väistää tosiasioita.

Olin jo jonkin aikaa tuntenut pientä pirstaloitumista sisimmässäni. Olin keskittynyt toissijaisiin asioihin, vaikka tiesin että jotain tärkeämpää on meneillään. Ellei lähellä olisi ollut sopivaa ihmistä, olisin hakenut suojaa metsästä. Se on aina takuuvarmasti tarjonnut suojapaikan. Tällä kertaa pääsin ihmisen luokse. Hän käsitteli kehoani tuntitolkulla, kuten kansanparannusperinteessämme on usein tapana. Laskeuduin kuin varkain syvälle jonnekin raskaaseen ja hiljaiseen. Jäsenet olivat täysin rauenneet enkä pystynyt liikahtamaankaan.

Tietoisuuden tilani muuttui ja löysin itseni kodasta keskellä ei mitään. Olin tullut kotiin. Kodassa istui mieshahmo. Istui vain eikä juuri kiinnittänyt huomiota minuun. En sitä kaivannutkaan. Halusin vain olla olemassa niin että joku vartioi. Kuuloaistini heräsi; mieshän lauloi hiljaa. Sain rauhani. En puhumalla, en järjestelemällä ajatuksiani, en suorittamalla mitään ”oikein”. Ymmärsin vain, että tällä erää oli jälleen aika palata uskolliseksi sille jollekin näkymättömälle ja ajattomalle, joka tuntuu kodilta. Muihin asioihin ei ole tarvetta laittaa suorittamisen painetta.

Me emme aina tarvitse seuraa sen tähden, että saisimme vaikutteita, ideoita tai impulsseja päätöksentekoomme. Joissain tilanteissa yksinkertaisesti tarvitsemme vain rauhaa ja sen vartijaa. Koin olevani jotain samaa kuin mies kodassa. Me parantajat emme kuulu kenellekään, emme edes itsellemme. Kuulumme sille perinteelle, jota kannamme eteenpäin elämämme verran.