Huoltajan vanavedessä Parantolaan sisälle hipsii lapsi, joka ei pelkojensa vuoksi uskalla iltaisin nukahtaa. Hän on ollut lääketieteellisen toimenpiteen vuoksi nukutuksessa, jonka aikana tapahtui jotain traumaattista – hän jäi tietoiseksi. Näin voi tapahtua aikuisellekin – ilmiö on harvinainen, mutta tunnustettu.

Laskemme hieman leikkiä – eihän ihmisten hoitamisen niin vakavaa ja syvällistä tarvitse olla. Vakuutan, että mitään sellaista ei tapahdu, mitä hän ei halua.

Juttelen kireistä paikoista. Siitä, että aikuisetkin hoidattavat itseään, jotta olisi parempi olla ja helpompi nukahtaa rauhassa iltaisin. Kipeitä paikkoja löytyy pieneltä ihmiseltä paljon. Ihan kuin hän edelleen olisi kauhuissaan. Yhtäkkiä hän kertoo, että päähän tulee lämpöä. Kuittaan sen iloisesti hyväksi asiaksi. Pyydän häntä kääntymään selälleen ja katson vielä kaulan ja rinnan alueen lihaksia. Tunnen sormissani kuin salamana sykähtävän paineaallon, joka menee kohti päätä. Kysyn pojalta, että miltäs se tuntui. Hän kertoo silmät suurena kuulleensa korvassa jonkin äänen.

Niin saimme hetkessä kulumaan puolituntisen. ”Kuluiko tässä niin kauan?” Hän siirtyi sohvalle ihmettelemään ja käänteli päätään. Hän kertoi, ettei korvassa enää kuulu mitään.

Mieltäni jäi askarruttamaan, oliko hoidostani tarvittavaa apua. Onnekseni sain myöhemmin kuulla, että poika nukahtaa iltaisin ilman pelkoja. Osa minusta tunsi silkkaa epäuskoa siihen, että ihminen voi vapautua traumaattisesta kokemuksesta tällä tavoin. Ei tuskaista kuukausien työstämistä, lääkitystä, keskustelua, ei tapahtumien yksityiskohtaista läpikäymistä. Näyttäisi kuitenkin sille, että jokin osa meissä osaa kirjautua ulos traumaattisesta kokemuksesta. Täristämme sen itsestämme irti kuin peura selvittyään saalistajan kimpusta hengissä.

Jos olet kokenut jotain pelottavaa ja selittämätöntä, anna kehosi purkaa pelko pois. Ole heikko, tärise, itke, huuda, heti kun tilanne on ohi ja on turvallista. Muutoin on vaarana, että pelko kangistaa sinua päivästä toiseen, illasta aamuun, vaikka mikään ei ole enää hätänä.

Mitä elämä olisi ilman ääritilanteita? Ilman sitä, että jokin meissä venyy ja on lujilla, katkeamispisteessä? Ilman koettelemuksia emme ehkä koskaan kokisi uutta syntymistä. Ilman jaksamisen rajapintoja jäisimme itsellemme tuntemattomiksi. Emme tietäisi mihin hyvään ja pahaan olemme kykeneväisiä. Mikään meissä ei myöskään muuttuisi, vaan hiljaa kypsyisimme, tuleentuisimme kuin vilja lopulliseen uneen.

Kun kohtaat äärimmäisen tilanteen, jossa koet sisäistä painetta ja pelkoa, anna sen venyttää jotain osaa sisimmässäsi. Anna tilanteen olla sietämätön sopivan aikaa. Älä suotta tee hätiköityjä ratkaisuja. Jos käytät ylimitoitettua voimaa ratkaistaksesi tilanteen liian nopeasti ja päästäksesi poistumaan paikalta, on mahdollista että löydät itsesi pian uudelleen vastaavanlaisesta tilanteesta.

Unestani: ”Näen lauman susia ympärilläni, jokin minussa on tavattoman suunniltaan. ”Pakene tai taistele.” Sen sijaan, että käytän voimiani, asetun ja läähätän kuin susi. Olen vain paikoillani. Sen sijaan, että räjähdän kappaleiksi sisältäni, laajenen. Annan itseni olla. Annan äärimmäisen paineisen tilanteen olla. Läähätän kuin alistuneena olemaan keskellä ristiriitaa. Lopulta en kestä enää, vaan menetän tajuntani. Sudet tulevat nuolemaan minua, kunnes virkoan.”

Mitä hellintä huolenpitoa. Uhka voi muuttua tärkeäksi tahoksi, joka hoivaa ja kasvattaa meitä.