Monthly Archives: syyskuu 2016

Joku, jolle olla totta

Posted on

Osalta meistä puuttuvat läheiset ystävyyssuhteet, joissa saisimme tukea ja kuulevan korvan juuri silloin, kun itsellämme on vaikeaa. Yhä useampi meistä myös jättää kertomatta läheisilleen yksinäisyyden hetkinä piilevistä raskaista tuntemuksista, epävarmuudesta tai selittämättömästä ahdistuksesta.

Iät kaiket kansanparantajat ja kupparit maalaiskylissä ovat toimittaneet luottoystävän virkaa. Tiiviissä kyläyhteisöissä ja kolmen-neljän sukupolven maatiloilla on ymmärrettävistä syistä ollut omia jännitteitä, jotka ovat estäneet ihmistä olemasta oma itsensä – epävakaat ja kilvoittelevat ihmissuhdekiemurat saavat meidät piilottelemaan heikkouksiamme. Meille kaikille olisi tärkeää löytää edes yksi ihminen, jolle uskaltaa olla erityisen totta totisen paikan tullen.

Mikäli tarvitset elämässäsi lisää tukipilareita, voit valita itsellesi sopivalta tuntuvan hoitomuodon: virallisen puolen psykologipalveluista ja erilaisista kehohoidoista shamaanimatkaan. Kaikkea on. Voit valita sellaisen ammatinharjoittajan, joka puhuttelee juuri sinua ja ennenkaikkea herättää luottamusta. Osa ihmisistä kokeilee estoitta eri hoitajia tutkiakseen, mikä sopisi juuri itselle. Isolle enemmistölle kynnys olla jonkun hoidettavana on korkea ja karmit matalat astua sisään. Vaalin jokaista kohtaamista, sillä kynnyksen yli astuminen on saattanut vaatia todella paljon.

Olen aikanaan itse kansanparantajan urallani saanut paljon oppia heittäytymällä itse hoidettavaksi. Sen vuoksi rohkenen antaa muutaman huomion, joista voi olla hyötyä myös sinulle valitessasi ihmistä, jonka käsiin lasket hetkellisesti koko olemassaolosi.

Luoko hoitaja sinulle vaivoja ja diagnooseja, joita et itse tunnista oikeiksi, vai koetko tulleesi nähdyksi oikein?

Onko hoitaja täydellisen vakuuttunut voimakkaasta paranemisestasi, vaikka itse et tunne mitään, vai seuraako hän aidosti, mille sinusta tuntuu?

Haluaako hoitaja sitoa sinut omaan filosofiaansa ja pidempään hoitojaksoon luvaten tuloksia, vai antaako hän sinulle tunteen vapaudesta tulla tai olla tulematta?

Millaisena hoitaja näkee tulevaisuutesi, liittyykö siihen mahdollisuuksia vai uhkia?

Pyrkiikö hoitaja voimakkaasti muokkaamaan uskomuksiasi, vai kunnioittaako hän maailmankatsomustasi?

Mikäli sinusta tuntuu vaikealta luottaa itseäsi kenenkään ihmisen käsiin, voit aina mennä metsään. Voit käpertyä lastesi kanssa turvalliseen sykkyrään kuin ketunpennut pesässään tai lähteä uimaan tyveneen järviveteen. Älä koskaan uskottele itsellesi, että seisot maailmassa yksin, ilman yhtäkään puuta tukenasi, aaltoa joka kannattelee.

Tiedon pakahduttava voima

Posted on

Usein tietyn vaivan omaavia tulee kuin ryppäissä. Saatan hoitaa viisikin erilaisista tinnitusvaivoista kärsivää peräkkäin. Jokainen tapauksista on erilainen; korvissa kuuluvat äänet vaihtelevat naksumisesta ja matalasta huminasta korkeisiin huiluääniin. Vain käytäntö näyttää, kuinka vaivaan on mahdollista päästä käsiksi. Kirjoja ja anatomiaa on ihan turha selailla. Eräältä asiakkaalta tinnitus hävisi, mutta vaiva palasi hänen ajettua peurakolarin. Sitä seurannut shokki laittoi kai korvat huutamaan uudelleen. Muutaman kerran olen nostanut kädet pystyyn, etenkin jos aluetta on jouduttu kirurgisesti operoimaan.

Viheliäiset levottomat jalat kun luulen jo kaikki nähneeni, niin eiköhän Parantolalle lampsi aivan uudenlainen tapaus suman päätteeksi, jolloin saan pinnistellä kaiken kokemusperäisen tietoni äärimmilleen. Neuvojat ovat silloin vähissä. Ainoa keino saada apu ihmiselle, jota kukaan muu ei voi pystynyt auttamaan, on lähteä metsälle tutkimattomille maille. Jos näyttää sille, että olemme päässeet jäljille, keho antaa kyllä kannustavia paranemisen merkkejä. Muuta karttaa minulla ei ole käytössä.

Usein luulen jo kaikenlaiset tarinat kuulleeni, mutta eräänä päivänä sain kuulla jotain sellaista, että oksat pois. Luokseni tuli ihminen, joka oli tapaturmassa saanut aivovaurion. Hän selvisi kriittiset ajat läpi, mutta koki rajusti muuttuneensa. Mitään järjellistä selitystä lääkärit eivät löytäneet sille, että hän osasi toista kotimaista kieltä paremmin kuin äidinkieltänsä. Hän piti erilaisista asioista kuin ennen. Hän oli erilainen ja erinäköinen persoonana kuin ennen tapaturmaa.

Näin hänestä, että erikoisista juonenkäänteistä huolimatta hän koki itsensä onnekkaaksi – uudet kortit käsissä. Hän suhtautuikin muuttuneeseen itseensä hyvin uteliaasti ja rauhallisesti. Läheisille asia oli varmasti vaikeampi. Lisäksi hän oli neurologien hyvässä hoidossa. Viheliäinen migreeni vaivasi kuitenkin sillä hetkellä eniten. Suomalainen akupunktio, jota kalanruototekniikaksikin sanotaan, oli tällä kertaa paras ”kättä pidempi”. Kivut jäivät pöydälle. Kuulin myöhemmin, että hoitotulos jäi pysyväksi. Kuntoutuminen vaurioista kuitenkin jatkui muilta osin.

Olin niin iloinen hänen puolestaan ja siitä, että kärsimyksen ja kipukoulun sijaan hän rohkeasti kokeili jotain, mistä emme vielä ymmärrä. Ajattelin sinä päivänä, että tätä varten olen tätä, tässä ja nyt. Mutta millä selitän työpäivieni tapahtumat? Miten selitän itselleni sen, että kaikkien kohdalla en onnistu näin hyvin?

Sattumalla? Silloin tuntisin vapautta epäonnistumisen taakasta. Taidoillani ei olisi niin suurta merkitystä.

Mielen voimalla? Silloin ihminen parantaisi aina itse itsensä, kun siihen luodaan turvalliselta tuntuva tila.

Parantajan vaistoilla? Silloin toimisin jostain tiedostamattomasta käsin, tunnistaen vaistonvaraisesti jotain ajattomia lainalaisuuksia, joita paranemiseen tarvitaan.

Pian alkaa seuraava kuppaus- ja kansanparannuskurssi ja tunnen pakahtuvani kaikkeen tietoon, jota en näe tai osaa sanallistaa, mutta jota käytän joka päivä. Miten ohjata sellaista, jota ei itsekään ymmärrä? Lähden kävelylle ruovikkoon, itseäni korkeampaan, aamu-usvan sekaan. Sorsat huutavat, harmaahaikara lentää yli. En voi kuin rauhoittua taas tähän työpäivään.

Järvenä vai jokena?

Posted on

Mietin viime viikkojen ihmisvirtaa. Erilaisia kasvoja, halauksia, pieniä ja suuria huolia, kepeitä ja vakavia elämäntilanteita. Mietin sitä, kuinka ihmisen elämä on luonnollista vaihtelua liikkeen ja pysähtymisen välillä. Näiden vaihtelu on kuin väistämätön levon ja kasvun luonnonkierto, joista molemmat tarjoavat meille paranemisen mahdollisuuksia.

Elämä avautuu erilaisena, kun seisomme järvivetenä työntäen juuriamme aina vain syvemmälle pohjamutiin. Kaikki näyttää vuorostaan toisenlaiselle, kun menemme jokena kohti uutta ja tuntematonta, toiveikkaina uusien juurten kasvattamisesta ja muutoksesta.

Minulla on sellainen olo, että jos haluamme pysyä terveinä ja hyvinvoivina, meidän olisi kuunneltava tarkoin, milloin on aika olla paikoillaan ja milloin on mentävä.

Jos seisomme liian pitkään paikoillamme, jumittuneena juuriimme ja menneisyyden loputtomaan setvimiseen, mätänemme paikoillemme ja menetämme juuremme joka tapauksessa. Juuret olisi irroitettava, kun ne eivät enää saa tarvitsemaansa ravintoa. Elämämme näivettyneillä juurilla sammuu vähitellen, vaikka yrittäisimme hakea tukea ympäriltämme.

Jos taas kuljemme levottomasti aina uusissa joenuomissa, saatamme jäädä pintavirtauksien vangiksi, emmekä koskaan pääse tutkimaan ravinteikasta pohjamutaa omilla juurillamme. Silloin meitä saattaa alkaa vaivata kyltymättömyys kaiken suhteen. Lopulta mikään ei ole mitään, kukaan ei ole ketään, emmekä enää ymmärrä mistään mitään.

Olimme sitten järvenä tai jokena, molemmat paikat aiheuttavat meille ahdistusta ja vaivoja, jos emme tunne kumpi olisi meille tervehdyttävintä. Miksi jäämme, vaikka vaistot huutavat, että pitäisi lähteä. Miksi lähdemme juuri silloin kun pysähtyminen olisi arvokkainta, mitä voisi tehdä?

Luonani kävi kerran iäkäs ihminen, joka oli ahdistuksesta ja kivusta tuskaisena. Mitään sairauksia hänestä ei ollut löydetty. Keho huusi vääryyttä ja vaikeutta. Kipua. Mikään hänen elämässänsä ja ympärillänsä ei ollut vuosikymmeniin ollut siten kuin hän haluaisi ja tarvitsisi. Hän oli seissyt järvivetenä tuskaisen pitkään.
Minulle jäi hyvin epävarma olo siitä, oliko Parantolalla vietetty aika hänen kanssaan merkityksellistä. Tällä viikolla sain puhelinsoiton. Hän, ikäihminen, oli saanut rohkeutta tehdä jotain, mitä hän ei olisi eläissään uskonut tekevänsä. Hän kiitti vuosien takaisesta tuokiostamme ja kertoi, mitä tuntemuksia hänessä silloin liikkui. Minun ei ollutkaan tarkoitus tehdä tai muuttaa mitään. Hän vain tarvitsi tilan ja hetken itsellensä kaiken tarvittavan muuttamiseen. Nauraa heläytimme puhelun päätteeksi vielä kunnon naurut, sellaisen naurun, jossa nuori ja vanha kohtaavat tasavertaisina kulkijoina.

Lähteminen ja jääminen vaativat molemmat yhtä paljon rohkeutta. Olkoon sinulla herkät jalkapohjat kaiken tämän tunnusteluun. Kuuntele jalkapohjillasi, milloin pieni orastava virta alkaa kutitella ja houkutella johonkin uuteen. Kuuntele, jos pohjamudat kutsuvat ja jalkapohjasi tarvitsevat levollisen paikan seisahtua. Onnea matkaan. En usko, että koskaan on liian myöhäistä lähteä tai jäädä.