Muutamia vuosia sitten olimme iltamyöhällä ajelemassa sukulaisiin koko perheellä. Mieheni ajoi. Lapset jo nukkuivat ja minä torkuin etupenkillä. Yhtäkkiä havahduin siihen, että mieheni oli jo pitkään ajanut reilusti alinopeutta tyhjällä tiellä. En kysynyt mitään, ajattelin, että ehkä häntä vain väsyttää eikä hän halua ajaa kovempaa kuin 60km/h. Vastaan tulee yksi ainoa auto. Vasemmalta juoksee hirviemo suoraan sen eteen juuri sillä hetkellä, kun kohtaamme. Mieheni jarruttaa nopeasti, ajaa tien sivuun ja menee katsomaan, onko vastaantulijalla kaikki hyvin.
Hän oli brittiläinen vuokra-autolla. Hirviemo oli huonossa kunnossa. Soitimme poliisin paikalle lopettamaan hirven ja toivotimme hyvää jatkoa säikähtäneelle turistille. Ilman tuota vastaantulijaa, olisimme itse törmänneet hirveen. Poliisit tulivat ja pääsimme jatkamaan matkaa. Hengitimme molemmat kiivaasti. Mieheni kertoi saaneensa jokinlaisen hiljaisen varoituksen sisältään. Onneksi hän kuunteli.
Sisäisen äänen kuulee parhaiten rauhallisessa ympäristössä, ajatukset levossa. Ei riitä, että kuuntelee, pitää myös kuulla ja uskoa kuulemansa. Kaikki se, mitä hiljaisen kuiskauksen jälkeen päässä pyörii, on mielen spekulaatiota, pelkoja ja toiveita. Tärkein viesti tulee aina ensimmäisenä.