Mietin eräänä päivänä omaa sukuani ja niitä lukuisia muita sukutarinoita, joiden kulkua olen kuunnellut kupparin tuvan hiljaisuudessa. Usein sukupuut kasvattavat samaa tarinaa oksanhaarasta toiseen.
Joissain suvuissa aina joku mies luopuu omaehtoisesti elämästänsä – päätös ilmentyy eri tavoin: itsemurhana, alkoholismina tai muunlaisena mielen murtumisena. Joissain suvuissa nainen pyrkii hallitsemaan kaikkea ja päätyy lopulta yksinäisyyteen – ilman yhteyttä lähimmäisiinsä. Me tunnemme paljon erilaisia tarinoita.
On hienoa nähdä, kuinka raskas tarina vähitellen haipuu ja sen voima toistaa itseään vähenee. Joskus tarina saa matkustaa sukupolvelta toiselle vahvistuen. Silloin voi käydä niin, että tarinan kantaja uupuu, eikä suku jatku enää. Tarinan voiman voittaminen vaatii nimittäin oikeita sankaritekoja jokaiselta sukupolvelta.
Tunnistat omat tarinasi sinä hetkenä, kun sanot voimattomana: ”Aina minulle käy näin, taas sama juttu, miksei koskaan minulle”. Silloin menneisyyden tarina on tehnyt päätöksiä puolestasi. Tarinan voima punnitaan jokaisessa hetkessä, kun aiot toimia. Me voimme valita sanat suuhumme ja teot kätösiimme. Menneisyys ei kurkota toimiakseen oman voimamme ohi, ellemme anna sille lupaa.