Tiedän erään todella taitavan ja voimakkaan kansanparantajan, verenseisautusperinteen kantaja. Hän elelee hissuksiin omissa oloissaan toimittaen omia pikkuaskareitaan. Aikanaan ihmettelin hänelle ääneen, miksi hän ei hoida toisia ihmisiä ja hyödynnä taitojansa. Kerran hän katsoi syvälle silmiin, sellaisella katseella jota tekee mieli väistää. Hän harkitsi hetken vastausta, mutta totesi sitten, ettei minun ymmärrykseni riitä.
Ymmärrys hiipii joskus perästäpäin. Tällaisia ne minua opettaneet kansanparantajat ovat tähän asti olleet. Ei selitellä. Ymmärrys, oppiminen sen koommin kuin paraneminenkaan ei heidän mielestään voi olla kenenkään toisen vastuulla. Eikä puheella ole järin suurta virkaa silloin, kun jokin asia pitää ymmärtää kuin selkärangasta käsin. Syvää ymmärrystä on myös hyvin vaikea jouduttaa. Tulee, kun tulee.
Hänen mielestään ketään ei tarvitse kiirehtiä pelastamaan yhtään miltään. Elämältä varsinkaan. Eikä aina kuolemaltakaan. Siitä huolimatta hänestä ei löydy kylmyyttää saatika välinpitämättömyyttä. Vain rauhaa sitä kaikkea kohtaan, mikä on. Tarkemmin, kun mietin, ymmärrän hyvin sen, ettei hän halua leimautua kenenkään auttajaksi, etenkään kun auttaminen niin usein tapahtuu kuin yläviistosta käsin. Vapaus. Riippumattomuus. Tasavertaisuus. Kyky nähdä eheys ja arvokkuus myös sairaudessa ja kuolemassa. Hän elelee kuin kivi routarajoilla, vakaasti juuriin kietoutuneena. Omalla paikallaan. Jos hän liikahtaa, rikkoo routa jonkun toisen kohdan. Roudanpitelijä.
Ajellessani kotiin tänään, nuori merikotka pyrähti matalalentoa hiekkatien yli. Jäänyt talvehtimaan tänne. Elävä lintu on mielestäni ilahduttavampi kuin kuollut. (Linnut polullani) ”Joku halusi sinulle ei-hyvää. Sinua suojellaan. Metsä suojelee.” Ja niin tässä elämässäni unitajunta ja arjen askareet kulkevat sulassa sovussa.