Mitä elämä olisi ilman ääritilanteita? Ilman sitä, että jokin meissä venyy ja on lujilla, katkeamispisteessä? Ilman koettelemuksia emme ehkä koskaan kokisi uutta syntymistä. Ilman jaksamisen rajapintoja jäisimme itsellemme tuntemattomiksi. Emme tietäisi mihin hyvään ja pahaan olemme kykeneväisiä. Mikään meissä ei myöskään muuttuisi, vaan hiljaa kypsyisimme, tuleentuisimme kuin vilja lopulliseen uneen.
Kun kohtaat äärimmäisen tilanteen, jossa koet sisäistä painetta ja pelkoa, anna sen venyttää jotain osaa sisimmässäsi. Anna tilanteen olla sietämätön sopivan aikaa. Älä suotta tee hätiköityjä ratkaisuja. Jos käytät ylimitoitettua voimaa ratkaistaksesi tilanteen liian nopeasti ja päästäksesi poistumaan paikalta, on mahdollista että löydät itsesi pian uudelleen vastaavanlaisesta tilanteesta.
Unestani: ”Näen lauman susia ympärilläni, jokin minussa on tavattoman suunniltaan. ”Pakene tai taistele.” Sen sijaan, että käytän voimiani, asetun ja läähätän kuin susi. Olen vain paikoillani. Sen sijaan, että räjähdän kappaleiksi sisältäni, laajenen. Annan itseni olla. Annan äärimmäisen paineisen tilanteen olla. Läähätän kuin alistuneena olemaan keskellä ristiriitaa. Lopulta en kestä enää, vaan menetän tajuntani. Sudet tulevat nuolemaan minua, kunnes virkoan.”
Mitä hellintä huolenpitoa. Uhka voi muuttua tärkeäksi tahoksi, joka hoivaa ja kasvattaa meitä.