Olin unohtanut omat saappaani kotiin Livonsaarelle ollessani Pohjois-Pohjanmaalla saattohoitamassa isääni. Mieleni teki käydä metsässä. Otin isäni saappaat. Hän ei niihin saappaisiin enää tule astumaan. Kuljetin isää sydämessäni mukana koko tuon metsäreissun ajan. Kävin järven rannallakin. Taivaanvuohi huusi, joutsenpari lähti ja kuovi lauloi nousujohteista laulantaansa väistäessään minua. Isäni viimeinen katselmus lähimetsiin ja Piipsjärven rantaan. Hänen saappaidensa viimeiset askellukset. Minun jaloillani.
Toisen saattamisessa kuolemaan on jotain pyhää ja kaunista. Voimme muistella vanhoja, ihmetellä tätä hetkeä ja sanoa kauniita hyvästelyn sanoja joka ilta ennen nukkumaan menoa. Samalla saattohoito on piinaavaa odottelua ilman laskettua takarajaa ja jatkuvaa valppaustilaa reagoida toisen kärsimykseen. Aamulla kuitenkin tervehdimme halauksella. ”Niin se vain koitti tämäkin aamu.”
Oma suru ja kärsimys on käsiteltävä parhaansa mukaan jossain toisaalla kuin kuolevan kanssa, jotta hänellä ei olisi huolta tänne jäävistä. Isäni lepuuttaa kotisohvalla, samalla paikalla kuin missä hänen oma isänsä on lepuuttanut. Vain sohvat ovat vaihtuneet vuosikymmenten saatossa. Monet ovat käyneet isää tervehtimässä. Monet ovat todenneet hänen eläneen rikkaan ja hyvän elämän. Monet ovat itkeneet jo etukäteen ikäväänsä. Olen kiitollinen heille, jotka ovat pystyneet olemaan saapuvilla tervehtiäkseen kuolevaa. Monet, jotka haluaisivat tulla, eivät pystykään. Kuolevan kohtaaminen ei ole mikään itsestäänselvä kansalaistaito.
Olen itse huomannut, että kuoleman kuplasta on välillä otettava myös taukoa, jotta itse elpyy. On huolehdittava, ettei oma elämä seisahdu ihan kokonaan. Saattohoito kestää kuitenkin oman aikansa, se voi olla viikkoja, kuukausia. Niihin on hyvä mahduttaa muutakin kuin kuolemaa. Naurua, tilkka konjakkia lähtöä odottelevan kanssa, saunomista, oman perheen kanssa olemista ja metsässä kävelyä, tavallisia asioita.
Poislähdön hetki on pyhä. Se voi myös pelottaa sekä kuolevaa, että tänne jääviä. Kun olin lapsi, isälläni oli tapana rauhoittaa itkua tai pelkojani silittämällä päästä tai halaamalla. Osaan lohduttaa ja hoivata isää poislähdön hetkenä, sillä hän on itse opettanut, kuinka se tehdään. Kiitos isä siitä.
On jokaisen kansalaistaito osata olla kuolevan lähellä. Se on usein ollut kupparien tai kansanparantajien, kylän ”ammattiläheisten” tehtävä. Se tehtävä voi osua ja todennäköisesti osuu jokaisen meidän kohdalle, jos vain tartumme siihen. Suosittelen lämpimästi kasvamaan ihmisenä kuolevan lähellä.
Isä hengittää vielä. Emme tiedä, kuinka kauan.
Puhu sinäkin kauniita asioita kuoleman hetkellä, vielä kun poislähtevä kuulee ne omilla korvillansa, tässä maailmassa ollessaan. Kuoleva tarvitsee jokaisen lempeän sanan, jotta lähtö olisi levollinen ja täynnä rauhaa.
Avainsanat: saattohoito, perinnehoitaja, kansanparannus, surutyö, kuppari