Hoidan usein ongelmallisia arpikudoksia ja hermoston vaurioita joko onnettomuuden tai leikkauksen jäljiltä. Hermostossamme liikkuvien virtausten seuraaminen on kiehtovaa sekä minulle että hoidettavalle. Hoitoreaktioissa on magiikan tuntua – olen silti varma, että kaikki menee luonnonlakien mukaan.
Hoidin kerran arpea, joka oli poikittain vartalossa, rinnan alueella. Arpi oli vuosien kulumisesta huolimatta arka ja sen ympärillä oli turvotusta. Usein käy niin, että kivut liikkuvat arven alueelta kuin elohiiret. Niin oli tässäkin tapauksessa. Kävin läpi painelemalla arpikudoksen. Jokaisella painalluksella kuuntelimme yhdessä kipureittiä. Siirryin seuraavaan kohtaan vasta kun kiputuntemukset olivat kokonaan haipuneet. Muutamassa kohdassa arpea oli eritysen terävä kipu, joka säväytti koko kehon hetkelliseen jännitystilaan. Päätin laittaa niihin neulat, vaikka tiesin sen aiheuttavan hetkellistä tuskaa.
Se kannatti. Tuntemukset arpikudoksessa muuttuivat radikaalisti hoidon päätteeksi. Arvelimme yhdessä, ettei toista hoitokertaa taida tarvita.
Kaikki tämä kuulostanee vaivattomalta. Sitä se ei kuitenkaan ole. Vaatii kurinalaista keskittymistä tehdä jotain, mitä ei tietoisesti osaa. Aina on epävarmaa, saanko johdateltua asiakkaan siihen paikkaan sisimmässään, missä paraneminen tuntuu mahdolliselta, vaikka sille ei kaiken järjen mukaan olisi edellytyksiä.
Se, mitä käteni tekevät ovat kuin lumehoitoa verrattuna niihin voimiin, mitkä lopulta lähtevät liikkeelle kehosta – ihmisen omasta päätöksestä parantua. Ansaita kaikki se mahdollinen hyvä.