Parantajan puolison yksi tärkeimmistä tehtävistä on nujertaa parantajan itsetärkeys. Se herättää aluksi vastustusta. Halun taistella omasta oikeassa olemisesta. Halun kuvitella omistavansa jotain sellaista tietoa, mitä muilla ei ole. Miten monelta harhapolulta hyvä puoliso voikaan pelastaa. Liian oikeassa oleva parantaja jyrää oman todellisuutensa läpi hoidettavan. Tuloksena voi olla epäluottamus.

Parantajan on osattava pelastaa itsensä pois siltä jalustalta, mille jotkut haluavat nostaa. Joskus ihmisellä herää tarve saada ulkopuolista autoritäärisyyttä. Kiperässä paikassa tällainen ulkopuolinen apu voi olla pelastus. Mutta se hieno voima, minkä läsnäolon ihminen kokee ja tuntee parantuessaan, ei kuulu parantajalle. Se voima olet sinä itse.

Ulkoistamme henkilökohtaiset ongelmat hyvin mielellään toisten vioiksi. Teemme joskus samoin myös hienoille asioille. Omista siis kainostelematta ja turhia tärkeilemättä oma voimasi.

Tämä ihminen kantoi harvinaista sairautta, joka ottaa kehon valtaansa pikkuhiljaa. Hän oli jo paljosta joutunut luopumaan. Kuuntelin hänen kehonsa pakkoliikkeitä. Ihan hiljaa. Etsin ja kuuntelin rauhassa, olisiko minulla jokin keino hermoston rauhoittumiseen. Avain näytti kuitenkin olevan tiukasti hänen omissa käsissään.

Vaikka kehon ottaisi haltuun jokin sairaus, et silti menetä syvintä itseäsi. Se on jotain, mitä ei saa rikki. Sinä olet edelleen se, joka sinä olet. Vaikka kehosi muuttuisi tyystin erilaiseksi asuinpaikaksi.

Aina kun tämä ihminen keskittyi, suostui olemaan läsnä kehossansa, joka teki omiansa, kehon liikkeet rauhoittuivat. Voimmeko enää tämän voimallisempaa läsnäolon harjoitusta saada elämältä?

Jos sinun läheisesi sairastuu ja hänen kehonsa muuttuu, etsikää silmistä aina ihmisen syvintä olemusta. Auttakaa sairastunutta muistamaan, ettei hän ole sairaus. Hän on edelleen se syvempi itse, joka meissä kokee, oppii ja voimistuu. Älä anna läheisesi eksyä sairauteensa. Näe hänet.

Joskus meille käy niin, että olemme viimeiseen asti uskollisia muille,mutta unohdamme olla uskollisia itsellemme. Laiminlyömme sisäistä ääntä ja kehon tuntemuksia. Lopulta muutumme kuuroiksi sille, mikä on totta. Kehon kivuille. Omalle vihalle ja turhautumiselle.

Ei ole miellyttävää kuulla omaa sisäistä ääntänsä ensimmäistä kertaa pitkän ajan jälkeen. Hoitopöydällä makaavan voi olla tuskallista päästää patoutunut hyöky omista tuntemuksista pintaan. Näen sen kamppailun, jota monet käyvät. Sisäinen vastustus voi olla ankara. Syvemmän itsemme ääni huutaa kuitenkin entistä kovempaa. Se haluaa olla sinulle totta.

Voimme koittaa piiloutua siltä. Pakenemme sanaristikoihin, katsomme televisiosarjoja. Kiinnitämme huomiomme ulkoisiin, merkityksettömiin seikkoihin, joilla tyydytämme mielemme uteliaisuutta ja pidämme itsemme kiireisinä. Saatamme nähdä unia, joissa meitä jahtaa jokin paha.

Aina kannattaa kääntää katseensa sitä päin, mikä on totta – tiedät kyllä kun on sen aika. Se hetki, kun huomaamme totuuden, on samaan aikaan tyhjä ja täysi. Tipahdamme johonkin, jotta voimme täyttyä jostain, joka kumpuaa syvemmältä meistä.

Tipahtaessasi epämiellyttävään totuuteen, jota olet pitkään vältellyt pelätessäsi, ettet kestä sitä, minä koppaan syliin. Mutta vain varmuuden vuoksi. Totuus ravistelee, mutta myös ravitsee. Ennen pitkää huomaat, miten kevyt on astella totuus kumppanina.

Usein pyydän hoitopöydällä lepäävää laittamaan silmät kiinni ja katsomaan, mitä näkökenttään piirtyy. Hetken aikaa näkökentässä vilkkuu jälkikuvia ja vastavärejä siitä, mitä silmät hetki sitten katselivat. Sen jälkeen meille avautuu ikkuna omaan sisäiseen maailmaamme.

Käännämme katseemme sisimpäämme sen sijaan, että tarkastelemme ulkoisia tapahtumia. Kuulemme paremmin sitä syvintä osaa, mikä meissä lepää ja joka tietää paljon enemmän kuin mitä uskommekaan. Jotkut katselevat silmät kiinni ilman, että kehoitan erikseen. Silloin näkökenttään on välittömästi ilmestynyt jotain, mikä kiehtoo ja vetää puoleensa huomiotamme.

En tarkalleen tiedä, mitä kaikki silmät kiinni näkemämme tarkoittaa. Tunnelmalle voi olla vaikea löytää sanoja. Eteemme voi tulvahtaa syvänsävyisiä värejä, kuvioita tai hahmoja. Sisäisen avaruutemme tarkkaileminen tuntuu kuitenkin hyvin merkitykselliseltä ilman merkitysten avaamistakin. Ehkä se on sisäistä keskusteluamme syvemmän itsemme kanssa. Ehkä se on yhteyttä johonkin meitä ravitsevaan alkukotiin.

Hoidon päätteeksi näkökenttä aina rauhoittuu kaikesta liikkeestä ja eteemme laskeutuu vaaleankuultava tasainen rauha.

Mitä sinä näet silmät suljettuasi?

Hoitopöydällä oli nuori nainen. Hänen olemuksestaan näkyi henkisiä arpia, joita eletty elämä oli antanut. Jokin hänessä säteili kaikesta huolimatta erityislaatuista valoisuutta. Sellaista, joka tekee ihmiset kauniiksi.

Emme jutelleet hänen kohtalonsa yksityiskohdista, sillä se ei ollut tarpeen. Hän tiesi jo, että oli muuntanut uhrin polulta näyttävän menneisyytensä soturin poluksi. Selän takana oleva polku oli edelleen sama. Mikään menneisyyden tapahtumissa ei ollut muuttunut. Vain tarinan sävy, jolla hän itselleen jutteli kulkemastaan matkasta, oli muuttunut. Hän oli hyväksynyt kaikki tapahtumat osaksi elämäänsä.

Vastoinkäymisten osuessa kohdalle meidän usein tekee mieli rakentaa tarinaa siitä, kuinka ulkoiset olosuhteet ja tapahtumat jyräävät meidät. Sen sijaan, että kerromme tarinan siitä, kuinka jokainen vastoinkäyminen on kuin hyökyaalto, jonka harjalle kipuamme tekemään matkaa aitiopaikalta. Varjonyrkkeily aallon sisuksissa on voimien tuhlausta, kun harjalta meille tarjoutuu näkymä tulevasta, jota kohti matkaamme.

Anna sisäisen taistelun raueta. Osoita rakkautta ja hyväksyntää polkusi kaikkia mutkia kohtaan. Ellet itse huomaa sinussa tapahtuvaa muutosta, muut kyllä huomaavat. Katso, mitä elämä antaa vastalahjaksi solmimastasi rauhasta, jonka vakautta kaltaisesi oman elämänsä soturi valvoo.

Tällä naisella oli suuri suru. Äidit synnyttävät ja päästävät irti. Synnyttävät ja päästävät irti. Dramaattisin tapa päästää irti omasta lapsestaan on ennenaikainen kuolema. Kaikki sen herättämät tunteet jäävät puristamaan sydänalaa. Meidät vanhemmat on tehty selviämään tästäkin luopumisesta, uskokaa tai älkää. Selviämme lopulta osoittamalla mitä syvintä rakkautta itseämme kohtaan. Mikään ei paranna niin täydesti kuin kyky rakastaa itseänsä. Voimme myös edelleen rakastaa synnyttämäämme lasta, sillä rakkaus löytää tiensä aina perille.

Käteni käyvät jatkuvaa keskustelua kehon kanssa hoidon aikana. Autan kehoa ohjaamaan pois tätä epämiellyttävää sisäistä painetta, joka voi aiheuttaa ihan fyysistä tuskaa. Toisinaan paine on niin suuri, että osa siitä purkautuu minun kehoni kautta. Saatan olla paita märkänä hiestä. Näin kävi tällä kerralla. Se on tehtävä, jonka sallin kehoni ottaa vastaan. Tiedän, että se tapahtuu vain, kun se todella on tarpeen.

Sydän on koti lämmölle ja myötätunnolle, jota osoitamme itseämme ja muita kohtaan. Joskus järkyttävä tapahtuma hetkellisesti sulkee sydämemme voidakseen jälleen voimallisesti avautua. Joku tuntematon ihminen tai pulassa oleva metsäneläin saattaa auttaa meitä muistamaan, mitä on myötätunto. Sen virratessa saatamme pystyä päästämään sen saman myötätunnon ravitsemaan myös meitä itseämme. Se on ovi parantaviin voimiin sisällämme.

Valmiiksi paita yltäpäältä märkänä ja tuntien syvää kunnioitusta kaikkia lapsensa menettäneitä vanhempia kohtaan, jäin järjestelemään kuppaussaunaa seuraaville tulijoille.

Jokaisen meidän keho toimii samojen lainalaisuuksien mukaan. Kun asetumme hoitopöydälle ja päätämme antautua rentoutettavaksi, keho ryhtyy tekemään omaa työtänsä paranemisemme eteen. Ilman eri pyyntöä. Kehomme on mitä luotettavin ystävämme, joka tietää mikä on meidän parhaaksi.

Aina kehon antamat hoitoreaktiot eivät ole miellyttäviä. Tällä kerralla hoidettavan alavatsassa oli niin suuri kuorma, että sen purkautuessa jalkaan se meni kokonaan tunnottomaksi. Sitä voisi kuvailla kuin ruuhkautuneeksi liikenteeksi. Silloin jokin osa minussa tietää aina, mitä tehdä – vaikka toinen puoli minusta huokaa täydellistä neuvottomuutta. Ehkä se on hoidettavan kehon ja käsieni välistä salaista vuoropuhelua. Ehkä pienet näkymättömät ystävät kuiskaavat neuvojansa. Jalkaan palautui kuitenkin tunto muutamalla nopealla ja voimakkaalla kädenliikkeellä.

Päätin vaiherikkaan hoidon päätteeksi rummuttaa hieman, jotta kaikkien läsnäolevien olo tasaantuisi. Heti ensimmäisen lyönnin kumahtaessa kaminassa leimahti voimallisesti lieskat. Syttymättömät puut pienen pienen hiilloksen päällä olivat pitkään odottaneet oikeaa hetkeä. Tulen humistessa ihmetys muuttui pian silkaksi iloksi. Tulen huminan ja rummun kuminan syleilyssä päätimme sen päivän illan. Kiitollisina kaikesta, kaikelle.

Usein tunnemme, että kätemme ovat sidotut. Arjen velvollisuuksia, vastuuta lähellä olevien käytännön tarpeista, ehkä sairastuneesta kumppanista. Olemme kuin puristuksissa omaa vuoroaan odottavien työtehtävien välissä. Vastuisiin sekoittuvat erilaiset taloudelliset sitoumukset ja riippuvuus yhteisestä omaisuudesta. Kun olemme äärirajoilla, kaikki vastuu ja riippuvuus voi alkaa tuntua uhkaavalta.

Riippuvuus läheisistä ja vastuu eri tehtävistä ovat kuitenkin niitä asioita, jotka sitovat meidät turvalliseen verkkoon. Sitä sanotaan elämäksi. Vaikka kätemme olisivat sidotut monin eri tavoin, meillä on aina vapaus valita, millä tavalla suhtaudumme tehtäviimme ja miten syvästi kunnioitamme sitä, millaisena elämä näyttäytyy.

Siivous väsyttää vähemmän, kun sen tekee hyväksyen ja pieni hymynkare suupielessä. Oikutteleva puoliso tuntuu rakkaalle, kun ei käy jatkuvaa sisäistä taistelua siitä, pitäisikö lähteä vai jäädä. Sairastuneen kumppanin kanssa ei olekaan ahdistavaa, kun ei enää toivo, että asiat olisivat toisin.

Sinä olet vapaa kunnioittamaan, tekemään paremmaksi sen, mitä on. Joka päivä olemme vapaita valitsemaan hymyn sen sijaan, ettäöykkäröisimme elämää vastaan. Tee arjestasi ihmeellisempi. Kun sinun tekee mieli suuttua, puolustautua, taistella niitä asioita vastaan, jotka elämässäsi ovat kuin kivipylväät, kokeile naurahtaa – vaikka väkisin. Huomaat, että ovi sisäiseen vapauteen raottuu.

Tapasin kerran ihmisen, jonka keho oli kuin nujerrettu. Kumara, laiha, toispuoleinen ja monin tavoin vaivainen. Mutta silmissä loisti harvinaislaatuinen kirkkaus, kuin terävä poranterä. Kun katsot tällaista ihmistä silmiin, alatkin nähdä hänet ihan toisenlaisena. Hetken kuluttua et enää näe vaillinaista kehoa, et pyörätuolia. Unohdat sen mitä olet silmilläsi nähnyt, sillä sinut täyttää se mitä näet sydämelläsi.

Kukaties poikkeuksellisen suurella voimalla on välillä tarve piiloutua vaillinaisuuksien taakse. Se näyttäytyy vain harkitusti tärkeinä hetkinä.

Olen myös tavannut ihmisen, jolla keho on kuin äärimmilleen viritetty voimanpesä, mutta katseesta ei virtaa lehmänhenkäystäkään. Katsot tällaista ihmistä ensin ihaillen hänen täydellisyyttään, mutta kun katsot silmiin, joudut etsimään sitä kenelle puhut. Hämmennyn. Kaikki ei ole aina sitä, miltä näyttää.

Kukaties kehomme on joskus ainoa turvapaikka, jonne linnoittautua, jota hallita täydellisesti silloin kun olemme sisäisesti eksyksissä. Kun oma polku kotiin löytyy, voimme vapauttaa kehon vaatimuksista täydellisyyteen. Polun selkeys ja kirkkaus loistaa jälleen silmistämme. Polun löydettyämme, löydämme itsemme lisäksi myös syvemmän yhteyden muihin ihmisiin.