Asuimme ensikodiksi rakentamassamme saunatuvassa, kun rakensimme varsinaista suurempaa puista kammaria tänne Livonsaarelle. Kaikki tuli pystymetsästä, lattialankkuja ja huonekaluja myöten. Mieheni uurasti veri nokassa. Autoin minkä pystyin ja luovin pienessä mökissä vastasyntyneen ja vuoden ikäisen isoveljen kanssa, tulisijat ja sadevesi ainoina fasiliteetteina.
Aina kun tunsin itseni väsyneeksi ja yksinäiseksi, pienimmäinen oli levoton ja itki herkästi. Pieni tupamme oli mitä suloisin ja kodikkain. Elämämme siinä tuntui antoisalta, mutta mikään ei rauhoittanut lapsen itkua paremmin kuin metsä. Eikun vauva lämpimään kääröön ja kohti sammalmättäitä, joilla makoilimme kaikki kolme. Kuuntelimme vasaran pauketta ja lintujen laulua yhtä aikaa.
Kerran siellä kölliessämme mieleeni tuli ajatus siitä, onkohan metsä itsessään hyväksynyt
meidän touhumme, tontinraivauksemme ja rakentamisen paukkeen. Kenen luvalla olemme mylläämässä sammalia ja asettumassa tähän paikkaan?
Seuraavana päivänä löysin tontiltamme suuren pöllönsulan. Kuin vastauksena siihen, saammeko asettua tähän. Riemu läikähti sydämmessä, olimme tervetulleita!