Pienet pojat tulevat koulun jälkeen Parantolalle hengähtämään. Siivoan ja laitan kuppaustarvikkeita paikalleen. Tuvasta kuuluu vain hykertelyä ja hihittelyä. Kun olen valmis ja puhdistanut työpöydän vielä pirtulla, löydän tuvasta kaksi pellavapäätä kääriytyneenä peurantaljaan. He ovat siellä kuin ketunpoikaset pesässä. Poissa ovat koulureput, laskutoimitukset, kotitehtävät ja kiristävät vaatteet. Mikä käsinkosketeltava vapaus.
Muistammeko me aikuiset kunnioittaa sitä osaa meissä, joka on nisäkäseläimen omaa? Sitä, jolla on vaistoja, erilaisia tarpeita ja rajoituksia. Jos elämä on keskittynyt ajatteluun, erilaisten johtopäätösten vetämiseen, emme kuule sitä osaa, joka haluaisi ehkä antaa tärkeää opastusta. Voimme aina jyrätä sen ylivertaisella järjen äänellä. Silloin se jokin meissä alkaa pelätä. Se voi haluta vaikka karjua. Säikähdämme ja ilman muuta päättelemme sisällämme olevan jotain vaarallista.
Meissä on toisinaan selittämätöntä levottomuutta, jolle ei löydy järkevää syytä. Se rauhoittuu kuuntelemalla ikiaikaista itseämme – sitä joka ei ole eksynyt ajatuksiin. Voimme olla sille ystävällinen. Kunnioittaa sen tarjoamia tuntemuksia ja sen toivomia rajoja. Tarvitsetko pesän rauhaa vai lauman seuraa? Haluatko aistia ympärilläsi sivistyksen ja edistyksellisen tekniikan vai ravitsisiko pihkan tuoksu ja tuulen humina juuri nyt paremmin. Eläin meissä auttaa huolehtimaan kehostamme ja rajoistamme. Ystävyys villieläimen kanssa tuo turvaa ja sisäistä rauhaa – emme jää tuntemattomaksi itsellemme.